Part 1

KUINKA VAIMON SAIN

Leikillinen kertomus

Kirj.

FRITZ REUTER

Suomentanut

Juho Ahava

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

_Ennen_ häitä tyttö kesytä. _Jälkeen_ niiden saat sä tyytyä.

Aikaa voittaen oli minusta ehtinyt tulla vanha poika. Olin heittelehtänyt mailmassa ympärinsä, milloin sinne, milloin tänne. Väliin oli pääni levännyt pehmeällä tyynyllä, väliin oli väsynyt ruumiini saanut tyytyä herneenvarsiin vuoteenaan. Mutta sitä mukaa kuin vanhenin, eivät herneenvarret minua yhtä hyvin miellyttäneet kuin ollessani kaksikymmenvuotias, sillä vaikkakin poikavuosinaan mielellään syö porkkanoita, ei sillä hyleksi hanhipaistia vanhoilla päivillään.

Ihmiset sanoivat:

-- Mene naimisiin! Minä sanoin:

-- Sitä sietää tuumia!

Ja niin tassuttelin minä pyhän aviosäädyn ympärillä, kuten kettu hanhitarhan ympärillä, ja ajattelin:

Kyllä kai sinulla oikeastaan pitäisi olla joku. Ainahan pääset sisälle. Mutta kun olet pyytänyt yhden niistä hauskempaan tanssiin, tuletkohan uloskin yhtä helposti?

Mutta kun toiselta puolen ajattelin kellarimestarin ikuista silavaa ja lammaspaistia ja että huoneeni näytti samanlaiselta kuin kunniallinen maailmamme _ennen_ ensimäistä luomispäivää ja kirottuja nappeja, jotka eivät koskaan ottaneet pysyäkseen kiinni, silloin sanoin itsekseni:

-- Mene naimisiin!

Mutta silloin tuhmat ihmiset vuorostaan sanoivat:

-- Sitä sietää ajatella.

Ja niin istuin minä yhä kuin puun ja kuoren välissä, ja ne pulmalliset vuodet alkoivat jo tehdä pääni harmaaksi, kun muutamana iltana piippuni sytytettyäni seisoin ja tirkistelin ilmaan.

Lumi putoili niin hiljaa taivaasta, ulkona oli niin hiljaista, ainoatkaan vaunut eivät rämisseet, ainoastaan jostakin kaukaa kuului tiukujen kilinä, ja minusta tuntui niin yksinäiseltä ja painostavalta. Ja lisäksi oli vielä joulunaatto.

Niin seistessäni ja tuijottaessani ruudun lävitse ilman mitään määrää harhailevalla katseellani, tuli suutarini, Linsen, vetäen kelkalla havukuormaa, jonka hän oli käynyt keräämässä kaupungin metsästä, ja kuorman päällä oli kaunis kuusi.

-- Ei, katsos kanaljaa! -- jupisin minä. -- Hänen piti laittaa toinen saapasparini, mutta siihen sijaan menee hän metsään. Hän on jo suutaroinut minulle känsät jalkoihini. Hän ei saa enää koskaan minulta työtä.

Niin seison siinä vielä hetkisen. Koko ruumiini värisee ja kylmä tuulenviuhka humajaa selkärankaani myöten alaspäin, jolloin sanon itsekseni:

-- Tietysti saat nuhan, kelpo nuhan! Kuinka sitä muuten voisikaan välttää? Saappaat ovat siekaleina, ja langalla, jonka olet antanut Bütowin eukolle, parsii hän omia sukkiaan; minun jalkani ovat pian mennyttä kalua. Niinhän aina käy tässä maailmassa.

Niin seisoin siinä aivan iltapimeään.

Kun minun piti sytyttää valkea, en saanut mistään käsiini tulitikkuja, ja kun vihdoin ne löysin, ei lamppu ottanut syttyäkseen. Bütowin eukko ei ollut puhdistanut sydäntä. Kun vihdoinkin suurella vaivalla sain sen kuntoon, sammui se äkkiä uudestaan. Mummo ei ollut pannut lamppuun lainkaan öljyä.

