Part 8

* * * * *

Ikävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi oli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli tyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin nuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies, ei ollut neuvojaan antamassa.

Välijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja Josefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja muuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville oli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän oli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja monet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän torpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.

Mutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä, jossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla Romakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi kotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.

Väänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he olivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko kesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat...

Ja pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän oli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä. Jopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat tunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät...

"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi ollut suostumusta..."

"Ne lupasivat ottaa rouvakseen", sanoivat molemmat.

"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat... Kirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä Moinajärven rannalla."

Silloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa... Kavalasti nuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse kamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään lähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.

Kaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä metsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä leimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana niemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut kuin parasta peltoa!

Väänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili hän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen antanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.

"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä... Kuinka käynee Joosepin... Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea yhtaikaa?" huokaili Josefiina.

Semmoista oli elämä Romakkaniemessä, kun lautamies todistajineen saapui.

Kun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he ullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä ilmoittamasta.

Väänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen ja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä mietteissä penkillä ja syljeskeli.

"Olisi ollut asiaa Iisakillekin", sanoi lautamies Josefiinalle.

Josefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä luontonsa syttyi tuleen.

"Vai niin", sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Vai on asiaa. Kyllä minä asian arvaan. Siellä on talo -- ottakaa siitä ja viekää vaikka housuntaskussa vorsmestarille... Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja hallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja uhkauksilla... Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo. Sopii nyt kruunun tulla linnaansa..."

"No elkäähän nyt", koki lautamies.

Mutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän, mäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:

"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu himoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta pyöreää kuin reikä takapuolessa..."

Sen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui todistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa matkalla kohtaamaan.

Mutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla, kuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli:

"Taitaapa tulla sitten isännän muutos tähän taloon."

Siihen lautamies ei puhunut mitään. Kun hänelle mainittiin, että Jooseppi ei ollut tavattavissa ja että Välijoen Iisakki oli rantamailla, alkoi hän hommata lähtöä. Mutta sitä ennen hän aukaisi laukkunsa, ja miehet alkoivat aterioida. Lautamies kysyi, eikö saisi maksua vastaan karjan antimia.

Piiloutunut oli Josefiinakin ja tytöt olivat ullakolla. Mutta Väänänen toimitti viilipytyn vieraille, ymmärtäen, että lautamies oli viaton tässä asiassa. Hänen mukaansa Väänänen pani kirjeen postikonttoriin vietäväksi, ja se oli osoitettu hänen kotipitäjänsä kirkkoherranvirastolle. Niine hyvineen lautamies sai todistajansa kanssa lähteä liikkeelle Moinajärven rannalta.

Väänänen käveli heidän matkassaan rantaan, vanhan saunan luo asti. Hänellä oli mateenkoukkuja ulompana lahdella, ja niitä oli hän aikeissa lähteä kokemaan. Mutta saunan luona hän muistikin, ettei kirvestä ollutkaan matkassa. Hän aikoi juuri palata sitä noutamaan, kun näki Susisaaren takaa miehen ilmaantuvan ja kävelevän taloon päin. Sitä tietä eivät tähän vuoden aikaan muut kulkeneet kuin ruokojärveläiset, ja Väänänen arvasikin heti, ettei tulija ollut kukaan muu kuin Ruokojärven Juhani.

Väänänen jäi seisomaan, katsellen vuoroin lautamiehen ja hänen todistajansa jälkeen, jotka jo kävellä huiskivat kaukana järvellä, ja vuoroin Susisaaresta päin tulevaa Ruokojärven Juhania.

Mitä saattoi olla Juhanilla asiaa? Viime kerralla täällä käydessään hän oli eronnut vihassa ja ottanut kihlansa takaisin Liinulta. Mitä se tänne nyt vielä tuli nuuskimaan?

Eipä ollut näiden kahden miehen tervehdys toisilleen kovinkaan ystävällinen, kun he rannassa tulivat vastakkain.

