Part 7

Kun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä niin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset laineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras hymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon takana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat siellä kahakäteen leijailleet.

Alpaslahdessa hän sytytti suuren nuotion ja istui sen viereen tupakoimaan.

Tuulenhenki, joka oli käynyt etelästä päin, oli kokonaan tyyntynyt.

Romakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti Alpaslahteen päin.

Silloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa ryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä puolen tunturin.

Jooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön, vaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä kovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen kuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä kuuntelisivat...

Noutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se oli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka puheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.

Väänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli tukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty, mutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.

Viikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, -- niin hän kertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat päiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut lehmää.

"Lehmääkö?" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista ajatuksistaan.

"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja minä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin. Katajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut", kertoi Väänänen.

"Se oli paras maitolehmä", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun Väänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: "Minkä edellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa."

Mutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa. Leenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä mennessään...

Kun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön päin.

Hän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin syysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen yöpyi...

Sillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota oltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan Romakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi pitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran alimmalla rinteellä... juuri niinkuin unessa oli nähnyt...

Leena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta tuli puhe.

Jooseppi muisti Leenan sanoneen:

"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä kerran tulee... pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin tie..."

Hänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa ja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi. Puhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä kolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei kuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa häirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet ripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa oli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret tukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä siellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat tytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran joulukirkossa...

Sitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo rippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes yksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut...

Entä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan kujaansa pitkin Romakkaniemeen?

Mutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi mietteistään ja kysyi:

"Onko muitakin vastuksia sattunut?"

"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta näyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne."

Väänäsen äänessä tuntui selvästi mustasukkaisuutta.

9.

Kesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä päivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata keskellä parasta poutapäivää.

Kummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla ihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina poutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan kestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että Liinulle: "Liikkukaapa... liikkukaapa!" Nyt hän ei näyttänyt välittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.

Kun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän vain, että voimaa oli vähän.

Äitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli Välijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen muutamassa viikossa.

Kummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet useana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja toisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet hänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he eivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran Välijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.

Joskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita tavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut ennenkuin iltamyöhällä.

Silloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan kanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään. Välisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan Moinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi järven rantaan asti.

Mutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja silloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä Sorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo, kun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon, hän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko avoveden ajaksi. "Kun ei kuulu omia poikia kotiin", oli hän sanonut.

Niin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui leikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta hyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei ollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa kummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt talossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.

Kauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot paistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti Jooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana metsään.

"Jos osuisi linnunpojan saamaan", sanoi hän.

Mutta vähän oli metsälintua näkynyt, eikä Ponttukaan enää jaksanut kaasikkoa pitkin niin nuuskia kuin ennen nuorempana. Välijokeen vievällä polulla Jooseppikin enimmäkseen pysytteli. Raskaalta tuntui sammalikko kävellä. Ja niin hän hiljakseen saapui Välijokeen asti, vaikkei aikonut siellä käydäkään.

Manta nouti hänet joen yli.

Josefiinakin tuli jo porrasten edessä vastaan. Jooseppi ei ollut sitten Leenan kuoleman käynyt naapurissa.

"Mitäpä leskelle kuuluu?" kysyi Josefiina ja alkoi toimittaa kahvipannuaan takkaan.

"Eipä juuri mitään", vastasi Jooseppi alakuloisesti.

"Kovin sinä miesparka taidat kaivata Leena-vainajaa, kun noin olet laihtunut ja harmaantunut."

"On tässä tänä kesänä ollut muitakin huolia."

Kun Josefiina oli keittänyt kahvit ja täyttänyt kupit, kutsui hän Jooseppia pöydän päähän juomaan.

"Saisit sinä pitää silmällä siellä kotonasi niitä herroja. Kovinpa ne olivat juhannusyönä rakkaanluontoisiksi käyneet, ja teilläkin on kaksi komeaa tytärtä. Manta kertoi, että väkisten suutelivat häntäkin... Ville-pahuksen olivat juottaneet humalaan... tänne tuli itku kurkussa. Sitä Liinua niin murehtii."