Sellaisissa tilaisuuksissa on oikein tyynnyttävää, jos on saapusalla joku, jolle purkaa sisunsa. Mutta minulla ei ollut ketään saapusalla, ja mitä oli minun nyt tehtävä? Menin ikkunan luo ja tuijottelin jälleen.

Suutarilla oli sillä välin sytytelty kynttilät, ja siellä nousi ilo kattoon saakka, sen voin kuulla, sillä nähdä en sinne voinut, koska uutimet olivat lasketut alas.

-- Kas vain suutaria! -- ajattelin. Oikeat uutimet!

Minulla ei ollut mitään uutimia, sillä sellaista ei Bütowin eukko ymmärtänyt. Ensi aikoinaan oli hän kyllä kyhäissyt parisen riepua, mutta ne revin pois, koska minulta tultiin kysymään, kuivailinko lapsenpaitoja ikkunassani.

Luonnollisesti raivostuin suutaria kohtaan.

-- Se miekkonen ei valmista saappaitani ja kuitenkin elää hän kuin kreivi, minun istuessani täällä pimeässä ilman uutimia ja nuhan pihistessä ruumiissani.

Alan tallustaa suoraan poikki kadun ja mietin:

-- Odotas vain! Kyllä minä luen hänelle lakia, minä!

Suutarille saavuttuani seisoi joulukuusi pöydällä ja sen kynttilät olivat sytytetyt, ja suutarin Kallella oli leluhuilu ja Kristianilla torvenräikkä ja he puhalsivat kaikin voimin, pikku Marian huitoessa käsivarsiaan päästäkseen käsiksi kynttilöihin ja sätkyttäessä sääriään äitinsä sylissä, sillä hän ei osannut vielä kävellä.

Suutarin muija oli siirtänyt syrjään rukkinsa, hänellä oli puhdas esiliinansa edessään, hienoinen pyhäinen kaulahuivinsa kaulassaan ja pyhäinen ilmeensä kasvoillaan, hän hymyili lapsukaisilleen ja kuivaili pikku Marian suuta, kun tämä nakerteli aivan liian paljo piparpähkinöitään.

Suutari oli pannut puhtaan lakanan työpöydälleen, pistänyt tohvelit jalkaansa ja istui nyt pitkävartisine piippuineen uunin ääressä ja maisteli oluthaarikastaan.

No, eipä täällä juuri johtunut mieleen päästää suustansa haukkumasanoja.

Sanoin sentähden vain:

-- Hyvää iltaa! Ajattelin vain piipahtaa katsomaan iloanne.

Nyt näyteltiin minulle kaikkityyni; piparpähkinät ja omenat, piparkakkusydämet ja piparkakku-ukot ja sokeriukko, joka riippui yksinään ylhäällä kuusen latvassa.

-- Ne ovat hauraita olentoja nuo, sen voin sanoa, selitti suutari. -- Kolme vuotta olemme ne onnellisesti säilyttäneet, paitsi että Kristian kerran haukkasi hännän husarin hevoselta, kun äiti päästi hänet hetkiseksi näkyvistään. -- Niin, sinusta juuri puhun, lisäsi hän sormellaan heristäen pojalle.

-- Luulen sentään, että hän saa suutaroida minulle, tuumin itsekseni, ja tunsin olevani mitä sävyisimmällä tuulella, vaikka minulla oli katalin päänsärky.

Mutta kun Linsen näytti ja selitti heidän kaikkein hienoimman taideteoksensa -- se oli Aatami ja Eva _ennen_ syntiinlankeamista, taikinasta kauniisti muovattu ja keltaiseksi maalattu munalla ja safranilla -- ja kun molemmat pikku Linsenit asettuivat kunnioitettavain kantaesivanhempaimme oikealle ja vasemmalle puolelle ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, silloin tuntui minusta aivan siltä kuin vanha pyörtehtailijamme Pitkäkuitu olisi kaivanut tylsällä käsikairallaan hiljanverkkaan, lakkaamatta hiljanverkkaan kallossani, jotta kitisi ja vinkui vain, samalla kuin hän kysyi minulta eikö se käynyt mainiosti.

