Part 9

Kruununvouti katsahtaa kiukkuisesti Vanhaantaloon. Tuon kasvoista ei saa selvää, tekeekö pilkkaa vai onko niin tyhmä. Laihat kasvot ovat pienet, silmät harmaat ja katse terävä kuin nuoli. Tyhmäksi ei tuota miestä oikein voi uskoa.

Mutta kun mennään sisälle suureen tupaan, johon Vanhatalo herrat opastaa, virkkaa kruununvouti taas:

"Mahtaako tänä iltana enää ehtiäkään Romakkaniemeen?"

"Sinnekö ollaan menossa?"

Vanhatalo näyttää naurahtavan.

"Mitäs helvettiä minä täällä muutoin rämpisin, ellen asian takia!"

Kruununvouti alkaa närkästyä. Mutta Vanhatalo juttelee:

"Ajattelin, että jos herrat hauskemmakseen ajelevat... näitä kruununtaloja katsellen, koska ne tuntuvat olevan niin rakkaat -- kruunulle. Vai Romakkaniemeen... Noo. Olisipa siitäkin talosta jo uskonut vähemmällä väellä lopun saavan."

"Ka, vastaa sitten, mies, onko sinne pitkä matka?"

Kruununvouti kävelee edestakaisin lattialla ja suuttuu yhä enemmän tuolle miehelle. Hän ei tunne peräpohjalaisia, etelästä päin kun on kotoisin... Ennen ei hänelle ole talonpoikainen mies koskaan noin uskaltanut puhua. Hävytön ja suulas lurjus!

"En minä ole mitannut", sanoo Vanhatalo tyynenä. "Mutta nälkä tulee välillä yksisuolisella miehellä, sen verran tästä ainakin on matkaa."

"Sinähän olet hävytön mies!"

Kruununvouti pyörähtää tulipunaisena Vanhantalon eteen.

Mutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena hän nousee ja virkkaa:

"Ka, kotonani minä olen..."

Ja äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei kruununvoudilla ole mitään sanomista.

Isäntä kääntyy, menee jurona ulos tuvasta ja rykäisee ovella mennessään.

Kruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan, kirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana kiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö on tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä huonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän siis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta kiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja ajaa... niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta...

"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin riittäisi, ja harvaan asuttu", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa tyyntyä.

Emäntä tulee nyt puheille.

"Taitaa olla parasta yöpyä tähän", hän sanoo. "Tästä on mäkinen väli Romakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille, kun on kaksi lapsivaimoa talossa... Oli se kummaa, että piti juuri tuon Joosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala, kun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän menetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret joutuivat herrain raiskattaviksi... Liika kovakourainen se on kruunukin turvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa valmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa... kun talo alkaa elettäväksi tulla, niin silloin kaikki menettää..."

"Jaa, jaa... Se on asia, jota minä en voi auttaa", sanoo kruununvouti, vielä vähän äskeisessä kiukussaan.

"Mutta ryöstämään te kyllä kykenette", väittää emäntäkin.

Nyt kruununvouti yltyy vimmaan ja komentaa puheilleen Airis-Mikon, joka ruokkii poroja. Hän tiedustelee, eikö olisi muita taloja, joihin pääsisi yöksi, kun tässä talossa sekä isäntä että emäntä ovat niin hävyttömiä ja suulaita, ettei tänne voi jäädä. Mutta Mikko ei sano olevan. Toisissa taloissa on vähän sijaa ja likainen hoito.

"Tässä se majaili aina kulkiessaan vanha vallesmannikin ja hyvä tuttava olikin tämän isännän ja emännän kanssa", selittää Mikko.

"Mutta ne ovat hävyttömiä ihmisiä!"

Mikko ei uskalla puhua siihen mitään. Sen hän on tullut huomaamaan, ettei herroille saa panna vastaan silloin kun ne näyttävät olevan suutuksissa. Hiljaa silloin pitää olla ja nöyränä, sillä se miellyttää herroja.

"Näyttää pakastavan yöllä, aamukylmäsellä kun lähdemme, olemme pian Romakkaniemessä... niin että jos sopisi tässä levähtää", houkuttelee Mikko.

"Onko tästä sitten parempi tie kuin tähän asti?" tiukkaa kruununvouti, äreänä Mikollekin.

