Part 4

Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona, naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja. Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla "Kalmistossa". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta sitten, kun näki, kuinka minä "koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin", tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta, oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. -- Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu. Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes allekirjoittajasta.

-- Miksei?

-- Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja useimmista ei senkään vertaa.

-- No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta kirjoitettu.

Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.

Erikoinen innostus oli tällä "ensimäisellä opettajallani" ehdotella ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:

-- Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta vajaa!

-- No, -- opeta!

-- Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka. Kirjain bukva, survin stupka...

-- Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.

-- Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen oppituntinsa lausui:

-- Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! -- _Loutikko!_

Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni ensiaikoja muistellessa.

Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" ja sitten eräät satukirjat ja jotkut "Vegan" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi koulun lainakirjastosta.

Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit, joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia jonkunlaisina opettajinakin -- mitä ensi luokalle valmistuvia ne lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?

Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja -- runoutta. Aina yhdessä olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä aluksi omituisen jäykältä ja oudolta -- muistan, kuinka esim. punniskelimme runoa "Käyskelin kerran käärmesuota" --, mutta sitten aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.

Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta, joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni "Kontti-Anna" ja jälkimäisestä "Koskelan ukko".

Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain "kirjallisten toverusten", kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys. Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä, joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.

"Kun me mentiin Pyhäniemeen, maahan pantiin pata, tuli alle tungettiin ja ympär kivirata..."

Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!

Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.

Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei olisi ollut koulusta mitään hyötyä.

Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili melkein jokaiselle "isännälle", ja vihdoin hän saikin minut eräälle vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen. Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä -- kunnes vihdoin kipeytyneet silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään kokonaan kauppa-alalta.

Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle -- Kalevalan runoudelle -- joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli -- kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä -- mutta satuja kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä, talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.

Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden, paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain ja kirjaharrastelun puoleen.

Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m. pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat kuvauksia "vanhoista Karjalan tavoista" ja hupaisen-surullinen, opettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo lähtöaikomus.

Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä "Troijan sota" ja päälle päätteeksi vielä "Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle", joista oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.

Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle -- opettajan, herran, oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä ei maksanutkaan käydä koulua.

Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin herrassa nukkunut "Lukutuvan" ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne tulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin, että ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan lehden toimittaja tekemistä tuotteistani.

Kesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää seurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu oli johtanut.

Mutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni tärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä polullani.

Kuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin -- isoäitini oli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten -- ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani. Olin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla, jotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä, koulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän taidostaan.

Sain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä oikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja mahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni tuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta prof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat ilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo järjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin jo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten kirjeiden saavuttua.

Mutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat Helsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien päättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille. Kirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se hyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia ohjeita matkaani varten.

Riensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden ystäviä, ja -- elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui antamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin omain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli vieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui kaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko kotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa, syvennyttävät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja samalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen maailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät avautuivat, varsi varttui.

Kirjalliset yritykseni tuottivat vielä -- ja nyt vasta -- monta katkeraa palaa, mutta intoa ja yritteliäisyyttä ei puuttunut. Uusi yritys vain ja entistä parempi! Ja niin vihdoin, vähä päälle kolme vuotta sen jälkeen, kun olin käynyt Helsingissä ja tavannut prof. Krohnia -- sillä välin, keräysmatkojeni ohella, jatkettuani opettajatoimiani ja alotettuani, syksyllä 1902, varsinaisen seminaarin käynnin -- kevättalvella 1904 julkaisi nuori Kariston liike ensimäisen runovihkoni ja hiukan myöhemmin samana keväänä Werner Söderström Porvoossa ensi kokoelman kertomuksiani ("Tulia y.m. kuvauksia"), kun niihin aikoihin myöskin ukko Telén Kuopiossa otti isällisiin armoihinsa Aug. Aspegrenin seurueen näyttelemän pienen esikoisnäytelmäni.

Sen pituinen se.

_Iivo Härkönen_.

Santeri Ivalo.

Kuinka ja koska alotin.

Jos pitäisi aivan tarkalleen vastata kysymykseen, kuinka ja koska alottelin kaunokirjallista tuotantoani, niin kävisi se allekirjoittaneelle varsin vaikeaksi. En tietäisi, mistä "ensi alusta" kertoisin.

Yrittelin näet, kuten kaiketi niin monet muut, jo koulupoikana, kirjoittelemalla pikku pätkiä toverikunnan, "konventin", sanomalehteen, -- eli lehtiin, sillä niitä oli meidän koulussamme kaksi, joiden molempain "toimittajanakin" tulin eri aikoina olleeksi. Toinen oli "vakava", kirjallinen lehti, toinen taas pilalehti, ja varsinkin tähän jälkimmäiseen sepustelin koko joukon leikillisiä juttuja. Niille usein naurettiin, ja olen väliin jälestäkäsin koettanut muistella, minkälaisia nuo mahtoivat olla. Mutta siitä ei voi enää saada selkoa. Sillä tämän "Weitikka"-nimisen julkaisun kaikki toistakymmentä vuosikertaa lienevät sittemmin, jonkun "ankaramman ajanhengen" vallitessa koulussa, joutuneet polttoroviolle, vaikka en puolestani muista niissä olleen mitään kerettiläistä taikka muutenkaan maailmaapahentavaa. -- Konventin "vakavaan" lehteen kirjoitin enimmäkseen runoja, isänmaallisia, lyyrillisiä, eepillisiä j.n.e., -- tavallisia koulupoikarunoja.