"Mutta ne ovat naineita miehiä."

"Lie mitä lie, mutta pois minä talostani semmoiset kyyditsisin. Jos Leena-vainaja olisi elossa, eivät olisi ne herrat Romakkaniemessä vanhenneet."

Jooseppi vaipui mietteisiinsä. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Itse hän oli aina elänyt siveästi eikä koskaan ketään muita rakastanut kuin Leena-vainajaa.

"Olihan se lihavampi herra, Nyykreeni, luvannut Mantalle rahaa, jos alastomaksi riisuu ja sitten tanssii", kertoi Josefiina.

Jooseppi ei tuntunut oikein käsittävän, mitä herrat noilla vehkeillään olivat tarkoittaneet. Mutta sitten johtui hänelle mieleen se, mitä Leena-vainaja oli sanonut, mitä aavistellut ja mistä varoitellut. Muisti siinä samassa sen suoran, leveän linjan, jota Leena-vainaja oli helvetin tieksi sanonut, ja hänelle selveni äkkiä...

Sokea ja tyhmä hän oli ollut, kun ei ollut mitään huomannut! Senvuoksi olivatkin Kreeta ja Liinu häntä toimittaneet rantamaille juhannusaattona ja senvuoksi järvelle, verkkoja kokemaan sunnuntaiyöksi, kun herrat tulivat taloon!

Herrojen hommasta kaikki!

"Ruokojärven Juhanille he olivat maksaneet hyvän palkan -- Juhani kun ei mitään väkevää maista, -- ja panneet viemään kirjettä poikki kairan Rovaniemeen..."

Joosepin valtasi silmitön viha. Se kohdistui ensiksi kaikkiin herroihin, jotka olivat roistoja ja nylkyreitä -- pettäjiä, jotka käyttivät rehellisen miehen hikeä hyväkseen. Mutta sitten vasta hänen vihansa vimma täyteen voimaansa nousi näitä maanmittareita kohtaan. Ne olivat tulleet tänne linjojaan raivaamaan ja hänen rauhallisen kotinsa häväisseet. Niillä saattoi olla tiedossaan Romakkaniemenkin metsä, vaikkeivät sanoneet... saattoivat olla puulaakinkin kanssa yksissä tuumissa!

Hänen rintansa kohosi pari kolme kertaa raskaasti, outo tuli leimahti silmissä, ja hänen kookas nyrkkinsä putosi raskaasti pöytään, niin että kahvikupit lentelivät lattialle.

Josefiina säpsähti ja katsoi Jooseppiin kuin mielenvikaiseen.

"Elä nyt sentään niin pahaksesi pane... Ei se nyt vielä... mutta halusin sinulle huomauttaa", koki hän selitellä.

Mutta kun ensimmäinen vihapuuska oli mennyt, valtasi Joosepin semmoinen voimattomuus, että pirtti pimeni. Hän vapisi ja pääsi vaivoin sänkyyn pitkäkseen.

Toinnuttuaan hän lähti kiirein askelin kotiaan päin. Kiivaasti hän nyt astui, eivätkä polun kivet tai risut hänen kulkuaan nyt hidastuttaneet. Juoksun hölkkää sai Ponttu isäntänsä jäljessä panna.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli viskata kaikki herrain kamppeet järveen, ja Kreetan ja Liinun... niin. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka hän sitten...

"Mitä .. mitä sanoisi Leena-vainaja, jos elämässä olisi!" höpisi hän.

Oli jo iltahämy, kun Jooseppi kotinsa pihalle ehti, mutta järvellä kajasteli vielä päivän vinkka, niin että hän näki veneen poistuvan sivu puolijärven Alpaslahteen päin.

Ruokojärven Juhani seisoi pihalla järvelle katsellen. Ketään muita ei näkynyt liikkeellä.

Joosepin vimma laskeusi, kun hän näki Juhanin.

"Keitä ne nuo menijät ovat?" kysyi hän järvelle viitaten.