Suutari oli mahtanut huomata, että minua vaivasi jokin tauti, sillä kun hänen molemmat pikku kerubinsa olivat oikein olan takaa toitottaneet minut ulos hänen paratiisistaan, saattoi hän minut kotiin ja tahtoi sytyttää lamppuni, jonkatähden hän myös kysyi missä tulitikut olivat.

-- Kyllä minulla on kaikkea mitä tarvitaan, vastasin minä. Mutta ainoastaan meidän herramme ja Bütowin eukko tiesi missä kaikki oli tallessa.

Suutari riisui avuliaasti saappaani ja sanoi:

-- Kosteat jalat! Ja minä kun en tullut tehneeksi toisia saappaitanne valmiiksi!

Sitte auttoi hän minut vuoteeseen ja jatkoi:

-- Odottakaas vähän! Vaimoni tulee ja keittää teille teetä.

Niin tapahtui.

Mutta mitä sitte tapahtui lähimpinä neljänätoista päivänä, siitä ei minulla ole aavistustakaan.

Makasin raskaassa unessa. Koko huoneeni oli olevinaan täynnä joulukuusia, jotka paloivat ja loistivat, ja jokaisessa niistä riippui Aatami ja Eva ja koko paratiisi, ja kun menin niiden luo ja tahdoin sivaltaa ne sen kattilaan, oli minulla ainoastaan rikkinäinen saapas kädessäni, ja Kristian ja Kalle seisoivat minun ja komean kuusen välillä ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, jotta kallossani kitisi ja vinkui vain, ja tuhannet kynttilät tanssivat silmissäni, ja kun minä huusin: Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Annan taasen työtä isällenne, ja ojensin käteni tavottaakseni kaunista piparkakku-ukkoa, silloin vetivät he minut takaisin ja tuuttasivat ja toitottivat korviini:

-- Suutaroida, suutaroida, kell' on aikaa suutaroida? Vanha poika, ei oo sillä sijaa kuusen ympärillä.

Silloin alkoi vanha punaiseksi silattu malja, joka oli päänaluseni vieressä, nauraa koko leveällä, kiiltävällä naamallaan, ja koko huone oli täpötäynnä rikkinäisiä saappaita, jotka irvistelivät minua kohden, ja suutari Linsen sieppaili niitä kiinni yhden toisensa jälkeen, köytti ne kiinni nuoraan ja ripusti ikkunani eteen uutimien sijaan.

Vuoteeni jalkopäässä seisoi kaksi kuvatusta ja sahasivat puita vuoronperään, yksi sahasi pieniä kahvipuita, toinen kihnutteli tammenkantoa, ja kun kahvipuita sahattiin, hyppeli Bütowin eukon yömyssy ylös ja alas silmieni edessä, ja kun tammenkannon kera touhuttiin, oli minusta suuri hyötymansikka pilkottavinaan viheriästä turpeesta, mutta kun katsoin tarkemmin, olikin se enoni Mathiaksen punainen nenä, joka pilkotteli viheriästä jalkapussistani.

Eräänä päivänä, kun tammenkannon kera touhuttiin oikein hauskasti, tuntui minusta kuin pääsisin pimeydestä valoon. Tunnustelin, missä olin. Makasin vuoteessa, yölamppu paloi himmeästi, ja nojatuolissa suurten tyynyjen keskellä makasi tosiaankin itse eno Mathias viheriässä jalkapussissani ja kuorsasi kerrassaan kauheasti.

-- Eno Mathias! huusin minä. Ensin ei hän kuullut huutoani, mutta vihdoin väänsihe hän pystyyn ja hieroi silmiään.

-- Eno Mathias, -- toistin minä, -- missä on suutari Linsen!

