Chapter 2

JUAN (perä-ovesta tullen). Oletteko kutsuneet?

RAFAEL. Herra Sangredo tahtoo puhutella iso-äitiä.

JUAN (menee pois vasemmalle puolelle.)

RAFAEL. Minä jätän teidät siksi aikaa ja pidän huolta teidän virkaan nimityksestänne.

9 Kohtaus.

Don Cleto yksinänsä.

CLETO. En tiedä mikä valtaa minua. Minun on määrä anoa Donna Leonciaa vaimokseni. Minusta tuntuu, ikäänkuin nakkelisi joku minua päähän vanhoilla saviruukun palasilla. Rohkeutta, Sangredo, sinä pääset terveys-neuvoston jäseneksi. Mikä kunnia! Tämän kunnian vuoksi minä hyppäisin vaikka pimeyden alhoon, tämän tähden minä ilkenen naida Leonciankin.

10 Kohtaus.

Don Cleto. Leoncia.

LEONCIA. Herra Sangredo.

CLETO. Armollinen rouva. (Hiljaa.) Iankaikkinen, kuinka vanhalta se näyttää.

LEONCIA. Mitä palvelusta sopii minun tehdä teille, ystäväni?

CLETO. Minulla on jotakin tärkeätä, sangen tärkeätä teille juteltavana.

LEONCIA. Minä olen utelias kuulemaan.

CLETO. Istutaanpa vähän, haastellaan niinkuin hyvät ystävät keskenämme. (Käyvät istumaan.)

LEONCIA. Minä olen kokonansa korvana.

CLETO. Teidän on tietäminen, Leoncia. -- (Hiljaa.) Ei, kuinka rutivanhalta hän sentään näyttää! (Ääneen.) Antakaat, minä koetan valtasuontanne. (Tunnustelee sitä.) Varsin säännöllinen, varsin säännöllinen.

LEONCIA. Miksi valtasuontani koetatte?

CLETO. Minun tulee valmistaa teitä ankaraan kiihtymykseen.

LEONCIA. Te peljätätte minua.

CLETO. Älkäät peljätkö mitään, se kiihtymys, joka teitä odottaa, on suotuisaa laatua.

LEONCIA. Oi, puhukaat, puhukaat!

CLETO. Minun täytyy teille uskoa salaisuus, semmoinen, josta koko elämäni riippuu.

LEONCIA. Mitä saanen kuulla?

CLETO. Te olette nähnyt, kuinka minä kokonaisen vuosikauden olen seisonut teidän äärellänne, ei ainoastaan huolekkaana lääkärinä, ei, vaan myöskin uskollisena ystävänä.

LEONCIA. Minä tiedän sen, te olitte minun kaikki kaikissa.

CLETO. Mutta te ette tiedä, että minä petin teitä.

LEONCIA. Tekö olisitte minua pettänyt?

CLETO. Te ette tiedä, että nämä jalot kilvoitukset vaan peittelivät itsekästä sala-ajatusta, peittelivät mielihalua.

LEONCIA. Mielihalua?

CLETO. Mielihalua, täynnänsä _kunnioitusta_ -- (lausettansa oikaisten) suokaa anteeksi -- täynnänsä _rakkautta_!

LEONCIA. Ja ketä, onnetoin, rakastatte?

CLETO. Te kysytte vielä. Kuka muu saisi rakkauden kipinän minussa syttymään, paitsi te?

LEONCIA. Pyhä neitsyt, onkohan se mahdollista? (Kiekaillen.) Hyvä herra...

CLETO. Pelko ainoastaan on niin kauan sulkenut suuni, mutta viimein täytyi tuo saada hammasten takaa.

LEONCIA (seisaalle nousten ja virkeän tavalla itseänsä peiliin katsoen. Hiljaa.) Tämä muoto ihastuttaa vielä! Niin -- se kelpaa vielä ihastuttamaan! (Ääneen.) Herra Sangredo... (Käy taas istumaan.)