Ja hän sai kuulla Juhanilta, että ne olivat kaksi maanmittarien lähettämää miestä, jotka olivat tulleet heidän kamppeitaan noutamaan. Itse he olivat jo menneet rantamaille. Kuului keskeytetyn linjojen hakkuu täksi kesäksi.

"Kreeta ja Liinu menivät saattamaan Alpaslahteen", lisäsi Juhani.

-- Parhaiksi ehtivätkin pois tieltäni, -- mietti Jooseppi, mutta ei virkkanut siitä Juhanille mitään.

Juhani näytti olevan kuivalla tuulella, ja hänen jääkylmät silmänsä toljottivat melkein liikkumatta kuopissaan. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina, ja sieraimissa kävi hermostuneita väreitä, ikäänkuin vaimas olisi nahan alla liikkunut.

Jooseppi ja Juhani eivät olleet tavanneet toisiaan sitten juhannuksen, jolloin Viojärven Vanhassatalossa tulivat vastakkain. Juhani olikin kaiken kesää ollut rantamailla, lautan sounnissa enimmäkseen. Vasta nyt hän oli palannut. Kotonaan, Ruokojärvellä, oli käväisemällä käynyt. Isä sairasteli sitä keuhkotautiaan, ja äitiä vaivasivat vatsamadot.

He menivät yhdessä pirttiin. Pilkotuista honkapuista Jooseppi laittoi tulen takkaan. Loimuavan tulen vieressä Jooseppi vähän hätkähti, kun sattui katsahtamaan Juhaniin. Kummallisen kylmältä näytti Juhani. Poskilihakset olivat litistyneet niin liki leukoja, että hän näytti, myötäänsä purevan hammastaan. Nälkiintyneeltäkin hän näytti, ja paljon oli kesän aikana laihtunutkin.

"Läksin vähän tiedustelemaan siitä keväällisestä asiasta", alkoi Juhani soinnuttomalla äänellä puhua.

"Eikös se jo ollut selvä sinun ja Liinun väli silloin?" kysyi Jooseppi.

"Niin, mutta siinä on vähä muutakin. Puulaakin miesten puheilla kävin, ja ryöstöön aikoivat panna teidän velkakirjanne. Sanotaan kruunun tästäkin metsän hakkaavan... Taitaa tulla talokin myytäväksi, sillä eihän irtaimisto riitä puulaakin velkaan, joka kuuluu nousevan kuuteentuhanteen korkoineen..."

"Ei ikäpäivänä minun velkani ole niin suuri", karjaisi Jooseppi, niin että pirtti jymisi.

Juhani säpsähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jooseppia tuolla päällä.

"Minulla on paperilla joka penni, mitä olen ottanut. Ja mitä metsään kuuluu, niin sitä ei niinkään hakata. Laki se on maassa vielä", sanoi Jooseppi sitten vähän tyynempänä.

"Mutta puulaakille oli ilmoitettu, että jos tahtovat västinkiä välttää, niin ei saa mennä Romakkaniemen metsää hakkaamaan, vaikka Jooseppi lupaisikin", selitti Juhani vuorostaan.

Kumpikin oli hetken vaiti.

"Ei taida sitten Liinullekaan liietä mitään", virkahti vihdoin Juhani, syrjäsilmällä Jooseppiin katsellen.

"Tavaraako sinä sitten luulit saavasi, kun Liinun kihlasit?" sanoi Jooseppi halveksivasti.

"Kai nyt vaimonkin tulisi joku vuosi myötäjäisillään elää, ettei heti miehen tarvitsisi ruveta elättämään... luulen..."

Jooseppi nousi, heitti kuivia honganpirstoja takkaan ja sanoi:

"Ottakoon kaksi lehmäänsä ja vaatteensa, mutta muuta en anna eikä ole antamista..."