"En nyt tiedä paremmasta, mutta pääsee tästä porolla. Viikolla kuuluu entinen Välijoen Ville käyneen rantamailla, ja on tästä, kuulin ma, poromiehiäkin hiihdellyt", kokee Mikko selittää.

"Niin te sanotte, että pääsee ja pääsee, -- niinhän te sanoitte kotonannekin, että pääsee... Mutta minkälaista pääsemistä tämä on? _Frågas billigt_..."

Mikko ei tohdi panna äkäiselle herralle vastaan, vaikka kielellä jo pyörii tuima vastaus. Täytyy kärsiä ja nieleskellä karvaat palat alas sen, jolla on metsänvartijan virka.

"Samanlaisia lorveja te olette kaikki... Kun tulee se ryssän laki, niin kyllä teistä sinni otetaan... _jäfla tuppar_!"

Mutta eipä ole vielä ryssän laki voimassa, ja niin täytyy korskean herrankin tyyntyä ja pyytää siivosti yösijaa.

13.

Samana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven Vanhastatalosta Romakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.

Jooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka kohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää Joosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt, ja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut vuoteesta yrittänytkään nousta.

Romakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta huutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat penkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.

Josefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta turvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat he olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli kummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin saapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan anteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois toiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.

Heidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi mennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.

Kirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi vieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat viekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja aikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut iso tukkiliike.

Täksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin puulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, "ellei laillista estettä väliin tulisi". Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä, jotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut pääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa, eivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon tietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.

Siitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut huutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet kiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja kun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa, silloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori mies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin hajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt tänne kauas pohjan perille.

Siinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli aamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot laihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa monelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta vaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi. Ja Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen sedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin pitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli...

Pirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä väliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi. Kemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan Porolompaloon -- herrat olivat niin määränneet -- ja aikonut siellä vartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.

Mutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä pitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla, mitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:

"Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin herrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin lähtee, että paukkuu."

Josefiina ja Väänänen kuuntelivat nuoren jätkän puhetta, ja Ville kysyi:

"Kun olisi semmoinen mies, joka kykenisi auttamaan ja opastamaan!"

"On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on päättynyt", tiesi nuori jätkä. "Ja jos vielä saattaisi näyttää, että naimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat antaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan", selitti hän lisää.

"Niin se vain käy!" todistivat toisetkin.

"Ei ole vaikeakaan näyttää toteen", sanoi nyt Josefiina. "Tässä on muori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on kummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt... ja herrat olivat kumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni Iisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut..."

"No sitten se lähtee kuin hyllyltä", vakuutti nuori mies.

Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.

"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi", sanoi Väänänen. "Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa, että hourata siitä alkaa... Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa, että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen hiihtämään..."

Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.

"Koskee se semmoinen mieheen", sanoivat he.

Josefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:

"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi... Pois on käsketty meidät -- ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha..."

Juhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa ulos.

"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika... Olisi pojalla ollut varaa toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu, että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut haltuunsa..."

"Onpa se susi pojaksi", sanoivat jätkät.

Ja taas kun puheen väli tuli, silmäilivät he Alpaslahteen.

"Jo ilmaantui poro jäälle", sanoi muuan, joka juuri oli akkunasta vahtimassa.

Kaikki riensivät akkunaan.

Kuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun oli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin jauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta kun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja järvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen tömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi hihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja kruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.

Ulos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät, kuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat tekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.

Ja kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas päivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi joutui.

14.

On taas kesä ja juhannus. Jälleen kaunistavat välkkyvät valot Pohjolaa, ja laululliseksi on uudestaan käynyt iloitseva kiveliö.

Suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalla ei kukaan ole kuulemassa, kuinka linnut visertävät kilvan ja kiitollisina, kuinka käki kukkuu leipää lehteen, kuinka kaiku kiertää korkeuksien huipuilta toisille ja kuinka laine loiskii valkoista rantahiekkaa vasten -- yksin kuin itkuvirttä veisaten.

Sorsa poikineen ui talon venevalkamaan, ja jänikset lyövät leikkiä pihanurmella.

Autioiksi ja asukkaitta on talo jäänyt; ovet pönkittyinä se näyttää kuolleitten majalta. Rikkaruohoa kasvavat nyt pellot, joissa tähän aikaan ennen vankka oras vihannoi. Rannikkona, oksain ja latvain peittämänä kuolon kenttänä on nyt Joosepin entinen kullankeltakyIkinen jouhimännikkö. Kuollutta kaikki, missä ennen nuori elämä ja toivo sykähteli.

