Part 3

Meidät oli kutsuttu heti samana iltana Kiljanderiin.

Puheltiin siinä kaikenmoista, muun muassa "Murtovarkaudesta", josta tohtori Bergbom oli nyt lähettänyt jotenkin kehoittavan arvostelun, ja luvannut samassa kirjeessään ottaa sen näyteltäväksi, kun vaan ensin tekisin siinä muutamia vähäisiä muutoksia, yhdistäisin kaksi viimeistä näytöstä ja kirjoittaisin yhden näytöksen välille lisää. Tätä kaikkea katsoimme suureksi menestykseksi ja olimme siitä hyvin mielissämme.

-- Mutta, sanoo sitten veljeni ja kääntyy minuun, en ole muistanut sinulta kysyäkään, mikä näytelmä se oli, joka sinne Kuopioon tuli. Veret sävähtelivät suonissani:

-- Ei -- eihän se ollut mitään, kiiruhdin sanomaan.

Myöhäistä! Kiljander ei antanut tuon uutisen mennä sivu korviensa.

-- Mi -- mitä? Onko hän lähettänyt jonkun näytelmän Kuopioon?

-- Ei, se tuli sinne erehdyksestä ruokakaapin sisässä.

-- Näytelmä? Oliko se näytelmä?

-- Eikä ollut, koetin minä sopertaa.

Istuin siinä kuin tulisilla hiilillä enkä tiennyt, miten saisin veljeni suun tukituksi.

-- Eihän se mikä näytelmä ollut. Suomennoksia vaan --

-- Olipas se näytelmä, väitti veljeni. Ruotsinkielellä kirjoitettu näytelmä.

-- Katsokaapas sitä! Nyt hän on kirjoittanut jo uuden näytelmän eikä ole virkkanut siitä meille mitään, huudahti Kiljander.

-- Ei, ei, älkää uskoko --

-- Siitä meidän pitää ottaa selvä. Vai salassa hän nyt rupeaa kirjoittelemaan.

Olga katseli minuun silmät suurina eikä tiennyt mitä ajatella.

-- Oletko sinä tosiaankin kirjoittanut?

-- Enkä ole, minä vakuutan --

Veljeni naurahteli ja oli hyvillään, kun oli saanut aikaan semmoisen effektin.

-- Tunnusta vaan pois! intti Kiljander.

-- Mutta hyvänen aika, minä en ole kirjoittanut mitään.

-- Mikä oli tuon näytelmän nimi? kysyi Kiljander veljeltäni.

-- Mästarens snusdosa.

Yleinen hiljaisuus!

Minä istuin kuin tuomittu, olin kerrassaan kukistettu.

Kiljander katseli ankarana vuoroin rouvaansa, vuoroin minuun. Olgan silmät riippuivat minussa kiinni, hän oli kuin elävä kysymysmerkki.

-- Kuinka -- tämä on ymmärrettävä? puhkesi Kiljander viimein sanoiksi. Mitä te olette tehneet?

Kiusallinen hetki. Olga punastui ja oli hämillään. Mutta eihän siinä mikään auttanut, hänen täytyi alkaa selvityksen tekoa. Ja sitten tuli minun vuoroni jatkaa.

Tein täydellisen tunnustuksen, sillä eihän siinä enää muuta neuvoa ollut.

Olga ihmetteli.

-- Ja niin hyvin sen osasit peittää! Et edes minulle sitä kertonut.

-- En uskaltanut.

Kiljander oli loukattu. Miksi olimme niin omavaltaisesti menetelleet hänen paperiensa kanssa. Hän vaati näytelmäänsä heti takaisin ja tuleen hän sen viskaisi samassa eikä sinä ilmoisna ikinä hän enää mitään kirjoittaisi.

Tuo uhkaus sai minut vähän toipumaan nöyrtyneestä tilastani.

-- Tuleen? Sehän olisi synti ja häpeä. Minä en siinä tapauksessa anna sitä takaisin. Suomennos on valmis tuossa paikassa ja sitä ei vaan tuleen heitetäkään, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin näytetään tohtori Bergbomille!