-- Poikani, -- vastasi eno, sillä hän puhutteli minua yhä "pojaksi", jokseenkin samalla oikeudella kuin naapuri Hamann yhä puhuttelee kaksikymmentalviasta juhtaansa "varsaksi". -- Alatko jälleen! Mitä sinulla on suutari Linsenin kera tekemistä. Hän ei tee sinulle mitään, ei niin mitään.

-- Eno, -- sanoin minä, kun hän jälleen laittautui alottaakseen sahaamisensa, -- onko totta vai olenko nähnyt vain unta, ettei vanhoilla pojilla ole mitään sijaa joulukuusen ympärillä?

-- Tuhmuuksia! murisi ukko. -- Makaa vain hiljaa!

-- Minun on siis täytynyt olla sangen sairas? -- kysyin minä.

-- Kyllä, Jumala sen tietää, vastasi eno, ryömien esiin jalkapussistani, sytyttäen kynttilän ja valaisten sillä kasvojani. -- Mutta enpä totisesti usko, että olet vielä retustanut pahimman ohi, sillä ulkonäkösi, poikaseni, -- tässä taputteli hän minua, -- ei ole ollenkaan entisensä näköinen. Etkö nyt tosiaan voi nähdä, että olen eno Mathias ja että tämä tässä on minun nenäni eikä mikään hyötymansikka? Ja etkö tästälähin tahtoisi jättää hyötymansikan rauhaan? Sillä, näetkös, viime yönä nipistit nenästäni vallan kauheasti parikin kertaa, kun nukahdin.

Lupasin hänelle, että nyt käyttäytyisin paremmin, sillä olin jälleen selvällä päällä.

Olin niin hellänarka ja runneltu koko ruumiiltani, että voin tuskin liikahtaa, ja milloin avasin silmäni, seisoi Bütowin eukko edessäni toisessa kädessään punaiseksi silattu malja ja toisessa lusikka ja antoi minuun jotakin sairassoppaa, joka oli sitkeää kuin kirjansitojan liisteri ja maistui aivan samanlaiselle, ja samalla mummo hoputti:

-- Syökää! Syökää! -- Jollette syö, ette parane.

Ja näin sanoessaan katsoi mummo niin myötätuntoisesti liisterimaljaansa, että minun täytyi särpiä sen sisältö, tahdoinpa tai en.

Kaikki päättyy kerran, paitsi makkara, joka päättyy molempiin päihinsä. Nousin vihdoin vuoteestani ja istuin nyt tuntikausia jutellen eno Mathiaksen kera.

-- Eno, -- sanoin kerran, sillä uneni joulukuusesta ja vanhoista pojista istui yhä hievahtamatta kallossani, -- eno, meidän olisi oikeastaan pitänyt mennä naimisiin.

-- Tuhmuuksia! murisi ukko. -- Luuletko sinä että itävaltalaisena vääpelinä vuodelta 13 omaisin samat taipumukset kuin pieni unkarilainen husarinnalkki?

-- Oh, ei juuri sitä, sanoin minä. -- Puhuin ainoastaan itsestäni. Näetkös, ajattelen niinikään, että jos minulla olisi vaimo, tarkotan: kunnon vaimo ja hyvä vaimo ja sievä ja hauska pikku vaimo, jos sinä silloin muuttaisit kotiimme ja...

-- Ja hoitaisin teidän lapsianne? Kiitoksia paljo! -- keskeytti eno Mathias minut.

-- Sellainen ei ollut tarkotukseni, väitin. -- Mutta naida minä haluan, sillä vaikkapa Bütowin eukon hoito sairauteni aikana olkoonkin kaikessa kunniassaan, niin...

-- Minä muuten luulen, -- puuttui hän puheeseeni, -- että sait aika hyvän hoidon. Minä itse...

-- Niin, eno kyllä teki parastaan, -- myönsin minä, -- mutta vaimo...

-- No, onko sulla jo joku tähtäimessä? kysyi eno.

-- No, eipä muutenkaan, myönsin minä.

