Part 6

"Ei siitä, vaan hän näytti kartasta, mistä kulkee kruunun ja Romakkaniemen rajalinja, jonka sanoi uudestaan aukaistavan..."

"Aukaistavanko? Se on kylliksi selvä... vesatkin olen katkonut", sanoi Jooseppi, ja näytti siltä kuin hän olisi säpsähtänyt.

"Ei kai tiennyt... Puheli vain, kun karttojaan katseli..."

Jooseppi ei päässyt entiseen työvauhtiinsa, ja lisäksi hän oli vähäpuheinen. Paljon olisi ollut töitä tehtäviä nyt juhannuksen tienoissa. Sorsalahdessa oli kaksi sarkaa kesken kuokkimista ja ojamullat hajoittamatta. Ne olisi pitänyt saada kylvökuntoon, risut poltetuiksi ja tuhka hajoitetuksi. Sillä ruista hän aikoi niihin Jaakonpäivän tienoissa kylvää.

Reetkin olisi pitänyt tervata päiväpaisteeseen kuivumaan. Eräänä päivänä hän kantoi ne tallin päähän, johon etelän aurinko sopi lämpimästi paistamaan, ja aikoi ruveta niitä tervaamaan. Kankea tervakin oli lämpöisessä paisteessa pytyssä nurkan juurella niin notkistunut, että venyi kuin parhain öljy. Mutta kun hän sai pankkoreen jalakset sivellyiksi, niin siihen jäi...

Ja juhannus, ilon ja valon juhla, lähestyi.

Taas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan, mutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka olalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.

Tytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla puhelevan ja väliin nauravan...

Eivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta haljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.

Hän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani piippuunsa, mutta ei puhunut mitään.

Liinu meni siitä ohitse maitokiulua pyttyyn tyhjentämään ja virkkoi:

"Paarmain käsissä lehmätkin ehtyvät."

"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää", sanoi Jooseppi.

Siinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa. Valkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä, Hillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja Leena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja kaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui vanhuuttaan jalattomaksi...

Karja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja hyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli Leena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja hyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.

Mutta kuinka kävisi nyt, kun Leenan silmä ei ollut katsomassa karjaansa?

Jooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta toisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.

-- Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen lähtisin heti... Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata minun metsääni, -- tuumi hän.

Nällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja semmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista, vaikkei tullut oikeaa tolkkua.

Kun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti leveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa taittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui mietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut aikomus.

-- Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, -- ajatteli hän. -- Kyllä kai hekin tietävät...

Mutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne lähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?

Ja sitten puulaakin velka...

Työstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa tehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!

Jooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja suoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.

Hän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä hän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja almanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista ottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan, sillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.

Saatuaan sen käsiinsä hän istahti pöydän luo ja alkoi laskea yhteen. Tämännäköisiä olivat Joosepin muistiinpanot:

IIIII O k. 11,10 i 13 IIII O k. 4,31 a 14. IIIII O k. 2,29 i 31. ooo O k. 0,34 i *7.

Hän luki ääneen ja ymmärsi hyvin kirjanpitonsa.

Ensimmäinen otto oli viisisataa markkaa, ja se erä otettiin täyden kuun aikana sinä vuonna ja sinä päivänä, johon sen vuoden almanakan laitaan oli pantu merkki. Toisella kerralla hän oli ottanut neljäsataa markkaa ja kolmannella kerralla taas viisisataa. Neljännellä kerralla ei ollut puulaakissa rahaa, ja siksi hän otti kolme sadan kilon jauhosäkkiä, jotka nekin oli oikein merkitty sekä muistipaperiin että almanakan syrjään.

Hän kävi "kirjansa" läpi, laski yhteen, mutta ei muistanut koroista mitään.

-- Paljon on ottoja, -- mietti hän. -- Jos vain kruunu hakkaa metsän, jota vastaan on velkaa otettu ja jota olen niin säästäen pitänyt, niin...