-- Hoo -- vai tohtori Bergbomille! Siitä ei tule mitään, minä sanon.

-- Se näytetään tohtori Bergbomille, väitin minä. Syntyipä siitä sitten välillämme pieni kahakka, josta minä pääsin voittajana ainakin puolittain. Kiljander nimittäin viimein myöntyi siihen, että jatkaisin suomennosta loppuun asti, koska kerran olin jo niin pitkälle ehtinyt.

-- Mutta sitä ei sittenkään lähetetä minnekään, hän kuitenkin vielä penäsi.

-- No, ei, ei. Ei lähetetä, myöstelin minä mielissäni, kun olin näinkin paljon voittanut. Mutta itsekseni päätin, että hänet kyllä siihenkin vielä taivuttaisin.

Yötä myöten ajattelin valvoa saadakseni suomennoksen valmiiksi, mutta eipä siihen ollutkaan voimia. Täytyi pyytää, että saisin ottaa sen mukaani Kuopioon, johon Kiljander helposti suostuikin.

Kävin viimeisinä päivinä sanomassa jäähyväiset kaikille tuttavilleni ja niin sitä sitten lähdettiin matkalle eräänä sameana lauvantaipäivänä maaliskuussa. Palvelijani, joka tuli mukaan, ajoi edellä kolmen lapsen kanssa, minä tulin kuormalla jäljessä, pienin, kahdeksannella viikolla, lammasnahkapussissa povellani, sitä vanhempi, kolmen vuoden ikäinen turkin sisään käärittynä rinnallani. Veljeni ajoi kahden vanhimman kanssa takana, että oli valmis auttamaan, jos sattuisimme kaatumaan tai joku muu onnettomuus meitä kohtaisi. Näin nyt kuljin joukkoineni eteenpäin samaa tietä, jota neljätoista vuotta aikaisemmin eräänä päivänpaisteisena syyskesän päivänä olin vasta vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli turva mukana, nyt sitä ei ollut koko maailmassa, yksin täytyi alkaa elämän taistelu sekä omasta että seitsemän pienokaisen puolesta. Tulevaisuus ammotti siinä uhkaavan mustana edessäni eikä kumma, että olin jotenkin alakuloisella mielellä. Kipeästi minuun koski niinikään Jyväskylästä muutto. Olin ehtinyt niin kiintyä siihen paikkakuntaan, etten luullut voivani perehtyä enää muuhun. Ero seminaarista, joka oli ollut henkinen kotini jo ennen naimisiin menoani, ero lukuisista ystävistä, jotka viimeisinä kovina aikoinakin olivat osoittaneet minulle niin suurta myötätuntoisuutta, niin lämmintä osanottoa, että vielä nytkin mieltä liikuttaa sitä muistella, ero kotitalosta, johon itse olin piirustukset tehnyt, jonka rakennusta olin kiihkeimmällä intressillä seurannut, jonka ryytimaassa jok'ainoa pensas ja puu oli vanha rakas tuttu, jossa joka kohta, joka pieninkin kolkka huokui armainta ystävällisyyttä, -- ero kaikesta, mikä oli kallista ja rakasta, kivisti sydäntä kovin. Minusta tuntui, ettei henkistä elämää eikä ystävyyttä muualla löytyisikään paitsi Jyväskylässä, ja nyt kohtalo minut sieltä iäksi eroitti, kiskasi irti ja viskasi pois, aivan kuin kuivettuneen oksan tuoreesta puusta.

Heti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle nyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän henkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken kaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja itkin.

Muutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä suomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin, niin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi näytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen pannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut mieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti "Mestarin nuuskarasian" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.

Sittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan suomenkielellä.

_Minna Canth_.

Rafael Engelberg.

Ensi yritykset.