Juhani mietti hetkisen, puhui sitten houkuttelevalla äänellä, salaa Jooseppia silmäillen:

"Jos panisitte kaiken irtaimiston ja vaikkapa talonkin minun nimeeni -- tehtäisiin oikea kauppakirja -- niin ei pystyisi puulaakikaan saamaan, kun koko talo irtaimistoineen olisi minun... Tässä kun on tuo Väänänenkin, joka on kirjoitusmies, niin... Sillä lailla ei puulaaki saisi mitään, kun kruunu kuitenkin metsän hakkaa..."

Jooseppi mietti. Nyt hän vasta käsitti, mitä Juhani oli miettinyt, kun Liinun kihlasi... Romakkaniemen isännäksi se olikin himoinnut... saita!

"Kuka sinulle semmoista on neuvonut?" kysyi Jooseppi hetken kuluttua.

Juhani hytkähti hyvästä mielestä, että Jooseppi jo suostuukin.

"Kävin Nällhuutin puheilla, ja kun hän kuuli, että tulen vävyksi, niin sanoi, että se olisi ainoa pelastus... muuten kävisi Joosepille huonosti, sanoi. Vasaran alle joutuu talokin..."

Juhani odotti, mitä Jooseppi alkaisi arvella.

"En minä myy taloani, jonka itse korvesta olen kuokkinut... Tee sinäkin talo, ota vaimo ja syö ruokaa eläkä rääkkää itseäsi nälällä", sanoi Jooseppi jyrkästi.

Juhani yritti vieläkin houkutella.

"Kun vaan kauppakirjat saisit, niin ulos kujasta varmaan ajaisit minut", murahti Jooseppi Juhanin puheisiin.

Juhani yritti sitten vähempää.

"No jos kuitenkin kolme lehmää Liinulle annatte ja lampaat ja mitä on poroja, tämänvuotiset ohrat kaikki... sitten sänky ja patjat... niin Mikkelinä menemme yhteen..."

"Ei tule..."

"Mutta minä vaadin sitten kihlani pois ja huivista rahan", sanoi Juhani, nyt vuorostaan hänkin nousten seisomaan.

"Pyydä siltä, jolle olet antanutkin -- oma on asiasi."

Juhani seisoi kalmankalpeana.

"Saatte katua, ettette myynyt minulle", sanoi hän väräjävällä äänellä ja painui ulos, paiskaten vankan pirtinoven semmoisella vauhdilla kiinni, että seinät helisivät.

Jooseppi jäi yksin. Kuumina paloivat hänen ajatuksensa ja koko maailma tuntui olevan nurinpäin. Hän ei jaksanut ajatella yhtään asiaa loppuun. Sai kustakin huolestaan sirpaleen mieleensä, mietti sitä hetken, koettaen päästä selvyyteen, mutta samassa muistui toinen asia ja sekoitti edellisen.

Sitten äkkiä välähti hänen mieleensä eräs ajatus, jota hän ei ollut ennen hoksannut...

-- Hallituksen puheille tästä pitää lähteä! Siellä varmaan tiedetään... Kruunu pitää asukkaansa puolta... ei se ryöstä... Herrain lakia on, jos kruunun nimessä minulta metsän hakkaavat... Hallituksen puheille ja vaikka keisariin asti!

Hän innostui siitä niin, että alkoi kävellä pitkin lattiaa. Se oli onnellinen ajatus, viimeisessä hädässä tullut... Kun ei sitä ennen ollut hoksannut eikä Nällhuutikaan ymmärtänyt neuvoa!

Hän pudotti päreitä orrelta, sytytti yhden ja pisti toiset kainaloonsa. Kaapilleen hän käveli, palava päre hampaissa, ja alkoi koota papereitaan, asiaan kuuluvia ja kuulumattomia kokoon.

Siinä hommassa hänet Kreeta tapasi, kun myöhemmällä palasi Alpaslahdesta maanmittarien kamppeiden noutajia saattamasta. Mutta niin oli Jooseppi ajatuksissaan, ettei muistanut kysyä mitään Liinusta, joka oli aikonut käydä Viojärvellä.

Väänänen, joka iltamyöhään oli Sorsalahdella ojamultia hajoitellut, havaitsi Joosepin käytöksessä kummallisen muutoksen tapahtuneen.