CLETO. Te olette tunnustukseni kuullut, minä vartoon nyt tuomiotani teidän suustanne. --

LEONCIA. En tiedä, kuinka sydämmeni laita on, minä olen rakastettu, minä olen rakastettu!

CLETO. Niin kunnioittavalla ... niin tulisella rakkaudella!

LEONCIA. Mutta kuinka se on mahdollista, että te, niin kauan avioliiton vastustajana...

CLETO. Minunkin aikani on tullut, kun Jumala sydämmeni hellytti. Sangredon suku ei enään ole minuun loppuva.

LEONCIA. Toivotteko todesti sitä vielä?

CLETO. Lääkärin silmä ei pety.

LEONCIA. Mutta yksi este! Te tiedätte, hyvä herra, että ensimäinen puolisoni -- olkoon hän herran raudassa -- että hän oli intendentti. Te ymmärrätte, ett'ei minun auta säätyäni jättää. Kun olisitte edes terveys-neuvoston jäsen.

CLETO. Siinä tapauksessa ei mikään raja-aita meitä enään eroita, hallituksen viisaus on vihdoin ansioni muistanut, nimitys on kentiesi jo tulossa.

LEONCIA. Sillä ehdolla siis...

CLETO. Koska ehdoista puhutaan, Sennora --

LEONCIA. Ei hiiskaustakaan Sennorasta.

CLETO. Minun Leonciani.

LEONCIA. Armas Sangredo!

CLETO. No kuulkaatte myöskin minun ehtoni. Onnea ei ole, jollei ole itsenäisenä, meillä täytyy olla oma kotomme, meidän on kokonaan itseksemme asuminen.

LEONCIA. Sehän on taivaallista, ollaan yksinänsä, niinkuin Aadam ja Eeva paratiisissa.

CLETO. Mutta lupaus, jonka olette antanut tyttärellenne ja tyttären tyttärellenne?

LEONCIA. Julistetaan tyhjäksi. Avioliitto rikkoo kaikki.

CLETO. Armas Leoncia!

LEONCIA. Sinä herttainen nuorukainen! herranen aika, minä olen häntä sinutellut!

CLETO. Pahoittaako se sinua?

LEONCIA. Ei lapseni. Tästä lähin sano minua aina sinäksi.

CLETO. Minä nimitän sinun pikku sieväksi eukokseni.

LEONCIA. Ihastuttava sulho, miksi olet niin kauan odottanut?

CLETO, Sinun puolestasi on vielä aikaa, sinä olet ikäsi kukoistuksessa.

LEONCIA. Sinun sanasi virvoittavat, niinkuin aamukaste ruusuja.

CLETO (sala-aikeisen tavalla). Voi hyvin, Leoncia voi hyvin!

LEONCIA. Tuletko takaisin?

CLETO. Tulen.

LEONCIA. Pianko?

CLETO. Juuri pian.

LEONCIA. Ah!

CLETO. Oh!

(Menee.)

11 Kohtaus.

Leoncia yksinänsä.

LEONCIA. Toistaiseksi, lemmityiseni, toistaiseksi! Oi kuinka se sentään on totta, ett'ei sielu milloinkaan vanhene! Minä tunnen itseni parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Tämän ihmeellisen muutoksen sai ainoastaan hän aikaan -- hänen ensimäinen lääkelippunsa tuotti minulle terveyden jälleen, tää viimeinen antoi minulle nuoruuden takaisin. Cleto, sinä olet tehnyt minun kaikkein onnellisimmaksi vaimoihmiseksi!

12 Kohtaus.

Leoncia. Dolores.

DOLORES. Mitähän sinä niin iloisella mielellä olet, äiti?

LEONCIA. Ah, jos tietäisit...

DOLORES. Mitä sitte?

LEONCIA (teeskennellen ja hämmennellen). Sitä ei käy niin helposti sanominen.

DOLORES. Mitä siis onkaan tapahtunut?