Ei ole oikein houkuttelevaa ryhtyä puhumaan "ensi yrityksistään", kun ei ole juuri muuta saanut aikaankaan kuin ensi yrityksiä. Sitäpaitsi välittäisi allekirjoittanut puolestaan muutenkin tällä kertaa vähemmän kaikista "takakatsauksista". Mutta Kirjailijaliiton pyrkimystä kannattaen tahdon tietysti vähältä osaltani liittyä mukaan.

Syntyperän, kotiseudun ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikutelmat katson tässä Liiton kiertokirjeen mukaisesti sivuutettavaksi. Saanen vain mainita, että jo sangen varhain osui minua kohti erinäisiä kirjallisia kosketuksia, jotka verrattain määrätysti herkistivät mieltäni kirjallisuudelle.

Puhumatta kirjevaihdosta vanhempieni ja omaisteni kanssa, jolla minulle on ollut varsin suuri merkitys, oli ensimäisiä varsinaisia sepitelmiä, mitä lienen paperille kiinnittänyt, eräs runon katkelma, minkä kirjoitin Joensuun satamassa jotakin kaidepuuta tai tavaralaatikkoa vasten. Olin tullut kotipuolestani Nurmeksesta kaupunkiin. Minulla oli ehdot kolmannelta luokalta neljännelle ja olin niitä jo käynyt suorittamassa. Odottamattani kohtasin asianomaisen opettajan -- hän julisti minun epäonnistuneen. Tuosta lähtee nyt laiva kotipuoleen ja siinä on lähetettävä tieto vanhemmille, että oli käynyt hullusti. Sydäntäni kouristi ikävä ja pahamieli. Silloin tuli vähitellen säkeistö ja olisi siihen pitänyt tulla jatkoakin, mutta jotenkuten häiriinnyin.

Sitten aikojaan myöten tuli kynään tartutuksi yhä uudelleen. Kun kerran kirjevaihdossa oli tottunut mielialojaan ja tunnelmiaan pukemaan sanoiksi, siirtyi siitä ikäänkuin itsestään kokeilemaan kirjallisempia muotoja, sikäli kuin näistä joutui tietämään. Jonkun kerran otin osaa Toivon-liiton kirjoituskilpailuunkin ja taisin tulla mainituksi eräänlaisella huomiolla. Varhain sepitin myös muutamia satiireja, jotka liikkuivat poikajoukon yhteisessä elämässä. Lieneepä minulle sattunut sellainenkin kunnia, että ollessani vielä alaluokkalainen kyhäyksiäni kysyttiin konventtiin tai ainakin vietiin konventtilaisten kesken luettavaksi.

Näihin aikoihin oleskeli vanhin veljeni Turussa ja Helsingissä, opiskellen ammattityön ohella taidemaalausta. Tulevan lankomiehensä, nykyisen kuvanveistäjä Alpo Sailon kanssa, hän kävi kotipuolessakin, jossa jouduin heidän nuorekkaan taiteilijainnostuksensa pariin. Jospa Joensuukin tarjosi yhtä ja toista herättävää, kuten mieleenjääneitä Maaseututeatterin vierailuita, on mainitulla taiteilijakosketuksella ollut minulle suuri merkitys. Maalaria minusta ei tietenkään tarvinnut tulla, mutta kirjoittaminenkin oli taiteilemista. Sellaisena temmaistiin minut mukaan, ja niin jouduin myös ennenpitkää tekemään ensimäisen Helsinki-matkani. Kaikesta muusta avartavasta puhumatta sain käydä vanhassa Arkadia-teatterissa, josta Lindforsin Figaro jäi unohtumattomana mieleen. Olin tällöin seitsentoistavuotias.