"Jopa on järvi mainiolla munakalla", sanoi Juhani.

"Taitaa olla", vastasi Väänänen.

"Yksinkö sinä tässä kesämiehenä olet?" kysyi Juhani.

"Niin on Jooseppi pyytänyt, kun etelään lähti. Mutta mihinkäs sinä sitten olet viiruamassa?"

Väänäsen ääni soi kuivalta ja kylmältä.

"Matkaapa on tännekin."

Ja niin miehet lyhyviä, kuivia ja pisteleviä sanoja vaihtaen nousivat rannasta pihalle.

Vasta monta tuntia talossa oltuaan Juhani ilmoitti asiansa. Hän kutsui Liinun kahden kesken porstuan peräkamariin ja alkoi uudestaan esitellä naimahommia. Hän oli kyllä kuullut, kuinka sekä Kreetan että Liinun asiat olivat, mutta tahtoi antaa Liinulle anteeksi hairahduksen. Ja kun lapsi syntyisi, niin... olkoon hänen nimessään... Viatonhan lapsi oli.

Liinu säpsähti. Hän ei ollut enää odottanut kosijaksi Juhania, joka oli isän kanssa viime kerralla niin pahasti riitaantunut. Oliko Juhanilla todellakin nyt naimisen tarkoitus?

Hän katsoi Juhanin harmaisiin silmiin, jotka vilkuen ja jääkylminä pälyivät kuopissaan, ohuihin huuliin ja sinisenlaihoihin kasvoihin ja muisti, että Juhani oli syönyt itsekuolleen vasikan raadon...

Mutta se olisi kuitenkin hänen pelastuksensa, eikä häpeä enää olisi niin suuri! Juhani uskoi Liinun vaikenemisen olevan suostumuksen merkin -- eikä hän ollut sitä epäillytkään -- ja virkkoi:

"Siirrettäisiin nyt heti sinun tavarasi pois Ruokojärveen -- ulosottoon ne muuten menevät. Kun nyt isäsikin on poissa, niin sopisi ohriakin ottaa, ja hyvä olisi nyt kylmän aikana siirtää, -- jänkät ja järvet kantavat..."

Liinu ei vastannut. Juhani tuntui nyt kauhean tylyltä. Hän muisteli Välijoen Villeä, rakkaan luontoista ja reipasta poikaa...

"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee", sanoi Liinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.

"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen menemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää leivot... Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos eläisi, niin pakottaisi..."

"Koeta puhua Kreetalle", esitteli Liinu.

"Ei Kreeta näy minua kärsivän likelläänkään..."

"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja syömään!" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei tiennyt mitä puhui.

Mutta nyt nousi Juhanillakin horma nokkaan.

"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät maailmaan... Kiitä, jos sinut pelastan, porton."

Liinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa luontoa -- ja nyt oli itku hyvin löyhässä.

Mitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi -- vai kärsisikö häpeän?

Hän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen. Hyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua koskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän... niin, että hänet oli petetty.

Ei, ei! Ennen hän juoksisi järveen, jollei muu auttaisi.

Ja sanaakaan enää sanomatta hän pyörähti pois huoneesta ja juoksi navettaan itkemään. Kreeta riensi hänen jälkeensä tietämättä, mikä nyt oli hätänä, kun sisar näytti olevan niin huolissaan ja murheissaan. Mutta heidän jäljessään kävellä hyssytti vielä Josefiina ja nähdessään molempain päät yhdessä itkemässä sanoi:

"Jo tämä on surkeaa... Saatanan herrat!"

Juhani ja Väänänen jäivät kahden pirttiin.

"Minä olisin tästä talosta myöskin saamassa, mutta kun on aikomus ottaa tuo Liinu vaimokseni, niin olkoon, kunhan saan myötäjäiset", alkoi Juhani selitellä Väänäselle, ikäänkuin Liinu jo olisi suostumuksensa antanut.

"Onkos velkakirja?" kysyi Väänänen.