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun. Jos puulaaki alkaisi hätyyttää, niin kävisi huonosti -- niin paljon oli velkaa. Ja kun hän miettiväisenä alkoi koota papereitaan takaisin laatikkoon, päätti hän lähteä juhannuksen jälkeen tiedustamaan asian laitaa ja ottamaan varman selon. Ennen heinäntekoa olisi parhaiten aikaa, kun Sorsalahden sarkain kuokkimisen jättäisi tältä kesältä.

Ja näissä mietteissään ja huolissaan hän käveli edestakaisin pihalla ja väliin huoneissa, joissa tyttäret tekivät juhannussiivousta. Sitten hän kävi verkkojaan kokemassa ja otti Pontun veneeseen, mutta kovin vähäpuheinen hän oli palatessaan, vaikka järvi oli runsaasti jakanut antimiaan.

7.

Niinkuin laululinnun elämää viettää kansa kesäisin valoisassa Pohjolassa. Kauaksi aikaa ei lintunen kätke päätänsä siiven alle, ei lepoa kaipaa, vaan laulaa ja iloitsee. Ja niin iloitsevat myös kolkko kiveliö ja erämaan ihmiset. Ei tule yötä, ei päivä lopu. Tulvillaan välkkyvää valoa ovat pimeät korvet, ja laulusta raikuvat yksinäisen metsäjärven rannat.

Hymysuin tuli juhannus Moinajärvenkin rannalle. Laine lipatti iloisesti hiekkarantaan, kummalliset valot liitelivät vaarojen lakia pitkin lämpimänä autereena, ja kaiku kierteli kaukaisten, kukkulaisten kiveliöiden halki.

Juhannusaattona oli Romakkaniemessä vilkasta liikettä ja iloista elämää. Maanmittari-herrat olivat palanneet metsästä juhannukseksi taloon kylpemään ja lepäämään. Työmiehet olivat hajaantuneet mikä minnekin muihin järvikyliin, kun juhannuksena osui olemaan kaksi pyhää. Mutta olipa Välijoen Ville, joka myöskin oli linjan hakkuussa, saapunut herrain matkassa heidän tavaroitaan kantaen Romakkaniemeen. Mantakin oli Välijoesta tullut juhannuspyhiksi naapuriin, kun muihin järvikyliin oli pitempi matka.

Saunan lämmityshommissa olivat nyt naiset. Manta ja Kreeta kantoivat jo järvestä kirkasta vettä uudella sangolla saunaan, joka tuprutti väkevää sauhua kirkkaaseen ilmaan. Liinu valmisteli vereksistä koivunoksista pehmeitä vihtoja, ja Ville väänsi siroja koivunvesoja siteiksi.

Mutta pihan nurmella pitkänään makailivat herrat Joosepin kanssa puhellen. Nyykreeni-niminen oli lyhyt ja paksu herra, nuori vielä, mutta alkua ihramahaan. Nauroi puhuessaan, taliset silmät pullollaan kuin kuopistaan putoamassa. Hän miellytti Jooseppia enemmän kuin Leppiniemi, joka harvoin hymähti. Nyykreeni oli talonpoikaisempi mies Joosepin mielestä ja tuntui ymmärtävän maamiehenkin elämää. Talonpojan poika kuului olevankin ja työtä tehnyt niinkuin muutkin. Vieläkin kehui kirveen olevan miehen kädessä, kun hän sen otti kouraansa; vieläkin sanoi ojanluonnin käyvän, vaikka heti lähtisi yrittämään.

Kiertäen ja varovasti Jooseppi koetti ottaa selvää, mikä kruunulla oli tarkoituksena, kun nyt näitä kiveliöitä näin mittautti. Olivathan kruunun ja yksityisten rajat selvät.

"Mutta niitä ei ole näitä maita ennen mitattu eikä kartoitettu... nyt ne mitataan, ja kruunu luettaa joka puun, että saadaan tietoon sen omaisuus", selitteli Nyykreeni.