Toverikunta tarjosi minulle runsaasti työtä. Näihin aikoihin olivatkin kirjalliset harrastukset Joensuun lyseon toverikunnassa harvinaisen vilkkaat. Esiintyi lukuisia pirteitä kynänkäyttäjiä, joista tosin sittemmin ei ole suurimmasta osasta paljoa kuulunut, mutta jotka kuitenkin nuorekkaassa seurassa kykenivät kukin pieniä lisiä esiintuomaan. Niinpä ohjasi minua runomittain opille eräs ylempiluokkalainen, joka nyttemmin kunnia-arvoisena postivirkamiehenä tuntuu ajattelevan kaikkea muuta kuin runoilua. Samanaikaisista toverikuntalaisista mainittakoon Tiitus (Ilmari Kivinen). Huomattavimmista herätteistä sopii panna merkille Juhani Ahon juuri siihen aikaan käsikirjoitusjäljennöksenä kiertelevät "Katajaisen kansani" lastut sekä erinäiset Eino Leinon ja Larin Kyöstin runot. Eräässä toverikunnan toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa pääsi allekirjoittanut kolmannelle palkinnolle (ensimäisten saajista on toinen nykyään kauppiaana Joensuussa, toinen sanomalehtimiehenä Viipurissa).

Paitsi toverikunnan lehteä, jonka toimittajana lienen ollut jokseenkin säännöllisesti, jouduin Joensuussa kirjoittamaan myöskin julkisiin sanomalehtiin. Kirjapaino minua veti kuin magneetti ja kaukaakin nuuskaistessa latomon hajua tunsin omituista salaperäistä kiihoitusta. Kun sitäpaitsi etäisissä maaseutuloissa vaatimattomienkin avustajien pääsy lehden palstoille ei liene ollut perin vaikeata, löysin sieltä ennenpitkää minäkin itseni. Runoudella taisin alottaa, sitten tuli minusta kaikkinaisten asiain kirjeenvaihtaja. Ensin kirjoitin "Karjalattareen", sitten niihin aikoihin perustettuun "Pohjois-Karjalaan". Muistan, että tahdoin koettaa ansaita lisäapua koulunkäyntiini. Jälkimäisessä lehdessä avattiinkin minulle vakituinen tili. Aiheet kai olivat paitsi uutisluontoisia yleensä kansanvalistuksen aloja koskevia. Huomattavimpia lienee ollut eräs kirjoitus nimeltä "Taide ja kansa", jonka ainakin eräs oululainen lehti siteerasi ja jonka käsittelemän asian myöskin "Valvoja" otti myöhemmin esiin.

Kahdeksi viimeiseksi kouluvuodekseni jouduin Ouluun. Vaikkakin täällä epäilemättä etevämmässä oppilaitoksessa kiinnyin verrattain ahkerasti lukuihin, jatkoin kuitenkin kirjallisia harrastuksiani entiseen tapaan. Toverikunnasta mainittakoon eräs kirjoituskilpailu, jossa jälleen sain kolmannen palkinnon (ensimäisinä nykyinen V. A. Koskenniemi ja Erkki Kivijärvi). Julkisiin sanomalehtiin kirjoittelin varsinkin "Kaikuun" ja "Kalevaan".

Päästyäni keväällä 1902 ylioppilaaksi, liityin Savokarjalaiseen osakuntaan. Kirjalliset harrastukseni jatkuivat täällä jokseenkin samalla tavoin kuin toverikunnissa, joskin alkoi tulla mieleen murrosta ja repeämää. Kirjallisen kehoituspalkinnonkin onnistuin saamaan.

Sitten jouduin henkeäni elättääkseni ja opintorahoja ansaitakseni "Päivälehteen" ja sen tultua lakkautetuksi "Helsingin Sanomiin" korrehtuurin lukijaksi. Yksiin aikoihin olin myös aputoimittajana "Lukutuvassa" sekä Söörnäisten yhteiskoulussa opettajana. Työntaakka ja varsinkin yönvalvominen sanomalehdessä oli murtaa terveyteni. Minä olisin niin mielelläni opiskellut lisää, ollut iloinen ja nuori niinkuin muutkin, mutta elämä paiskasi minut säälimättä alas. Tässä hirveässä todellisuuden ja pyrkimysten ristiriidassa purkautuivat tunteeni runoiksi, hiomattomiksi ja repaleisiksi niinkuin itsekin olin.