-- No, tahtooko hän? kysyi hän.

-- Sitä en vielä tiedä, sanoin minä.

-- Se on varmaankin upea tytön typykkä, voin mä uskoa, sanoi hän juonikkaasti silmää vilkuttaen.

-- Oh, eipä juuri!

-- Hän kai on jo aikoja sitte asevelvollisuusijän ohitse? kysäsi hän ja vilkutti uudelleen.

-- Ei, ei suinkaan, vastasin minä. -- Mutta voithan kyllä tarkastella häntä itsekin. Hän kävelee aina iltapäivällä tuossa kolmen neljän korvilla kaupunginportin edustalla ylöspäin myllyä kohden, ja et juuri voi helposti erehtyä, sillä hän on kaunein kaikista niistä, joilla on tapana olla siellä huvikävelyillä.

-- Tietysti! sanoi eno.

-- Ja sitte on hänellä pieni tupsu kapassaan ja hän taluttaa pientä poikasta kädestä, lisäsin minä.

-- Aiotko sitte saada pojan päällisiksi? kysyi eno.

-- Oh, mitä voitkaan lörpötellä! puuskahdin. -- Sehän on hänen sisarenpoikansa.

-- Ooho! -- Älähän nyt kiivastu! Kuinka minä voisin sen tietää? Voisihan hän olla leskikin, tietääkseni. Tahdon siis häntä hieman tarkastella, kuten sanottu.

Ja niin lähti hän.

Iltapäivällä viiden korvilla tuli hän takaisin, sytytti piippunsa ja istui tuppisuuna.

Savusimme molemmat kuten lakeistorvet. Mutta minä olin siksi utelias, etten kauvan voinut pitää suutani. Nousin ja asettausin niin, ettei hän voinut nähdä kasvoihini vanhoilla viirusilmillään, jonka jälkeen kysyin.

-- Noo, oletko ollut kaupungin portin edustalla?

-- Joo, olen kyllä, vastasi hän.

-- Noo? kysyin minä.

-- Joo, vastasi hän,

-- Oletko nähnyt hänet? kysyin minä.

-- Joo, olen kyllä, ja olenpa häntä puhutellutkin, vastasi hän.

-- Tuhattulimainen! huudahdin kääntyen ympäri. -- Mitä olet puhunut hänelle? Enhän minäkään ole vielä häntä puhutellut.

-- Juuri siksi, sanoi hän. Sillä täytyyhän yhden meistä alottaa, ja totta kai voin puhutella sisarenpoikani morsianta?

-- Oh, niin pitkälle emme ole vielä tulleet, sanoin minä.

-- Mitä ei olla, voidaan tulla, sanoi hän, samalla istuen mukavasti vanhaan nojatuoliin ja ojentaen säärensä. -- Maltas, jahka nyt kerron koko jutun. Kun kävelin tietä eteenpäin, tulla tepsutteli hän takaani, ja minä asetuin häntä katselemaan, sillä hän talutti pientä poikaa kädestä. Tupsua en voinut nähdä koska se riippui hänen selkäpuolellaan.

-- On kuin näkisin sinut, -- sanoin minä, -- kuinka töllistelit töllistelemistäsi, jotta silmäsi olivat maalle muljahtamaisillaan.

-- Kun minun tulee jotakin katsoa, on tapani pitää silmäni auki, sanoi eno. -- Mutta hän painoi silmänsä maahan, juuri niin kuin tekee, kun laskee sängynuutimensa alas, voin ajatella. Ja kun hän oli mennyt ohitseni, näin myös tupsun.

-- No, kyllä sinä olet tainnut mulkoilla häntä oikein aika tavalla, sanoin minä.

-- Niin tein, vastasi hän. Mutta nyt tulee itse juttu.

-- No, mitä pidit hänestä? kysyin minä.