Leppiniemi naurahti.

Jooseppia harmitti. Poikaseltahan Leppiniemi näytti Nyykreenin rinnalla. Vanhempi virkamies kai Nyykreeni olikin.

Monta kertaa pyöri Joosepin huulilla kysymys, kuinka hänen metsälleen kävisi, mutta ei oikein uskaltanut.

Tiesivätköhän?

Ja kun hän vihdoin pääsi puheessaan niin pitkälle, että kysyi, ei Nyykreeni sanonut sitä asiaa varmaan tietävänsä.

"Mutta jos käykin kruununhakkuu, niin eihän kruunu ota kuin suurimmat puut -- jäähän tähän metsää", koki Nyykreeni tietämättömyyttään peittää.

"Mutta sepä onkin niin, että minä olen parhaat puut säästänyt ja huonoimmat, aihkit ja kelohongat rakennuksiin käyttänyt", sanoi Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätti, että tämä oli kumma juttu, kun eivät tienneet, vaikka olivat olevinaan herroja.

Ei auttanut muu kuin lähteä Nällhuutin puheille kirkonkylään...

Ja hän poistui rantaan päin.

* * * * *

Saunasta ei enää noussut paksua savua, ainoastaan hienoa höyryä, ja sieltä tuoksui jo sieraimiin miellyttävä haju. Manta meni siitä herrojen sivu.

"Joko on kylpy kohta valmis?" kysyi Nyykreeni, silmää iskien.

"Kunhan kivenvihat ensin lyödään", vastasi Manta naurahtaen,

"Tilu likka ihana, tilu reijet lihavat, tilu lii, tilu lii",

lauloi Nyykreeni juuri kun Manta käveli ohi.

"Säms, poika", sanoi Manta, mutta katsahti Nyykreeniin ja nauroi mennessään.

Nyykreeni seurasi hänen menoaan vetisin silmin, kuivin suin.

Leppiniemi oli sillä välin mennyt saunan luo ja haastatteli Liinua, joka ohkaisessa puvussa ja avopäin näytti sanomattoman miellyttävältä.

"Täällä on kummallista olla täällä Pohjolassa, kun on näin valoisaa", jutteli hän ja istui kivelle melkein Liinun viereen. "Kun yöt ovat yhtä valoisat kuin päivätkin. Eikä täällä tunnu tarvitsevan nukkuakaan kuin silloin tällöin."

Hän katseli, kuinka Liinun sievät kätöset latoivat lehviä somiin vihtoihin ja kuinka hän sitten, kun Ville hänelle ojensi siteen, näppärästi pyöräytti sen varpujen tyvien ympärille.

"Kukas nyt tällä aikaa nukkuisi", puheli Liinu eikä malttanut olla katsahtamatta Leppiniemen kauniisiin silmiin. "Me emme ole nukkuneet pariin viikkoon öillä, päivillä hetken, kun aurinko on kuumimmillaan..."

"Sepä taitaisikin olla selvintä", arveli Leppiniemikin.

Nyt puuttui Villekin puheeseen.

"Täällä onkin tähän vuodenaikaan tapana öisin tehdä työtä ja päivin levähtää. Viileämpää kuitenkin on yöllä eikä ole niin paljon syöpäläisiä."

"Mutta öisin mekin tästäpuolin ryhdymme linjatöihin", sanoi Leppiniemi innostuen.

Sääsket ja paarmat olivatkin ahdistelleet kuluneella viikolla ihan hirveästi.

"Mutta nyt juhannuksen jälkeen niitä vasta oikein ilmaantuu, jos ilma näin lämpimänä pysyy", sanoi Ville, ja häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt istua sille kivelle, jonka Leppiniemi oli itselleen valinnut.

Nyykreeni oli innostunut auttamaan. Kreetan kanssa hän tuli rannasta, kantaen isolla saavilla vettä.