"Mitäpä se sinuun kuuluu, oli tai ei. Vierashan sinä tässä olet ja etelän puolen mies lisäksi."

"Mutta et tästä liikuta mitään, ennenkuin isäntä tulee", sanoi Väänänen. "Minun on Jooseppi käskenyt taloa hoitaa siksi, kunnes itse palaa herroja puhuttelemasta."

"Entä jos minä en kysy sinulta", ärähti Juhani kiukkuisena.

Mutta tumma puna nousi Väänäsen otsalle, ja silmät salamoivat. Väänänen oli vankka ja paksu mies, puolta vankempi Juhania. Vähän arasti silmäsi Juhani Väänäsen hartioita.

"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi", sanoi Väänänen.

Ja hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa pitkin Ruokojärveä kohden.

Hän ei ollut onnistunut kosinnassaan.

11.

Sydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää revontulien loimua ja tähtien kirkkautta.

Hiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan korossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut paistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina. Mutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen välistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.

Tainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät sinertävien järvien kirkkaita silmiä.

Viojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä kohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia rinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.

Hiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä matkaltaan.

Väsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja aukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos mitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka sydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.

Matkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä kävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin selvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin se, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin hän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi, että vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt -- mutta siihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että oli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa rakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis nyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat kyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan asioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta ja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain naurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli nytkin uudet sarkavaatteet yllä...

Pois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain puheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä, ettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään, vastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut...

Takapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän läpi hiihtää eikä tuttavia puhutella...

Viojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea kuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat kotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli kerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko mukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin velkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi julistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka Vanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua... Se tieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.

Mitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli tämmöistä kärsimistä?

Ja kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä uudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä päivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana sai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ... Sitten hän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan... Silloin alkoi mieli tehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä...

Hän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi järvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä. Kuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin hyljättynä ja ikävöiden...

Joosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään joka solun ja jäsenen...

Miehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja hyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.

Hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä omaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet isänsä ja kotinsa!

Mitä hän teki Romakkaniemessä? Nyt tuntui viimeinenkin jänne katkenneen, ja toivoton yksinäisen ja väsyneen tie oli umpinaisena edessä...

Mihinkä hän menisi? Mihin päänsä kallistaisi ja odottaisi kuolemaa?

Mutta ajatuksissaan hän sittenkin hiihteli Romakkaniemeen päin ikäänkuin vanhaa uraa, jota ennenkin oli järven yli hiihtänyt.

Tullessaan lähemmäksi rantaa ja katsahtaessaan taloon hän havaitsi, että koko suuri, kaunis kasvattimännikkö, oksattomat jouhipetäjät, oli kaikki talon takaa kaadettu. Ja niemen sivulla näkyi syvä tukkitie, joka näytti lähtevän Lumijoelle päin... Puulaaki oli siis jo aloittanut metsän hakkuun. Hän ikäänkuin jähmettyi suolapatsaaksi ja katsoi hetkisen kylmin, elottomin silmin siihen aukeaan paikkaan, talon taakse, jossa korkeat männyt ennen talviöinä humisivat ja kesäilloin suloisesti soittivat.

Silloin hän muisti Juho-veljensä, Honkasaajossa, lapsuutensa kodissa... Ja hän käänsi ihan maan rannasta sukset pohjoiseen päin ja lähti kuin hätyytetty peto hiihtämään niitä vaarojen lakia kohden, jotka kohosivat Moinajärven pohjoispäässä ja joiden takana oli Lampsijärvi ja Honkasaajo, lapsuudenkoti, järven korkealla rannalla.

Mutta kun hän ehti Moinatunturin laen kohdalle, osuivat silmät väkisin siihen leveään, suoraan linjaan, joka laen yli juoksi järven rantaan saakka. Kuun kalpeassa valossa se näytti Joosepista kaamealta hirviöltä, joka kulki silmää räväyttämättä ja väistymättä, niellen ja hävittäen kaikki, mitä sen eteen osui.