Särkyneestä akkunasta puhaltaa illan tuuli sisälle ja ulvoo ja itkee kuin ikävöiden ja kaivaten. Nyt eivät kilkata karjankellot, kun päivä lännen maille painuu, eikä ammu lehmä veräjän takana kesänavetan luona. Ei näy vireätä vanhaa miestä avopäin Sorsalahdessa kuokkimassa.

Siihen on jäänyt talo asukkaitta. Ei ollut ketään halukasta tulemaan erämaan taloon, josta metsä on raiskattu ja joka on kaukana tiestä ja muista ihmisasunnoista. Puulaaki saa pitää omanaan! Siihen kai lahoo, vainio metsittyy... ja hallitus haukottelee...

Ja niin on sitten Moinakiveliö asukkaitta niinkuin on ollut ennen vanhaan. Karhut tekevät sinne pesänsä, ja ahmat vaanien nuuskivat poron jälkiä...

Eikä kai kauan kestäne, ennenkuin unohtuu, että siinä kerran, tuossa niemellä, on ollut talo, jossa oli vireä vanha mies isäntänä.

Mutta juhannusaattona on sentään saivovetisen, seitsensaarisen Moinajärven selällä vene, joka näyttää pyrkivän Romakkaniemeä kohden. Viojärven Vanhantalon isäntä on lähtenyt juhannuskalaan nuorimman tyttärensä kanssa. Maukkaampi ja lihavampi kala on kirkkaan Moinajärven siika, juhlakalaksi otollisempi kuin liejupohjaisen Viojärven mustapäinen ahven tai kissastunut, punasilmäinen särki.

Susisaaren taakse hän on heittänyt verkot, tehnyt tulen rannalle, ja lämpöisenä, laulullisena iltana hän nyt odottaa aikaa, jolloin lähtisi kokemaan.

Silloin alkaa kuulua koiran ulvontaa Romakkaniemestä päin. Välisti haukkuu, välisti ulvoo kuin valittaisi... Ja yhä ulvoo ja uikuttaa.

Kuka siellä lienee autiossa, asumattomassa talossa? Eihän siellä suinkaan ole kukaan käynyt, kun tyttäret miehineen hiljan keväällä muuttivat pois? Olisiko jostakin muusta järvestä sinne poikennut kalamiehiä?

Ja yhä uikuttaa ja ulvoo koira, valittaa haikeasti ja pitkään. Silloin Vanhatalo työntää veneensä liikkeelle ja lähtee tyttärineen Romakkanientä kohden.

Hänelle johtuu mieleen Jooseppi, joka vielä oleskelee veljensä luona ja kuuluu jäiden lähtiessä jo olleen virkumpi jalkeillakin, ja käyneen kevätkalan pyynnissä veljensä kanssa. Surkeaa hänestä on ajatella, että piti elettävästä talosta noin häviö tuleman, ja niin monenlainen häviö...

Kun vene on ehtinyt Susisaaren takaa, niin että Romakkaniemi alkaa näkyä, havaitsee Vanhatalo veneen olevan syrjittäin talon rannassa, venevalkamaa ylempänä. Koira näkyy siinä juoksevan edestakaisin pitkin rantahiekkaa ja kuuluu yhä ulvovan.

Mikä se vene saattaa olla, kun ei yhtään ihmistä näy?

Mutta kun he tulevat likemmäksi, tuntee Vanhatalo Pontun, Romakkaniemen Joosepin vanhan typihäntäkoiran...

Ponttu kuuluu jo talvella viedyn Joosepille Lamsijärveen! Mikä sen tänne entisen kotinsa rannalle nyt on lähettänyt ulvomaan?

Mutta Vanhantalon isännänkin kova luonto säpsähtää, kun hän huomaa, että veneen pohjalla selällään retkottaa mies verkkojen päällä. Heti hän näkee, että se on Jooseppi. Avopäin ja puseroisillaan on ukko siihen kuollut.

"Kotirantaansa tuli kuolemaan, vanha kalamies, kalamiehistä parhain", sanoo hän, tunnustellen kuolleen kättä.

Ja hänen silmäänsä nousee kyynel, kun hän sovittaa Jooseppi-vainajan laihtuneet kädet ristiin rinnalle.