-- Onhan hänellä kyllä hyvät puolensa, poikani: ensiksikään ei hän ollut kokonaan päähupussa korujen sisällä, ja toiseksi ei hän lakaissut katua hameillaan, ja nämä kaksi hyvettä merkitsevät enemmän kuin tavallisesti luullaan. Sillä kenellä on paljo pään ulkopuolella, hänellä on tavallisesti vähän päässä pidettävää, ja niillä, joilla ovat pitkät hameet, ovat enimmäkseen huonot jalat tai, mikä on vielä pahempaa, huonot kengät. Poikani, kun on kysymys naisväestä ja hevosista, on ensin tarkastettava jalkoja, sillä jos kävelimet ovat asianomaisessa kunnossa, jalkojen asento hyvä ja kengät puhtaat, silloin voit uskoa niiden omistajan ahkeruuteen, säällisyyteen ja puhtauteen.

-- Luulet siis...? alotin minä.

-- En luule kerrassaan mitään, keskeytti hän. Annas minun nyt ensin kertoa, mitä vielä tapahtui. Kun hän nyt kulki edelläni myllyä kohden ja minä hänen jälessään, täytyi minun todellakin sanoa itsekseni: tosiaan et näytä oikein sievältä. Keikahuttelet kyllä vähän päätäsi, mutta siitä ei vaaraa. Miksei hän vääntelisi päätään? Onhan hän naisihminen, tietääkseni. Mutta ajattelin edelleen -- puhuminen? Se on sentään pääasia. Voithan puuttua viattomaan pikkupakinaan hänen kanssaan. No niin, kun hän kääntyi takaisin, asetuin selkä puuta vasten ja olin puuhailevinani tupakkavehkeineni, ja kun hän oli tullut minusta noin viiden askeleen päähän, vetäisin tulukset taskustani ja tempasin niiden mukana kasan kolikoita -- ymmärrätkö, poikani? Kaikki tapahtui aivan tahallaan! -- Ja niin minun groschenini kierivät pitkin jäätynyttä polkua. Nyt kumarruin maahan ja puhkuin kerrassaan kauheasti, ikäänkuin minun olisi ollut tulimaisen vaikea saada ne maasta ylös, ja kun hän näki tämän, käski hän aivan oikein pikku pojan auttamaan minua poiminnassa, ja hän itsekin auttoi, ja näetkös, sitä juuri odotinkin. Minä kiitin ja me jouduimme juttusille keskenämme ja kulimme yhtä matkaa kaupungin portille.

-- No, mistä te puhuitte?

-- Oh, emme juuri mistään erityisesti. Sanoin, että olin sinun enosi ja kysyin, eikö hän sinua tuntenut, sillä sinunkin oli tapana kävellä täällä joka päivä, johon hän vastasi, että "hänellä ei ollut sitä iloa". -- Hän sanoi todellakin "iloa", näetkös. Sitte kysyin, eikö hän ollut nähnyt täällä nuorta miestä, jolla oli keltaisenharmaa hattu ja keltaisenharmaa päällystakki ja keltaisenharmaa tukka ja keltaisenharmaat housut. Ei, sanoi hän, mutta hän oli nähnyt vanhemman herran sellaisessa puvussa. -- No, sanoin minä, se vanhempi herra on juuri sama nuori mies, josta puhuin, toisin sanoen juuri sinä. Silloin teki pieni pojannulikka hypähdyksen ja huusi: "Täti, se on sama herra, josta sinä aina sanot, että hän muistuttaa kahviin pistettyä rinkeliä". Silloin tulivat tytön kasvot tulipunaiseksi, ja minä nauroin täyttä kurkkua ja sanoin, että se olit juuri sinä.

Minäkin tulin nyt yhtä punaiseksi -- sillä tuo lörpötys ei voinut olla minua harmittamatta ja sanoin enolle:

-- Jos tahdoit ainoastaan tehdä siskosipojan naurettavaksi ihmisten silmissä, olisit kernaasti saanut pysyä kotona.

-- No, niinpä tosiaankin olisin voinut, mutta tahdoinkin jotakin aivan toista, tahdoin näet mielelläni tietää, tahtoiko hän tulla sinulle.