LEONCIA. Niin odottamatta se on tullut.

DOLORES. Oletko tuon suuren voiton arpajaisissa saanut?

LEONCIA. Kun sitä kaikkein vähemmin ajattelee, onni äkkiarvaamatta yhtyy meihin; tänään se on huoneesemme astunut.

DOLORES (hiljaa). Hän puhuu kai tuosta oudosta herrasmiehestä. (Ääneen.) Pidätköhän tätä täytenä totena, äiti?

LEONCIA. Minkä tähden minä sitä muuksi päättäisin? Hän on sen minulle vast'ikään sanonut.

DOLORES. Hän on jo sinua puhutellut?

LEONCIA. Hänkö minua puhutellut, hän on minulle tunnustanut...

DOLORES. Tunnustanut?

LEONCIA (olevinansa ollen). Rakkautensa tunnustanut -- onko se mikään ihme?

DOLORES. Äiti!

LEONCIA. Hän on jo vuoden umpeensa minua rakastanut.

DOLORES (hiljaa). Minä ymmärrän, matkansa ajasta alkain.

LEONCIA. Mies parka pelkäsi vaan.

DOLORES, Se on tuiki mahdotointa.

LEONCIA. Vähitellen hän rohkaisi mieltänsä;

DOLORES (hiljan). Hän on hourupäinen, kyllä minä sitä ajattelin, (Ääneen.) Äiti, hän on narri.

LEONCIA. Kuinka! Sentähdenkö että hän minua rakastaa?

DOLORES. Jumala varjelkoon minua semmoista ajattelemasta; mutta hän on hultiton, petturi, joka vaan pitää meitä pilkkanansa.

LEONCIA. Kohtele häntä kunnialla, sen minä sanon sinulle.

DOLORES. Minä kohtelen häntä, niinkuin hän ansaitsee. Jos tietäisit, äiti...

LEONCIA. Mitä minun tulee tietää?

DOLORES. Minulle -- minulle myöskin on hän rakkautensa tunnustanut, minä olen nähnyt hänen polvillansa edessäni.

LEONCIA. Sinä myös?

DOLORES. Vähän aikaa sitte. Voi sitä kelvotointa, sitä kavaltajaa!

LEONCIA. Tämä vie hengen minusta, auttakaat, minä kuolen! (Vaipuu tuolille.)

DOLORES (huutaa ovesta). Federico! Mariana!

13 Kohtaus.

Leoncia. Dolores. Federico. Mariana.

MARIANA (esiin rientäin). Mummu!

FEDERICO. Mitä on tapahtunut?

LEONCIA. Minä olen murhattu.

MARIANA. Mummu raukka!

FEDERICO. Kuka on rohjennut?

LEONCIA. Minä tahdon kiskoa kielen hänen suustansa.

FEDERICO. Siunatkoon hyvästi, kenen suusta?

LEONCIA. Hän on sen tuhannesti ansainnut.

FEDERICO. Minä en ymmärrä sanaakaan kaikista näistä.

LEONCIA. Hän saa nähdä, mistä minä käyn. Minä olen kärme! (Nousee ylös.)

FEDERICO (hiljaa). Jumalan kiitos, nyt hän tunnustaa sen itsekin.

LEONCIA. Mantiljani, mantiljani tänne -- minä tahdon kaivaa silmät hänen päästänsä!

(Pois vasemmalle.)

14 Kohtaus.

Dolores. Mariana. Federico.

FEDERICO. Kenen päästä hän aikoo silmät repiä?

MARIANA. Puhu sinä, äiti.

FEDERICO. Mitä onkaan tapahtunut?

DOLORES (suuttuneena). Teidän, teidän yksistänsä on syy siihen.

FEDERICO. Minunko?

DOLORES. Teillä on ystäviä, jotka uhkean kunnian teille tuottavat.

FEDERICO. Kenestä valitatte? Rafaelistako, joka rakastaa teitä?