Ja taas hän muisti sen unen, jonka oli ensi yötä Romakkaniemessä viettäessään nähnyt. Tuota pitkin oli onnettomuus, köyhyys ja häpeä tullut... Se oli helvetin tie, joka alkoi pahasta maailmasta ja päättyi tänne kiveliön keskelle. Sitä myöten oli tulvimalla tulvinut ensin huonoja viestejä, sitten syntiä ja häpeää ja nyt viimeksi köyhyys ja kertomaton kurjuus, julma häviö.

Ja hänelle selkeni sekin, ettei Leena-vainaja houraillut, kun aavisti pahaa tulevan, kun luuloistaan kertoi ja pelkäsi.

Siksi hän oli kiirehtinyt Liinua naimisiin, kun uskoi sisarvainajansa luontoiseksi... Eikä hän itse ollut ymmärtänyt eikä aavistanut mitään!

Nyt hän ymmärsi!

Kavalasti ja salaa olivat herrat menetelleet!

Päälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki onnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema, sitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä eikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja kruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat helvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä suorittajia.

Mutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin tylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua... eikä oikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli...

Mutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan. Hän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka huomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi loppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.

Hän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se näyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!

-- Jumala ja herrojen Herra... Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä taistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena tilipäivänä puheilleen käskee!

Ja väsyneessä mielessään hän ajatteli:

-- Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi... tuo idän taivas halkeaisi kahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla viittaisi kokoon kaiken maailman syntiset...

-- Jooseppi Pekanpoika... kärsinyt ja kovaa kokenut... astu tänne taivaan iloon...

Sairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti niin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven päähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen päin.

Oliko oikein totta se eletty elämä Romakkaniemessä, vai oliko hän vielä nuori, naimaton mies, joka kulki metsäojan varsilla saukonrautoja virittämässä?

Varhain aamulla hän pääsi Juho-veljen luo, lapsuuden kotiin, Lampsijärven Honkasaajoon. Eikä moneen viikkoon jaksanut vuoteesta nousta.

12.

Vasta kevättalvella, jolloin lumi vielä oli paksuimmillaan eikä kevään kevät vielä ollut mitään mahtanut kiveliön kinoksille, vaikka valon valta oli enentynyt, joutui Romakkaniemi myytäväksi.

Huhtikuu oli jo puolivälissä.

Porolompaloon asti oli kruununvouti, talon myyjä, apulaisineen hevoskyydillä päässyt, askeltietä kävelyä ajaen. Mutta siinä nousikin herroille tie pystyyn. Ei ollut Viojärveen päin muuta kuin suksen latu, jota poromiehetkin jolloinkulloin kulkivat.

Airis-Mikko oli herroille hommannut ajoporot, että siitä pääsisivät porokyydillä matkaa jatkamaan. Mikolle oli tämä uusi vallesmanni asiasta ilmoittanut ja pyytänyt häntä oppaaksi herroille. Mutta kiukkuaan purki kruununvouti, joka oli outo täällä pohjoisilla mailla. Hän ei ollut ennen istunut poronpulkassa eikä ollut erinomainen hiihtäjäkään, vaikka oli nuori mies. Ja hintelä, laiha ja vähäruokainen herra oli hänen kirjurinsakin, niinkuin nälkiintynyt koira herransa perässä. Puulaakin puolesta oli Kemppainen matkassa. Hän oli jo saapunut porollaan vuorokautta ennen Porolompaloon ja siinä herroja vartonut.

Silmäpuoli Anna-Kreeta hääräsi siinä, savuava piippu suussa, ja teki kruununvoudille selvää Romakkaniemen väestä. Leena-vainajan kuolemastakin mainitsi ja lopuksi selitti, että kun viime kesänä kaksi nuorta maanmittaria siinä majaili, kihlasivat he molemmat tytöt, Nyykreeni-niminen Kreetan ja Leppiniemi-niminen Liinun. Ja naimisiin he olivat luvanneet mennä, rouvikseen ottaa salon tyttäret. Mutta eivätpä ottaneetkaan...