"Äkkiäpä ne herrat lähtivätkin. Viime sunnuntaina eivät vielä lähdöstään mitään maininneet", sanoi hän. "Taisivat saada kaikki tehdyksi", hän lisäsi hetken perästä, kun Jooseppi ei näyttänyt hänen puhettaan kuulevan.

Kreeta istui loisteen lämpimään ja tuijotti pitkään kellertäviin liekkeihin. Hänen silmäinsä alle oli ilmestynyt mustia juovia, ja hän näytti entisestään laihtuneelta.

Mutta seuraavana yönä Jooseppi ei nukkunut lainkaan. Väänänen kuuli hänen tuvassa kävelevän edestakaisin, paperirulla vuoroin kummassakin kädessä, ja itsekseen puhelevan...

Mies, joka aina ennen ilta- ja aamupuhteet käsitöissä askarteli!

10.

Syyskierällä, kun järvet jo olivat jäässä, pehmeät pounikot miehen kantavina ja alastomat jänkät lujina, panteen peittäminä iljankokenttinä, oli lautamies liikkeellä järvikylillä. Jalkaisin hän kulki todistajansa kanssa toiselta järveltä toiselle, ja paljon oli haasteita. Muutamia järvikylän isäntiä oli haastettu maantiekorjuun laiminlyömisestä, toisia taas olivat kauppiaat saamisista kovistamassa.

Viojärven Vanhassatalossa lautamies levätessään kertoi retkistään. Kaksi kierrosta oli vielä käymättä, pisimmillä nurkilla asiat toimittamatta, Ruokojärvellä ja Romakkaniemessä ja Välijoessakin.

"Mutta tyhjän saat siellä käynnistä", sanoi Vanhantalon isäntä lautamiehelle ja jatkoi katkeralla äänellä: "Ei ole Ruokojärven mies enää monen päivän vastuksena kruunulle eikä kunnalle -- hyvä, jos hengissä kohtaat. Kuolleet olisivat sinne nälkäänkin, jos ei tämän kylän väki olisi ruokaa toimittanut... Kaiketi siitä hallitus kintaansa paikkaa, kun mokomankin hallanpesän saa haltuunsa... 'Rakennus- ja viljelysvelvollisuuksien laiminlyömisestä'... Kukahan hullu siinä vain rupeaa raatamaan pohjattomassa kivikossa, jossa ei parhaanakaan vuonna saa kuin lentäviä kaunoja... No, niinkuin sanoin, tuskin on hengissä enää Heikki parka -- niin että lähtee se sieltä haastamattakin..."

Lautamieheltä meni mieli vähän noloksi. Hän oli uskonut, että Vanhantalon miehestä saisi puolustajan, kun ei hänelle ollut haastetta ja kun muutenkin Vanhatalo oli varakas mies, jolla ei ollut velkaa herroille eikä talonpojille.

"Mutta asia täytyy kuitenkin toimittaa", sanoi lautamies.

"Sepä tietty. Entä mitäs sanot, jos mies on kuolleena!" naurahti Vanhatalo vähän pilkallisesti.

"Samanlainen haaste on Välijoen Iisakillekin", virkkoi taas lautamies.

"Eihän siinä ole Välijoessa yhteen kuukauteen ketään asunut -- siihenkin torppaan saa nyt 'asuma- ja rakennusvelvollisuuksia' mennä täyttämään vaikka vorsmestari itse... Siinä on talo eikä ole lukittu", naurahti taas Vanhantalon viisaannäköinen, laihankalpea isäntä.

Lautamies oli luullut, että Vanhantalon isäntä oli tavallinen typerä järvikyläläinen, mutta eipä näyttänyt olevankaan.

"Etkä ainakaan tällä kierroksella kohtaa Välijoen Iisakkia. Kesällä jo hän meni rantamaille eikä ole takaisin kuulunut. Eikö näkynyt siellä päin?"