Runomuodon viljeleminen viehätti ja houkutteli minua vielä myöhemminkin, omituista kyllä. Ensi ylioppilasvuotenani rustailin siten suurella innostuksella ja antautumisella laajaa murhenäytelmää -- aihe kotimaan historiasta, -- ja sen viisi näytöstä kirjoitin alusta loppuun runomittaisesta. Vähän Vilhelm Telliä, vähän Daniel Hjortia, vähän Shakespearia sieltä ja täältä. Mutta se seikka, että opukseni kirjoitin runomittaisesta, vaikutti, etten sittemmin ole ryhtynyt sitä parantelemaan enkä rakentamaan käyttökuntoiseksi. Kritiikin herättyä rupesin näet epäilemään sekä runojalkojani että säkeitäni, -- en ole koskaan yrittänytkään julkaista mitään runomuotoisista sepustuksistani.

Ne ovat menneet kaiken maailman tietä. Mutta siltä minusta kuitenkin silloin aikoinaan tuntui, että tuo suureksi suunniteltu "draaman koe" oli paljo jalompi ja "monumenttaalisempi" yritys kuin ne suorasanaiset "mitättömyydet", jotka minulta sitten ensiksi tulivat painetuiksi. Kenties ei sittenkään tuo jälettömiin vaipunut ensi kehityskausi ollut kokonaan vaikuttamatta vastaiseen kirjalliseen tuotantooni eikä varsinkaan suurempain historiallisten romaanien sommitteluun.

Muistanpa vielä hyvin millä innostuksella ja lämmöllä tuota "suurta teostani" rakentelin. Siinä oli paljo kärsimystä, paljo ristiriitoja, paljo herkkyyttä. Asuin niihin aikoihin, ensimäisen ylioppilasvuotena keväänä, muutamia kuukausia yksin maalla, eräässä maalaistalossa lähellä rautatieasemaa Etelä-Suomessa, ja elin niin kokonaan tuossa kirjallisessa työssäni, etten ajatellut mitään muuta enkä mausta välittänyt. Kenellekään en yrityksestäni hiiskahtanut. Eräs toverini tuli sinne sitten asuinkumppalikseni, ja häneltäkin oli tämä homma tietysti pidettävä salassa, -- lukujanihan olin muka harjoittavinani. Mutta öisin istuin aina draamani henkilöjen parissa, hioin ja muokkailin heidän runomittaisia vuoropuhelujaan, surin ja iloitsin heidän kanssaan... Sitten pistin koko tekeleen alimmas arkkuni pohjalle, ja kävin muihin, "hyödyllisempiin", töihin käsiksi.

Vuotta, paria myöhemmin, ihan kesken tenttilukujeni, rupesin sitten sepustelemaan pientä, ylioppilaselämää koskevaa novellia, joka tuli olemaan painettujen teosteni ensimäinen. Kurssikirjain pänttääminen, kun sitä oli tehtävä urakalla, tuntui usein kuolettavan kuivalta. Sellaisina hetkinä otin toisinaan, aivan kuin uhmalla, esille sinikantisen vihkosen, johon olin ruvennut juttuani kertomaan, ja kirjoitin siihen kappaleen erältään, ikäänkuin henkeni kevennykseksi. Ja jonkun tunnin kuluttua maistuivat kurssikirjatkin taas.

Näihin aikoihin olin selvästi tietoinen siitä, että kirjallisissa hommissa noin "herkutellessani" varastin aikaa lukutöiltäni ja valmistautumiseltani yleensä elämän vakaviin tehtäviin, mutta en voinut olla silloin tällöin suomatta itselleni sitä huvitusta taikka vaihtelua. Ja senkin jälkeen on usein -- miltei pitkin matkaa -- työskentelyssäni ollut tuota samaa ristiriitaa. Kirjoitin huvikseni, aikomatta pyrkiä kirjailijaksi, ja siksi tunsin näihin töihin riistäväni aikaa muilta tehtäviltä. Siksi ehkä myöskin nuo pienet kirjailemiselle omistetut hetket niihin aikoihin tuntuivat huvi-, miltei juhla-hetkiltä arkitöiden lomassa. Varsin selvästi tunsin tuon kaiken väitöskirjatöitteni aikoihin. Selaillessani vanhoja, kuivia asiakirjoja yhytin usein aiheen tai tapahtuman, joka minut pysäytti miettimään, että tästähän voisi saada jotakin hauskempaa ja nautittavampaa, kun rupeaisi tekemään... Ja kesken kaiken kävinkin silloin tekemään muistiinpanoja ja suunnitelmia jotakin romaania tai historiallista pikkukertomusta varten, niin "joutavaa" kuin se minusta vakavaan työhön verraten olikin. Sellaisista muistiinpanoista syntyi m.m. ensi itu Juho Vesaiseen.