Jo hieman aikaisemmin olin kysyytynyt eräällä lyyrillisellä kokoelmalla julkisuuteen, mutta epäonnistunut. Näitä uusia tuskan ja kärsimyksen tuotteitani osuin näyttämään Eino Leinolle. Sain häneltä useita hyviä huomautuksia, joskaan minulla mielestäni ei ollut oikeutta noudattaa oleellisimpia korjauksia. Leino kehoitti jättämään kokoelman kustantajalle, ja niin joutui "Työpajan töminäni" vähitellen maailmaan.

Arvosteluista on minulla erityisen mieluisassa muistossa Eino Leinon ystävällinen ja ymmärtäväinen esittely "Helsingin Sanomissa". Niinikään muistan suurella tyydytyksellä J. H. Erkko vainajan yksityistä onnittelua "Hels. Sanomain" käytävässä, missä hän sattumoisin kohdatessaan sanoi minun löytäneen erikoisen alani. Sitävastoin jäi hieman outona mieleeni V. Tarkiaisen lausunto Valvojassa, missä hän muun muassa moittii minulla puuttuvaa tehdaselämän kuvausta -- ikäänkuin esimerkiksi Eino Leinolla ei olisi riittävää "sotaelämän kuvausta", kun hän laulaa päänalaisena olevasta kivestä ja vierellä olevasta kalvasta; motiiveistahan lienee toki enemmän kysymys kuin tarkoitetuista reaalisista kuvauksista. Ammattisosialistien taholta tehdyn huomautuksen, etten ollut oikea sosialisti, ymmärsin kyllä, sillä runoissani en ollut tahtonut ruveta ketään syyttämään, ainoastaan laulaa kurjuuden esiin ja koettaa kaikesta huolimatta rohkeasti kohota.

Korrehtuurivuosieni terveydelliset kolaukset, niitä seuranneet myöhästyneet yliopistoluvut, ilman sanottavia apuneuvoja suoritetut tieteelliset matkat, alituinen leipätaistelu ja muut sensemmoiset seikat lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa kirjallisen työni kituliaisuuteen. Minulla on tunne, etten ainakaan sanottavammin ole saanut tarttua pääaiheisiini, vaan että minun on täytynyt yleensä tehdä ikäänkuin likeisimmin tarjoutuvaa. Että joskus tulisi toisin olemaan, sitä luonnollisesti hartaasti toivoisin.

Sisäisestä kehityksestäni puheenalaisina vuosina olisi yhtä ja toista lisättävää, mutta se kai veisi liian pitkälle ja kävisi toisille vähemmän huvittavaksi. Mainitsen vain yhtenä muistelmana, että neljänneltä luokalta viidennelle päästessäni, -- niin se lienee ollut -- jouduin tutkinnossa juhlallisesti saamaan Runebergin koottujen teosten vanhan suomennoksen. Söderström oli kai uutta painosta puuhatessaan lahjoittanut niitä kouluihin oppilaille jaettavaksi. Itsensä matematiikan opettajan kädestä sain nuo vanhat kaksi nidettä -- ja siitä lähtien tuntui minusta matematiikan opettajakin jonkun verran ihmiseltä. Runebergista olin saanut jo varhaisessa lapsuudessani voimakkaita vaikutteita, joten tämä lahja tuli kuin tuttua pohjaa täydentämään. -- Yleensä ei liene vaikutteitten vastaanotto minulle ollut mitään ihmeellisen vilkasta, mutta aivan köyhäksi ja huonosti valikoiduksi en sitä suinkaan tahtoisi sanoa.

Ajatellessani kuluneita nuoruusvuosiani muistan mielihaikealla, ettei minulla kirjallisissa harrastuksissani ole ollut mainittavampaa ohjausta. Moni kohta olisi ehkä voinut nopeammin hioutua ja innokas työ olisi ehkä välistä vähän kantavampiakin tuloksia tuottanut. Mutta tyytyväinen olen ainakin siitä, että olen jotakin koettanut.

_Rafael Engelberg_.

Hilja Haahti.

Pari muistelmaa.

Koska vuosi takaperin vastasin "Otavan" kiertokyselyyn: "Miten löysin elämänurani", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain pari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani "Oraita". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön, joille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni alkuunpääsystä.