DOLORES. Hän on viekastelija, joka vaan on tullut meitä pilkkanansa pitämään. (Leoncia tulee tällä välin, mantilja kädessä, vimmapäisenä vasemmalta puolen ja menee ulos perä-ovesta.)

FEDERICO. Rankaisematta hän ei tätä tee, minä vaadin sovitusta häneltä.

MARIANA. Suuri jumala!

FEDERICO. Selittäkäät nyt siis asia meille.

DOLORES. Hän on pettänyt meidän. Heti kun tuo ilkiö oli minulle rakkautensa ilmoittanut, hain minä mummua, salaisuuttani hänelle uskoakseni.

FEDERICO. Ja ystäväni on kentiesi tehnyt sen rikoksen, että hän antoi tämän jo edeltäpäin salaisuuden tietää.

DOLORES. Ei, jotakin vielä häijympää, rakkautensa on hän hänellekin ilmoittanut.

FEDERICO. No varmaankin rakkautensa teihin!

DOLORES. Ei, rakkautensa häneen.

MARIANA. | Mummuunko? FEDERICO. |

DOLORES. Niin juuri! Mummuun!

FEDERICO. Ystävä raukka! Kyllä minua aavisti, että hän on ruuvia vailla.

DOLORES. Niin minäkin luulin, kun nä'in hänen ypöyksinänsä makaavan polvillaan huoneessa.

FEDERICO. Vai on hän sitäkin tehnyt? Nyt johtuu minulle taas mieleeni kaikki hänen hullutuksensa; Engelsmanni, gurkku, jonka hän tältä sieppasi ja jonka te söitte. -- Ystävyys panee nyt pyhän velvollisuuden minun täytettäväkseni, minä en häntä pulaan jätä. (Kilistää kelloa.)

MARIANA. Mitä mielit tehdä?

FEDERICO. Tuottaa tohtoria. (Juan ilmaantuu.) Mene herra Sangredon luo ja sano hänelle, että tänäpänä tänne saapunut vieras tarvitsee häntä, häneen on tullut joku kohtaus päähän.

JUAN (poismennessään itseksensä). Ahaa, minä ymmärrän, hän on tullut hassupäiseksi.

FEDERICO. Menkäät, äiti, ja sinäkin Mariana kulta, hän saattaisi tulla takaisin.

MARIANA. Nuori mies parka!

DOLORES. Ah, minulta on ihana toivo rauennut!

(Menevät.)

15 Kohtaus.

Federico. Kohta sen jälkeen Rafael.

FEDERICO. Minä houkkio, minä luulin jo yhdestä anopista pääseväni. (Katsoo oveen päin.) Tuossa näen hänen tulevan; hän oikein hyppää ilosta, vaivainen henki!

RAFAEL (astuu pikaisesti sisään). Federico, Federico!

FEDERICO. Ystäväiseni!

RAFAEL. Minä olen suunniltani, minä olen täydelleen narrimaiseksi muuttunut.

FEDERICO (hiljaa). Hän myöntää sen itsekin.

RAFAEL. Narrimainen ilosta, ihastuksesta!

FEDERICO (hiljaa). Eriskummainen heikkomielisyys!

RAFAEL. Minä suostun nyt sinun pyyntöösi, minä jään tänne.

FEDERICO. Se ilahuttaa minua.

RAFAEL. Merkillistä, ensiksi hän ei tuntenut minua, -- mutta kun puhuin gurkusta --

FEDERICO (ääneen). Taas tuo gurkku, tämä näyttää olevan hullun kiinteä aate hänessä. (Hiljaa.) Rafael, Rafael parka!

RAFAEL. Mitä sanot sinä?

FEDERICO. Minä surkuttelen sinua.

RAFAEL. Miksi niin?

FEDERICO (hiljaa). Hän ei tunne tilaansa.

RAFAEL. Etkö tahdo sanoa minulle, minkätähden sinun käy sääliksi minua?

FEDERICO. Sinä olet gurkut päähäsi pannut.