"Kyllä tänne nyt jo saisi alkaa riisua", sanoi sitten Kreeta saunasta ja heitti puukupilla vettä kiukaalle.

Nyykreeni seisoi saunan ovella ja puheli Kreetalle hymysuin:

"Kreetapa se tuleekin minua kylvettämään."

Ja samalla hän tavoitti Kreetan kättä omaansa.

"Tulkoon tuo Manta, hänellä on parempi saunapää kuin minulla."

"No elä nyt!" vastasi Nyykreeni naurahtaen ja tarttui kaulasta Kreetaa, kun tämä saunan ovella pyrki ohitse.

Kreetaa nauratti.

-- Tuopa on mukava herra, tuo Nyykreeni, -- ajatteli Kreeta.

Mutta kun kylpy oli valmis ja tuoreita lehviä oli pantu lauteille ja seinän rakoihin, riisuutuivat herrat saunaan. Saunan luokse kivien päälle he jättivät vaatteensa niinkuin edellisillä kerroilla olivat nähneet muidenkin tekevän.

Manta lähti kylvettäjäksi. Ei jättänyt päälleen muuta kuin alushameen ja ohkaisen röijyn, jotka otti Liinulta lainaksi, etteivät omat vaatteet kastuisi.

Hyvä oli löyly, ja tasaisesti Manta sitä anteli, kastellen vihtaa saavissa ja siitä kiuasta pitkin tiputellen. Sillä lailla tuli tasainen, pehmoinen ja miellyttävä löyly.

"Mistä Manta sen on oppinut?" kysyi Nyykreeni, joka maata retkotti selällään lauteilla.

"Olen minä herroja ennenkin kylvettänyt."

"Soo, soo. Missä niin?"

"Saunassapa tietenkin."

Leppiniemi nauroi.

"Mutta olikos näin komeita herroja?" kysyi Nyykreeni.

"Olivat toki..."

Niin jaarittelivat puolipimeässä saunassa, johon vähän tuli kesäistä valoa katonrajassa olevasta pienestä reiästä.

Vihtain roiskinaa, hauskoja mielihyvän huudahduksia kuului sisältä ja väliin kiukaan kivien sähisevää pihinää. Mutta vähään aikaan ei kuulunut isompaa ääntä.

Äkkiä ponnahti saunan matala, mustunut ovi auki, ja Manta pullahti kuin pyssynsuusta saunan eteen.

"Saatanan härkä, kun ei anna pestä rauhassa", kirosi hän saunan edessä. "Elä sinä luule, että se on niin löyhässä kuin näyttää", jatkoi hän sitten hiljaisemmalla äänellä.

Herrat puhuivat ruotsia keskenään ja nauroivat.

"No Manta tulee nyt kuitenkin jatkamaan pesemistä", houkutteli Nyykreeni.

"Tulen minä, mutta pitää olla siivosti", vaati Manta.

"Siivostipa tietenkin", lupasi Nyykreeni puolestaan.

"Pitäisi valella kiehuvalla vedellä tai panna muurasmättääseen", kiukutteli Manta, kun uudestaan alkoi hangata Nyykreenin selkää.

Kun herrat olivat kylpeneet, saunan edessä kuivaneet ruumiinsa ja pukeutuneet, lähtivät toiset kylpyyn.

Pihalla tapasi Leppiniemi Liinun, joka oli menossa saunaan.

"Lähdemmehän sitten Susisaaressa käymään ja verkkoja kokemaan?" kysyi hän.

Liinun kaula oli paljaana, ja posket punoittivat. Päällä oli vain lyhyt raitainen alushame, niin että paljaat jalat näkyivät melkein polvesta asti. Liinu piirteli oikean jalan varpaalla pihan nurmea, katsomatta silmiin Leppiniemeä, ja virkkoi:

"Menemme huomenna kaikin..."

"Kahden olisi hauskempi."

Leppiniemi sanoi sen melkein kuiskaamalla.