-- Älä hitolla! huudahdin minä. -- Et suinkaan sinä koskaan ole häneltä sitä suoraan kysynyt?

-- Poikani -- sanoi eno ja tuprutteli savua suun täydeltä -- kun minä puutun asiaan, vien sen myöskin satamaan -- mutta _hienosti!_ Kysyin häneltä siis, tiesikö hän, mikä sinä olit miehiäsi? -- Ei, sanoi hän, kentiesi tohtori. -- Oh, herra varjelkoon, sanoin minä, kuinka hän olisi voinut tulla siksi? -- Asianajaja sitte? -- Ei sitäkään. -- Mutta sitä tai sitä sitte. Ja niin arvaili hän aina raatimieheen ja parturiin saakka, mutta minä pudistelin vain päätäni ja sanoin lopuksi: Ette voi arvata sitä kuitenkaan. Hän ei ole kerrassaan mitään! -- Se näytti hänestä olevan hyvin vähän, ja hän arveli sentähden, että sinä kai elit rahoillasi. Niin, sanoin minä, siinä saattoi hän olla oikeassa, siihen oli sinulla nuoruudestasi saakka ollut suurin halu, mutta en juuri voinut sanoa, että olisit siltä tullut mihinkään asemaan elämässä. Nyt olit kuitenkin alkanut ajatella toista säätyä kuin missä olet elänyt. -- Mitä sitte? tahtoi hän tietää. -- Aviosäätyä, vastasin minä ja kysyin samassa, mitä hän ajatteli siitä asiasta. Olin ennakolta tuuminut itsekseni: jos hän vaalenee tämän kysymyksen kuultuaan, niin ei hän pidä sinusta, jos hän sitävastoin punastuu, niin pitää hän sinusta. Ja aivan oikein hän punastelihe moneen kertaan ja kumartui alas ja sai jotakin puuhattavaa pikku pojan hatun kera, ja kun hän ojensihe jälleen, kääntyi hän puoleksi minuun päin ja niijasi omituisella tavallaan, ja niin oli hän poissa! Kysymystä, jonka omasta puolestani olisin tahtonut hänelle tehdä, en ehtinyt lainkaan saada suustani.

-- Joo, se mahtoi kyllä olla hauska kysymys, sen voin arvata, sanoin ja purasin harmissani piipunvarteni hammasluun poikki.

-- Ei lainkaan, sanoi eno. -- Ajattelin vain kysyä häneltä, osasiko hän oikein hyvin keittää kalaa, sillä silloin muuttaisin teidän luoksenne.

Ja samalla tämä vanha poika näytti niin tärkeältä ja vakavalta kuin minun kosimiseni olisi koskenut häntä enemmän kuin minua itseäni.

Mutta oli tuleva vieläkin hullumpaa. Lähimpinä päivinä, kun minä aloin voida lynkata hieman ympärinsä, en mielelläni mennyt myllylle päin, koska minusta oli hieman ilkeää näyttäytyä hänelle.

-- Sinun on mentävä kerrankin jäälle, -- ajattelin, -- ja katseltava luistelijoita ja kelkkoja.

Sanottu ja tehty!

Tultuani lähelle kojua, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa ja punssia ja kylmää totia, suuntasin kulkuni sinne ja ennätin juuri näkemään, kuinka eno Mathias panee kahdeksan groschenin rahan tiskille ja pyytää neljällä groschenilla leivoksia ja neljällä punssia. Tuo näytti minusta hieman omituiselta, koska tiesin, että hän mieluummin joi kylmää totia kuin punssia, ja mitä leivoksiin tuli, ei hän koskaan maistanut sellaisia.

-- Mitä tämä merkitsee? ajattelin. Mutta kentiesi hän tahtoo kestitä lapsia.