RAFAEL. Kuinka? gurkut päähän? Oletko _sinä_ päästäsi paleltunut?

FEDERICO (hiljaa). Hän ei ymmärrä minua. (Ääneen.) Sinä olet iso-äidille rakkautesi ilmoittanut.

RAFAEL. Tottavie, hän on järjeltänsä mennyt.

FEDERICO. Ei, sinä itse, onnetoin, joka olet iso-äitiä vaimoksesi pyytänyt.

RAFAEL. Minä?

FEDERICO. Jos vielä kerran gurkkuja näet, jätä ne vaan sillensä.

RAFAEL. Nyt rupean todesti pelkäämään sinun aivojes laitaa.

FEDERICO. Jospa et sentään olisi iso-äitiä nähnyt! Kuinka taisitkaan niin vanhaa ämmää kosia?

RAFAEL. Minäkö iso-äitiä kosia?

FEDERICO. Tahdotko, että kaikki sen sinulle kertovat? että kokonainen kuorikunta sitä korviis suristaa? (Huutaen.) Äiti, Mariana!

16 Kohtaus.

Rafael, Federico, Dolores ja Mariana (pelokkaasti sisälle astuen.)

FEDERICO. Tää raukka ei tiedä enää mitään, sanokaa te hänelle -- mitä on hän iso-äidille tehnyt?

MARIANA. Niin, hyvä herra, te olette hänelle rakkautenne ilmoittanut.

DOLORES. Ja myöskin mulle, te onneton.

FEDERICO. Kuuletko nyt, vai tahdotko vielä enemmän todistajia?

RAFAEL. Minä lienen hulluksi tuleva.

FEDERICO. Kokoo ajatukses. Olisi vaan Don Cleto täällä! Minä menen häntä hakemaan. (Marianalle.) Mariana, osota hänelle se huone, johon hän joutuu asumaan, huone puutarhan puolella. -- (Rafaelille.) Ilma tekee sinulle hyvää. (Hiljaa Marianalle.) Kun hän on sisällä, niin pane ovi lukkuun.

MARIANA. Tulkaapa, hyvä herra.

DOLORES. Me otamme teitä sedäksemme.

RAFAEL. Mutta hyvät rouvat --

FEDERICO. Sinä et tahdo seurata heitä, kun he sinua pyytävät? Sinä, niin täydellinen kavalieri!

DOLORES. Antakaa mulle kätenne.

MARIANA. Tulkaa, tulkaa.

FEDERICO. No menehän nyt heidän kanssansa.

(Mariana ja Dolores ottavat hänen väliinsä pelon-alaisina, kun pitävät häntä mielipuolena; Federico lykkää hänen verkalleen ulos.)

17 Kohtaus.

Federico. Cleto.

FEDERICO. Tohtori viipyy yhä vielä. (Menee ovelle, Don Cleto astuu sisälle.) No, vihdoinkin viimein!

CLETO. Te olette panneet käskemään minua...

FEDERICO. Mikä onnettomuus! parasta ystävääni täytyi tämmöinen kommelus kohdata.

CLETO. Mitä oireita olette huomannut?

FEDERICO. Kaikkein pahimpia. Hän tulee tänne ja ensimäiseksi työksensä hän ilmoittaa rakkautensa anopilleni.

CLETO. Siinä minä en vielä havaitse mitäkään pahaa.

FEDERICO. Hän lähtee Doloreen tyköä ja kääntyy nyt -- arvatkaas kenen puoleen?

CLETO. Teidän rouvanne?

FEDERICO. Menkäät hiiteen, minun rouvani puoleen?

CLETO. No kyökkipiianko?

FEDERICO. Ei, vaan iso-äidin.

CLETO. Iso-äidin? (Viattoman suorasti.) Siinä tapauksessa on hän järkensä kadottanut.

FEDERICO. Kyllä minä sen tiesin.

CLETO. Minun onnettomuudekseni on hän sen kadottanut.