"Mutta käydä siellä kuitenkin täytyy." Lautamiehen äänestä tuntui kuin hän ei oikein uskoisi Vanhantalon isännän puheita.

"Niinpä tietenkin. Käydä käsketyn pitää. Sittenpä hänet tietänet, kun joka loukon koluat", arveli Vanhatalo.

Tuli sitten puhe Romakkaniemestä. Lautamies ei tuntunut tietävän Romakkaniemen elämästä mitään. Mikonpäivän aikana hän oli tavannut Joosepin Nällhuutissa ja siinä antanut puulaakin haasteen. Mutta nyt oli jälestäpäin vielä löytynyt muuan velkakirja, jolla pojat Eeli ja Penne olivat puulaakista ottaneet rahaa lainaksi ja jossa Jooseppi oli takauksessa. Siitä velkakirjasta nyt piti asianomaisille toimittaa haaste. Ei tiennyt lautamies sitäkään, että Jooseppi oli jo riihenpuinnin aikana lähtenyt isompia herroja puhuttelemaan metsäasiassaan.

"Jos hallitusmiehet oikein tietäisivät Joosepin kohtalon, niin en usko, että puhtaaksi ryöstäisivät ahkeran ja siivon miehen vanhoilla päivillään, vaikka kruunulla olisikin oikeus metsä hakkauttaa. Mutta olisi sopinut Joosepinkin toisella tavalla metsäänsä hoitaa -- niinkuin moni muu on tehnyt, -- niin lukupuut ne olisivat, jotka kruunu saisi. Mutta omakseen luuli saavansa... Ja jos vanha vallesmanni vielä eläisi, niin uskon minä, että asia muuttuisi", puheli Vanhatalo.

"Minkäpä sille mahtaisi vallesmanni-vainajakaan, kun asetukset ovat muuttuneet", arveli lautamies.

"Muuttuneen kuuluvat, mutta minusta näyttää, että jos kruunu näin rupeaa repelöimään ja määriä tekemään kruununmaan asukkaalle, niin ei ole yhtään uudistalon halukasta -- saa pitää itse korpensa ja kiveliönsä. Kuuluvatkin olevan nämä nykyiset virkaherrat kuin ilmiperkeleet kruununmaan asukasta kohtaan, -- kruununvoudista alkaen... Luulenpa, että kuluu aikaa, ennenkuin Välijokeen ja Ruokojärveen uudet asukkaat tulevat, -- ja miten käynee Romakkaniemellekin, -- ei siinäkään vatsa ihrotu, jos ei muualta ruokaa tuo..."

Eipä ollut lautamiehellä Vanhantalon isännän puheisiin vastaan sanomista. Hänenkin täytyi myöntää, että raskasta oli kiveliön asukkaan elämä.

Peltojen laitaan, vainioiden taakse isäntä saattoi lautamiehen todistajineen ja neuvoi, miten polku kulki Moinajärvelle.

"Kun Viovaaran laelle nousette, -- ja vaaran alla on merkitty kivi, jonka sivu polku vie -- niin kun arvannette järvelle katsoa ja Romakkaniemeen päin, näkyy talo niemeltä niinkuin Mooses vuorelta", hän neuvoi.

Kirkas ja kylmähkö oli lokakuun päivä, vahvassa kuurassa oli maa, ja hiljaisuus vallitsi alakuloisessa syysmetsässä. Polkua noudattaen poistuivat miehet Vanhastatalosta Viojärven rannalta Moinakiveliötä kohden.

Kun he olivat kävelleet jänkän poikki, joka nyt rennosti kantoi miehen, virkkoi toinen:

"Tästä ne ovat ruumiinkin viime kesänä kantaneet."

"Tästä ne ovat kantaneet", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he ajattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että jänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän neuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se näytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli kalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt näin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei ollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.

Viovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana kiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla, korkean Romakkaniemen juurella.

"Komeahan täällä onkin talo..."

"Onpa kyllä... Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea huippu on Moinatunturi..,"

"Niin on... oikeassa olemme..."

Ja he lähtivät jatkamaan matkaansa Moinajärvelle päin.