Toisin ajoin ja jo tuolla ensimäisellä, alottelevalla kehityskaudella, tuntui kyllä usein siltäkin, että ehkä olisi minun jätettävä kaikki muu, ja antauduttava yksinomaan kirjallisiin töihin, jotka mieltäni enin "vetivät". Melkein tuskaisena taistelin väliin niissä mietelmissäni, tuntiessani, kuinka särin itseäni. Mutta ei ollut silloin tarpeeksi uskallusta eikä itseluottamusta. Vasta paljo myöhemmin, lähes 40-vuotiaana, repäsin itseni toisinaan vuodeksi tai puoleksi irti kaikista muista hommista pääasiallisesti kirjallisiin töihin.

Mutta tämähän ei enää kuulu asiaan, kun on puhe "ensi yrityksistämme". Ne ensi yritykset olivat minun kohdaltani hapuilevia, hajanaisia kokeita, lepokeitaita taipaleella, eikä niistä paljo muuta ole sanottavanakaan.

_Santeri Ivalo_.

Valter Juva.

Eräs arkkiveisujuttu.

Täytynee kai myöntää, että kaikki on kirjallisuutta, mikä kirjoitetaan ja painetaan?

Eräs varhaisimpia "kirjallisia toimia", joissa olin mukana, lienee sekin puolestaan vaikuttanut siihen, että olen joutunut kirjailua vain tilapäisesti harjoittamaan.

Kotini oli v. 1885 Hämeenlinnassa. Vanhempi veljeni, Vilhelm, ja minä lueskelimme kotona varsin säännöllisesti kandidaattilukujamme. Veljeni oli aikaisemmin kiinteiden lukujensa ohella ollut kokonaisen vuoden Hämeen Sanomain yhdistettynä pää- ja aputoimittajana; minä olin ylioppilasajoiltani asti kahtena vuonna noin neljä, viisi kuukautta vuodessa ollut isäni apuna maanmittaustöissä.

Isä ei sietänyt laiskuutta. Hänellä oli muuten laajat tiedot ja monipuoliset aatteelliset harrastukset, kirjallisuutta hän ihaili, mutta teroitti aina mieliimme, että kirjallinen työ ei elätä miestään köyhässä Suomessa.

Maisteri O. A. F. Lönnbohm oli tähän aikaan Hämeenlinnassa tyttökoulun opettajana ja Hämeen Sanomain toimittajana. Hänen luonaan asui syksyllä v. 1885 veli Kasimir, ahkerasti lueskellen ja kynäillen. Suuri määrä Kasimir Leinon ensi runovihkon runoista lienee valmistunut jo tämän vuoden kuluessa. Kertomus "Emmalan Elli" oli pääpiirteissään valmis; vapaamielinen runo "Sunnuntaina" oli jo kesällä syntynyt.

Näihin aikoihin vietettiin Hämeenlinnan perheissä laajanpuoleista seuraelämää. Kotimme varsinaiseen tuttavapiiriin kuuluivat m.m. ystävällisen herttainen O. A. F. Lönnbohm ja siis myöskin hänen nuorempi veljensä sekä ennen kaikkia Paavo Cajander, joka näkyi hyvin viihtyvän isäni seurassa.

Cajanderissa oli aina jotain suuripiirteistä. Hän oli harvinaisen suora, rehellinen ja teeskentelemätön mies. Mahtailua ja itseoikeutettua patentti-isänmaallisuutta puheissa tai eleissä hän ei sietänyt. Hyvänluontoiselle leikille hän osasi panna arvoa. Me nuoret ihailimmekin Paavo Cajanderia, "Vapautetun kuningattaren" ja "Runolaulajan" tekijää.

Mitä Kasimir Leinoon tuli, hän nyt jo oli valinnut elämänuransa, -- oli päättänyt antautua kirjailijaksi sekä siinä rinnan suorittaa korkeampia yliopistotutkintoja.

Vilhelm veljeeni ja Kasimiriin verraten minä -- vaikka hiukan vanhempi ylioppilas kuin Kasimir -- lienen ollut enemmän tai vähemmän kehittymätön. Yleensä me kolmisin olimme keskusteluissamme hyvin kirjallisia ja filosofisia, -- yleispäteviin harkintapäätelmiin taipuvaisia, -- hiukan elämänviisaan satiirisia, -- vaikka joskus saattoi myös leikkiä ja puhdasta pilaa sattua väliin.

* * * * *

Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä, paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen romanssin, "Akselin ja Hiltan" tuntematon tekijä. --

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon syysmarkkinat: -- Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista markkinoiksi arkkiveisun "Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin, huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme, koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun "Jumala paratkoon!" Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli kirjoitettava laulettavaksi niinkuin "Akseli ja Hilta". Pituus vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat. Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi pysyä passiivisena taiteenharrastajana.