FEDERICO. Mitä tällä tarkoitatte?

CLETO. Hän oli minulle luvannut terveys-neuvoksen nimityksen.

FEDERICO. Hän teki jokaisen mieliksi jotakin.

CLETO. Minä -- minun oli sen sijaan määrä naida iso-äiti ja muuttaa pois tämän kanssa.

FEDERICO. Oivallinen tuuma -- silloin, kun hän sen keksi, oli hän vielä aivan täydellä älyllä.

CLETO. Hän osasi varsin erinomaisella tavalla puhua.

FEDERICO. Tietty se, kun anoppeja vastaan puhutaan, aina silloin hyvin puhutaan. On oikein sääli häntä, hänessä asui niin nerokkaita mietteitä! Hän olisi siirtänyt molemmat anoppini kolmanteen asteesen. Ja te, Don Cleto, tekin olitte jo hankkeenne tehneet?

CLETO. Kaikki oli perin hyvin -- eukko oli altis minua seuraamaan.

FEDERICO. Mikä onni! Minä iloitsen teidän kanssanne.

CLETO. Mutta jos hän on päästänsä sekaantunut, purkaantuu taas koko kauppa.

FEDERICO. Semmoinen toivoni kuoletus ottaisi hengen minusta. Tohtori, älkää unhottako lääkettä, minä aivon mennä hänen luoksensa, sanoa hänelle, että te tulette.

(Menee.)

18 Kohtaus.

Cleto. Kohta sen jälkeen Leoncia.

CLETO. Minä olin jo toivoni perillä, näin itseni jo tuon suuren terveys-neuvoston kunniakkaissa rinteissä? _Häneltä_ se olisi menestynyt! Nyt minä en ikinä siksi pääse, ei ikinä, el ikinä!

LEONCIA (mantilja yllä käyden teaterin poikki, huomaa Cleton). Mitä! Hän tulee itse minun kouriini?

CLETO (hämmästyneenä). Sennora.

LEONCIA. Minä tiedän kaikki.

CLETO. Leoncia!

LEONCIA. Jättäkää pois tämmöinen puhutteleminen.

CLETO. Donna Leoncia!

LEONCIA. Te olette vilpistelijä.

CLETO. Mitä olen rikkonut

LEONCIA. Te olette petturi!

CLETO. Olenko minä tätä teiltä ansainnut?

LEONCIA. Te uskallatte vielä, te kelvotoin?

CLETO (hiljaa). Liekö hänkin höperöksi tullut?

LEONCIA. Tämäkö se ankara kiihtymys oli, joka minua odotti?

CLETO. Tyyntykäät. Minä pidän puheeni.

LEONCIA. Te olette pettäneet minun, te olette maanneet polvillanne.

CLETO. Minäkö polvillani?

LEONCIA. Niin, polvillanne olette te maanneet.

CLETO (hiljaa). Epäilemättä hän on nähnyt minun tänä aamuna kirkossa. (Ääneen.) Entä jos niin olisi?

LEONCIA. Hän myöntää sen!

CLETO. Se oli kristillinen velvollisuus.

LEONCIA. Niin menettelee vaan Turkkilainen!

CLETO. Tämä on liikaa, minä en tiedä, mitä minusta tahdotte.

LEONCIA. Te ette tiedä sitä? Minun tyttärelleni olette avioliittoa tarinnut.

CLETO. Minäkö?

LEONCIA. Te juuri, hyvä herra.

CLETO. Onko siis tänään kaikki riivatuksi tulleet?

LEONCIA. Kun minun sentään täytyi tämmöistä eläissäni kokea, minun iälläni! Häpeä ja pilkka tuolle kurjalle!

19 Kohtaus.

Leoncia. Cleto. Federico.

FEDERICO. Mitä kuulen minä, mummu?

LEONCIA. Jätä minä rauhaan.

FEDERICO. Tekö olette häntä loukannut, herra?

CLETO. Minä vannon teille, en minä!