Liinu räpsäytti kämmenellä Leppiniemeä käsivarteen ja juoksi nauraen saunalle.

Juuri kun Jooseppi oli saunaan riisuutumassa, näki hän Välijoen Iisakin laukku selässä kävellä vihmovan polkua pitkin Välijoesta päin. Pian sitten Iisakkikin huomasi Joosepin siinä saunaanlähtöhommassa, kiirehti hänen luokseen ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:

"Taisinpa kerjetä saunaan..."

"Parhaiksi kerkisit. Herrat tässä juuri ovat kylpeneet."

"Sattuipa se sitten..."

Ja Iisakkikin alkoi riisuutua.

"Mihinkäs sitten olet menossa?" tiedusti Jooseppi; "näin juhlan aattona?"

"Oli minulla ajatus mennä lauttahommiin rantavesille. Niinpä se tuntuu raskaalta tuo linjan hakkuu vanhalle miehelle."

"Sinnepäin olen minäkin ollut lähtöajatuksissa."

"Sopisikin sitten, että ottaisimme saattajan Vanhastatalosta Porolompaloon asti."

"Niin... taikka jos joutaisi vene lainaksi", sanoi Jooseppi, ja he menivät saunaan, karvaiset ruumiit välkkyen ilta-auringon valossa.

Mutta saunan edessä pukeusi Mantakin, tulipunaisena ja hikoilevana.

"Oikea härkä tuo Nyykreeni", sanoi hän Liinulle.

"Leikillään kai", sanoi Liinu.

"Leikilläänpä tietenkin, mutta on sillä rajansa leikilläkin. No, sitten hän pyysi anteeksi ja lupasi silkkihuivin vaivoista. Leppiniemi on paljoa mieluisempi herra."

"Niin minustakin, mutta Kreeta sanoi, että Nyykreeni on mieluisempi, kun on lihavampi..."

"Pyh... Silmätkin kuin putoamassa päästä."

Alastomaksi riisui itsensä Liinukin eikä huomannut, että Leppiniemi huoneestaan, ikkunan pielestä, tähtäsi häntä kuin vaaniva peto.

* * * * *

Iisakin seurassa lähti Jooseppikin rantamaille heti kun he olivat kylpeneet ja Iisakkikin vielä aterioinut. Villen tuli lähteä Viojärvelle asti, Vanhastatalosta noutamaan herrojen juhannuseväitä, jotka oli sinne tuotu kirkonkylästä.

Jooseppi kokosi kaikki paperinsa, asiaan kuuluvat ja kuulumattomat, ja kääri ne yhteen rullaan, jonka köytti kiinni paksulla verkkolangalla ja pani laukkuunsa. Hän tahtoi ottaa kaikki paperinsa matkaan, jos sattuisi tarve tulemaan, kun aikoi Nällhuutinkin puheilla käydä.

Jooseppi istui veneen perään, Ville kävi soututeljolle, ja Iisakki istui piitalla.

"Taidan muuttaa rantamaille asumaan", puheli Iisakki, kun puheeksi oli tullut huono toimeentulo täällä erämaassa. "Siellä sentään saa työtä monenlaista. Rovasti ehdotti, että hän antaa torpan asuakseni, jos rengiksi rupeisin ja Josefiina karjanhoitajaksi."

"Ettäkö jättäisit oman torppasi...?"

"Pakko lienee jättää niin minun kuin monen muunkin, jos asetukset semmoisia ovat kuin olen kuullut. Eikä täällä niin helppo ole elää, että kannattaisi kruunun kadehtia."

"Oikein puhut. Sen verran sanon, että lepoa jo ruumis tahtoo, kun lyömättömään kiveliöön talon tekee."

"Minä en nyt juuri välitä, mutta tunnen monta kruununmaan asukasta, joilla on pieniä lapsia, ja jos pois joutuvat torpistaan, niin köyhäinhoitoon käy tie. Semmoista huolta se hallitus maansa raivaajista pitää... hohoo..."