Eikös mitä! Huomaamatta minua, meni hän leivosvuorineen ja täysine punssipulloineen suoraapäätä eräälle kelkalle, jossa istui naishenkilö viheriä harso silmillään, ja siellä alkoi hän kumarrella, jotta ruumis aivan aaltoili, ja raapia jaloillaan jäätä, jotta pelkäsin vanhan kunnon miehen menettävän tasapainonsa. Olin juuri juoksemaisillani luo ja tarttumaisillani hänen kainaloihinsa pitääkseni häntä pystyssä, kun nainen samassa heitti harson syrjään -- ja mitä saankaan nähdä? Joo, kalliin aarteeni, suloisen silmänruokani!

Seisoin päästäni pyörällä kuin olisin saanut navakan korvatillin molemmille puolille.

-- Helkkarin tuhattulimainen -- ajattelin -- nyt ukko menee ja tärvelee koko kosintahommani.

Ja päätä pahkaa hölkkäsin minä kotiin, niin suutuksissani kuin ihminen ikinä voi olla.

Istuessani kotona ajatellen itsekseni, aukeni ovi ja eno kömpi sisään.

-- Hyvää iltaa! sanoi hän. Miksi istut pimeässä? Tee tulta hitolla!

Ensi kerran elämässäni jätin vastaamatta enoni tervehdykseen. Nousin ainoastaan ja tein tulta ja näytin niin happamelta kuin suolattu silli, joka on neljätoista päivää maannut etikassa.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.

-- Ei mikään! vastasin ynseästi, mutta sitte ajattelin, että hän sentään oli lihallinen enoni, ja sentähden lisäsin: en voi oikein hyvin.

-- Mutta minä voin, sanoi hän ja näytti niin hilpeältä kuin vanha aasi, joka neljätoista päivää on seissyt tallissa ja syönyt pelkkiä kauroja. -- Olen jälleen puhutellut häntä.

-- Kernaasti minusta nähden, mumisin minä.

-- Kuinka minun on se ymmärrettävä? sanoi hän ja näytti sangen juhlalliselta.

-- Unelma on mennyt kuten unelma ainakin, sanoin.

-- Kuinka! Etkö tahdo? kysyi hän, laski molemmat kätensä nojatuolin selustalle, pisti niiden ylitse nenänsä etunojaan ja tähysteli minua terävästi. -- Ja minä kun olen alustanut asiaa niin hienosti! Minusta tosiaankin olisi sääli, jos siitä ei tulisi mitään. -- Mitä? Etkö siis tahdo?

-- Ei, eno, minä _en_ tahdo. Luuletko sinä, että minä jätän kerman sinun kuorittavaksesi ja itse tyydyn pelkkään piimään? Ei, kiitos kaunis! Siitä ovat kaikki yhtä mieltä -- näetkös: Amalia Schoffe, omaa sukua Weise, ja Elise von Hohenhausen, omaa sukua von Ochs, ja kaikki muut, jotka ovat kirjottaneet tällaisista asioista -- että kauneinta koko avioliitossa on rakastavaisten seurustelu ennen häitä, ja tämän seurustelun viet sinä minulta, ja minä saan vain seistä katsellen, kun sinä kestitset morsiantani punssilla ja leivoksilla.

Eno sieppaa käsiinsä rouva Schoffen, omaa sukua Weise, ja rouva Hohenhausenin, heittää ne sohvannurkkaan, asettuu eteeni ja sanoo:

-- Kysyn sinulta viimeisen kerran: tahdotko naida tytön vai etkö tahdo?

-- En! vastasin minä.

-- No -- sanoi hän ja katsoi minuun kauvan niin juhlallisen näköisenä kuin olisi äsken tehnyt testamenttinsa ja nyt aikonut vain panna nimensä alle -- no, en tahdo, että tyttö joutuu kärsimään minun vaikutuksestani. Otan hänet itse.

Ja niine hyvineen marssi hän ylpeästi ulos ovesta.

Joo, sepäs vasta olikin ihana hanke!

Seisoin aluksi aivan ällistyneenä, mutta sitte heittäysin sohvannurkkaan rouva Schoffen päälle ja aloin nauraa oikein hartiavoimalla.