"Vai eivät ottaneet", sanoi kruununvouti, joka akkunasta katseli, kuinka Mikko poroja pihalla valjasteli.

"Eivät ottaneet. Karkaamalla lähtivät, ja raskaiksi jäivät tytöt..."

"Soo, soo. -- Tapahtuuhan semmoista!"

Kruununvouti ei näyttänyt vähääkään miettivän sitä, mitä kuuli Anna-Kreetan puhuvan.

"Ovatko he komeitakin tyttöjä?" kysyi nyt kirjuri, hänkin heräten velttoudestaan.

"Komeita ovat vieläkin. Liinu onkin maailman kauneimpia tyttöjä. Rovastikin oli rippikouluaikana ihmetellyt -- sanonut, ettei niin sirovartista tyttöä ole koko pitäjässä. -- Mutta hullusti kävi kummallekin..."

Herrat eivät oikein halunneet kuulla Anna-Kreetan jaarituksia, mutta hän jatkoi vielä:

"Liika raskas murhe tuli yhden miehen hartioille. Ensin kruunu metsän vei, sitten..."

Silloin juuri tuli Mikko sisälle ja kuultuaan, mistä Anna-Kreeta herroille puhui, karjaisi närkästyneenä:

"Ole siinä... Ja mene pois herrain nokan alta suutasi soittamasta."

"Taidetaan olla valmiit lähtemään?" kysyi kruununvouti.

"Jopa kohta", ilmoitti Mikko, hakien vielä jotakin pahansiivoisesta sängystä.

"Missä hemmetissä toinen vanttu on?"

Hän haki ja kaivoi ja puheli:

"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin pian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin on päiväkin liiaksi poron verelle."

Viimein he pääsevät taipaleelle.

Edellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti pulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta viimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.

Hitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja lämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.

Niin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä matkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on täydellinen.

Mutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin omaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa pulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä, että puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut. Mutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee Vanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten edessä.

Heti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä on näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin saatavasta myymään.

Mikko toimittelee siinä porot kiinni ja luppoja eteen.

"Jopa oli riivatun pitkä matka ja huono tie", oihkaa kruununvouti, kun kirjuri kiskoo hänet pulkasta pönkilleen -- lihavan ja kankean miehen, vaikka hän on vielä nuoren näköinen.

"Ja eihän tämä vielä ole Romakkaniemi! Voi sun saakeli... hohoi..."

Ulos on tullut Vanhantalon isäntäkin ja kuullut kruununvoudin puheet. Sitten hän astuu tervehtimään.

"Jopa on huono tie tänne", sanoo kruununvouti uudestaan, ikäänkuin isäntää moittien.

"Eikö ollut ketään taipaleella, että olisi myydä paukauttanut", naurahtaa Vanhatalo pistelevästi. "Herrain asia se on katsoa, että tiet ovat hyvät, ja määrätä moukat tekemään. -- Vai oli huono tie..."

Vanhaataloakin on viime käräjissä sakotettu maantienkorjuun laiminlyömisestä.

Kruununvouti ymmärtää yskän, mutta eipä tiedä lakipykälää, jolla kykenisi suulasta miestä vähän nolaamaan. "Ohoo... täällä on ruumis... Kuka se vainaja on?" kysyy hän eikä ole tietävinäänkään Vanhantalon äskeisestä vastauksesta.

"Tästä se on naapurista -- Ruokojärvestä, uudistalokas Heikki Ruokojärvi eli Järppi", selittää Vanhatalo. "Satuitte vastakkain, riitaveljet. Heikki tahtoi näyttää herra kruununvoudille, että hän lähtee haastamattakin kruununtalosta pois... tuossa on nyt menossa eikä vastaan pane... ei pane", lisää hän sitten.