FEDERICO. Te tahdotte nyt hyljätä hänen? Se on huonosti tehty teiltä.

LEONCIA. Tyttäreni edessä on hän polviansa notkistanut.

FEDERICO (hiljaa). Tuota vasta sopii koston otoksi sanoa: toinen tarkoittaa iso-äitiä, vaan tämä -- (Ääneen.) Oikein, Don Cleto, te ymmärrätte toimenne.

LEONCIA. Sinä kiität siis häntä vielä?

FEDERICO. Ei, hän inhoittaa minua.

CLETO. Mutta minä panen kunniani teille takaukseksi...

FEDERICO. Minä vaadin hyvitystä.

LEONCIA. Niin on oikeus; minä tahdon hyvitystä.

FEDERICO. Menkääpä huoneesenne, mummu, minä otan asian sovittaakseni.

LEONCIA. Ei, minä en lähde paikastani, ennen kuin olen hyvitystä saanut.

FEDERICO. Muistakaat sentään, mummu, viimeistä kohtaustanne.

LEONCIA. Voi tämä mies on minun kunniani sortanut, häpeä on minusta lopun tekevä.

FEDERICO. Menkää sisälle, mummu, heittäkää hänen kostamisensa minun huolekseni.

LEONCIA. Jo taas jälleen nämät taudin vävähdykset!

FEDERICO. Tässä on magnesiaa, mutta lähtekää nyt, mummu!

LEONCIA (magnesia-lasia tyhjentäin). Jumalani, mitä minusta tullenee, mitä minusta tullenee!

(Pois oikealle.)

20 Kohtaus.

Don Cleto. Federico. Myöhemmin Rafael.

FEDERICO (hiljaa). Totisesti hän tappaa iso-äidin, sen vuoksi on hän lääkäri. (Ääneen.) Nyt saatte tehdä tiliä minulle. Mitä olette vehkeilleet?

CLETO. Antakaa minun olla.

FEDERICO. Te olette minun ystävääni mitä pahimmin loukannut, ystävääni, joka tahtoi olla teidän hyväntekijänne.

RAFAEL (ovessa; hiljaa). Hän puhuu minusta?

FEDERICO. Hän, joka olisi teidän rohkeimman unelmanne todeksi saattanut, joka olisi tehnyt teidät terveys-neuvoston jäseneksi, hänen sydämensä tykytti rakkaudesta tähän rouvaan. Te tiesitte että hän rakasti tätä.

RAFAEL (sisään astuen). Mitä kuulen minä?

FEDERICO. Rafael, sinä täällä!

RAFAEL. Minulla oli paljon vaivaa, ennenkuin sain naiset uskomaan. Mutta mitä täällä on tekeillä?

FEDERICO. Ei mitään, ei mitään!

RAFAEL. Vaikka, olenhan minä sen kuullut.

FEDERICO. No koska tiedät sen: hän on kostoa ottanut. (Rafael ja Federico tunkevat Cleton päälle, joka väistää heitä.)

RAFAEL. Se on konnantapaista, herra!

FEDERICO. Jollei hän olisi lääkärini...

RAFAEL. Jollen ajattelisi hänen vanhuuttansa --

FEDERICO. Te olette vanhuutenne häväisseet!

RAFAEL. Te olette itse kevytmielisyys harmaapäisenä!

CLETO (molempia toinen toisensa perästä katsellen, tappeluun hankkien). Oletteko milloin saaneet suunne puhtaaksi herjauksista?

RAFAEL. Te uskallatte vielä isotella?

FEDERICO. Hän aikoo tehdä vastusta meille?

CLETO (taistelevan asemaan ruveten). Minun _sopii_ isotella, minä teen teille vastarintaa. Katsokoon henkeänsä, joka liian liki tulee.

FEDERICO. Mikä hävyttömyys!

CLETO. Kuulkaa siis, minä rakastan tätä rouvaa, minä kunnioitan tätä rouvaa, minä jumaloitsen häntä!