Olin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa ja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti innosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää "juossut ukkojen ja akkojen jäljessä", kuten tätini leikillään sanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja tätä aloin taas heti "puhuttaa". Sekaantuipa silloin keskusteluun sivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista ja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin. Jonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: "Erkko." Minäkin annoin nimeni: "Hahnsson." Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois. Hän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. "Nuo ovat kai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin." "En lähde koulua käymään, vaan opettajaksi -- ensi kertaa." "Opettajaksi! Mutta tehän olette melkein lapsi vielä." "En niinkään -- pian täytän kaksikymmentäyksi."

Isäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: "Oletteko sukua runoilija Erkolle?" "Sanotaanhan minua runoilijaksi." "Oletteko... oletteko _te_ runoilija Erkko?" Häntä mahtoi huvittaa välitön hämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta puuttunut. Olin teatterissa nähnyt "Ainon" ja ihastunut siihen niin, että runonkin olin kirjoittanut sen johdosta -- jota tietenkään en sillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin "Kullervosta", jota hän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista, valitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta. Minä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä ja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä mieluisiakin kokemuksia. "Mitä _te_ kustantajista tiedätte?" kysäisi hän kummastellen. "Edlund on kustantanut äitini kirjoja", vastasin. "Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?" "Ei --", ja sitte selveni sekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme molemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa Tampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.

Seuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä, Eläintarhan 8:ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan seurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda Käkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla palasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan kissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan pihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme. Erkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti kantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset odottelimme. Ja kuinka olikaan -- sinä iltana uskalsin kertoa hänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista kokoelman jouluksi. "Mutta minua pelottaa -- olenhan tosiaankin melkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte." "Teidän ei tarvitse pelätä", hän lausui isällisen rohkaisevasti. "Jokainen lintu laulaa omalla kielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa."

Olin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta junassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti vastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti hän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa lapselle odottamattoman ilon: "Sata viisikymmentä markkaa!" Mutta minäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta -- olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni olisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin "Oraani" runoillut mitään muuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta luonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita tarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani itsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin runovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. "En tiedä, tahdonko niitä sitte ensinkään painoon..." Kustantaja katsoi minuun hämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea silmäini edessä. "Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla ehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset... kirjakauppamenot... Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse." Seisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli minulle todellinen pettymys. "No niin", sanoi hän sitte herttaisesti, "jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin teille." Minä jätin hänelle "Oraani", kiitin ja lähdin.

Jonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten kuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi varmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli niin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän lähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti selvänä, että se oli suhteetonta -- tuskinhan olisin yhtä omaa runoa kirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin tekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle takaisin 25 markkaa. "En pannut siihen enempää työtä", vakuutin. Hän katsoi minua aivan äänetönnä -- en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt kiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein, että "kauppa on kauppaa" -- että kukin koettaa vetää puoleensa mahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin ajatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti, että hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä kuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät -- ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin J. H. Erkolta kuullut. -- Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen jälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren kanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka säilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon "kauppa" kaikissa muodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen ystävän. -- --

Niin sitte "Oraat" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan eräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti minut iloisin tervehdyksin vastaan: "Toivotan onnea onnistuneen debyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?" En, siitä en tietänyt mitään. "J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne."

Sain lukea hänen arvostelunsa, -- ensimäiset sanat, jotka julkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet ainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta, oli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse arvostelu oli kuin runoelma -- paras suositus, mitä koskaan olisin rohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka suuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut kirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.

Heitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen kiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran alotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää -- ellen ehkä niin ohimennen, että se on mielestäni häipynyt. "Oraita" _ei_ myyty 700 kappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua sataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan runovihkoni, silloin jo "Otavan" kustannuksella. En tullut tietämään, vastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli "lapseen" kiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä auttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi ja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi kiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.

_Hilja Haahti_.

Iivo Härkönen.

Kuinka jouduin kynänkäytön alalle.