21 Kohtaus.

Federico. Rafael. Cleto. Dolores. Mariana.

DOLORES. Mikä melske täällä?

CLETO. Ah! Hyvä, että tulette, Sennora. He ovat ärsyttäneet minua, ovat tehneet minun (Doloreen nähdessänsä) raivokkaaksi sonniksi. (Rafaelille.) Kuulkaa nyt, hyvä herra.

DOLORES. Mitä hän sanoo?

CLETO. Minä sanon, Sennora, että se rakkaus, jonka minä teille polvillani tunnustin, jo on tullut koko kaupungin tiettäväksi, salaisuuttamme on mahdoton kauemmin peittää, minä rakastan teitä ja painun _vielä kerran_ jalkainne juureen.

(Laskee polvilleen.)

22 Kohtaus.

Edelliset ja Leoncia.

LEONCIA (karkaa Cletoa vastaan). Tuo katala, jo taas polvillansa hänen edessään!

FEDERICO. Kas nyt alkaa leikki uudestansa!

RAFAEL. Se on siis totta, että tää herra rakastaa teitä? (Käy Cleton kimppuun, Federico pidättää häntä.)

DOLORES. Hänkö? Minä olen kuin puulla päähän lyöty.

LEONCIA. Tee vaan itsesi ällistyneeksi.

DOLORES. Minä en tiedä mistään, äiti.

LEONCIA. Eikö hän siis jo ennen ole sinun edessäsi polviaan notkistanut?

DOLORES. Ei, nyt ikään ensi kerran.

LEONCIA. Mutta niin sinä kumminkin sanoit.

DOLORES. Minä tarkoitin tuota herraa, joka vasta tänäpänä tuli meille vieraisille.

LEONCIA. Don Rafaeliako?

DOLORES. Häntä, jonka sinä sanoit itsellesi rakkautensa ilmoittaneen.

LEONCIA. Don Cletoahan minä sillä tarkoitin.

CLETO. Näettekö nyt, että minä olen viatoin?

18 Kohtaus.

Edelliset ja Juan.

JUAN (antaa Don Cletolle kirjeen). Lennätinsanoma.

CLETO. Minulleko? (avaa kiiruusti). Hurraa, minä olen terveys-neuvoston jäsen! Eläköön hallitus! Nyt ainoiseni... (syöksähtää polvilleen Marianan eteen).

FEDERICO. Marianahan se on.

CLETO. Suokaat anteeksi, riemu minun silmiäni häikäisee. (Leoncian eteen polvistuen.) Nyt Leoncia, minä kumarran oikean eteen, minun suloisen morsiameni eteen.

LEONCIA. Pois syliini, sinä paha, hyvä mies, kuinka paljon minä olen sinun tähtesi tuskaillut. -- Lapset, meidän liittomme on särjetty, minun tuleva puolisoni tahtoo niin, me lähdemme hoviin.

RAFAEL (polvilleen langeten Doloreen eteen). Noudattakaamme mekin, armas Dolores, näin jaloa esimerkkiä ja Cadiziin...

DOLORES. No, koska äiti on alkanut, ottakaat te pois minä.

RAFAEL. Minä olen kaikkein onnellisin ihminen.

FEDERICO (hiljaa). Jumalan kiitos, molemmat anopit kolmannessa asteessa! (Ääneen, kyyneleitänsä pyhkien.) He ovat iso-äidin meiltä ottaneet, nyt ottavat he vielä äidinkin? Sitä niinä en salli!

MARIANA (hiljaa). Mikä veitikka mieheni on.

RAFAEL. Älä sure, ystäväni, saat usein meistä kuulla.

FEDERICO. Siinä tapauksessa olen tyytyväinen. (Ottaa Marianaa kädestä ja sanoo, esiin astuen.) Näetkös, Mariana, näin anopeista päästään!

(Esirippu lankee.)

End of Project Gutenberg's Kuinka anopista päästään, by Don Manuel Juan Diana