Jooseppi kuunteli. Iisakki jatkoi:

"Taitaa kruunu ja hallitus uskoa, että sinäkin olet Romakkaniemestä noin vaan kädenkäänteessä talon tehnyt, -- että liika hyvä on miehen olla... niin että joutaa siltä hyvyyttä vähän metsäherroillekin. Jos todeksi käy se puhe, että Romakkaniemenkin metsä joutuu kruunun hakattavaksi..."

Iisakin ääni oli kylmänkatkera, kun jatkoi:

"Mutta sen minä sanon, että syy on sitten näissä pikku herroissa -- vorstmestareissa; ei sitä keisari tiedä, että leivän vievät suusta kovan korven muokkaajalta. Metsäherrat! Ne ovat juuri niitä herroja, joita hallitus elättää lystikseen. Ymmärtäväiset miehet sanovat, että viikossa oikea kynämies kirjoittaa sen, mitä metsäherrat kokonaisena vuotena. Ja palkkaa on monta sataa kuukaudessa... eikä muuta työtä kuin viheltää. Mutta jos keisari kerran saa niistä tiedon, niin paremmin alkaa asukkaistaan huolta pitää."

Niinpäin ei Jooseppi koskaan ollut asiaa ajatellut.

Pitkän ajan perästä, juuri kun he saapuivat Alpaslahteen, hän virkkoi:

"Vallesmanni-vainaja on kuitenkin minun ja monen muun parasta katsonut, sen ymmärrän."

* * * * *

Mutta rauhallisen Romakkaniemen pirtissä alkoi iloinen leikki ja hauskat hommat.

Olihan nyt juhannusyö.

Moinatunturin laen yli paistoi sydänyön aurinko sateettomin, veripunaisin kasvoin. Kiveliö uinahti hetkeksi, laulu lakkasi rannoilta, laine nukahti rannan valkoiselle hiekalle. Mutta valkosiivin ja kirkkain kasvoin liiteli kesäisten ilmojen hengetär siunaten ja kätensä levittäen uinahtavan erämaan yli...

Erämaan ihanimpana yönä vettyi kovan kiveliönkin kylmä silmä, ja sen jäinen sydän suli ja lämpeni.

8.

Kaksi viikkoa viipyi Jooseppi kirkonkylämatkallaan. Porolompalosta hän sai paluumatkalla kumppanikseen Airis-Mikon, joka nimismiehen asialla ollen lähti viemään rahoja maanmittareille, työpalkoiksi linjan hakkaajille. Kahden he puskivat Viojokea ylös Mikon näppärällä koskiveneellä.

Raskain mielin Jooseppi palasi. Herroja hän ei tosin tavannut muita kun rovastin, joka ei tiennyt antaa asiaan paljoa "valaistusta". Mutta sen sijaan hän viipyi Nällhuutin luona monta päivää. Viisas mies oli Nällhuuti. Otti selvän Joosepin papereista ja tutki asetuksia ja lakipykäliä. Ja hän tuli siihen ikävään päätökseen, että kruunulla oli oikeus hakata Romakkaniemen metsä, kun perustamispäätös oli jälkeen vuoden 1892 annettu. Kumma, ettei ollut jo ennen hakkauttanut!

Niin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän vallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa neuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.

Puulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet vartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin Joosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu hakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.

Jooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai eikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu vaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden puuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin aikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.

Väliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu hänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä tämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt pois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut...

Mutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu. Kyllä herrat pitäisivät huolen.

Kun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta Viojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:

"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen Iisakki ja Ruokojärven Heikki."

"Ka, minkätähden?" kysyi Jooseppi.

"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun kanssa tehtyä kontrahtia", tiesi Mikko.

"Mistä sinä ne tiedot sait?"

Jooseppi loi Mikkoon synkän silmäyksen. Mitä oli Mikko sitten toimittanut kruunun maalla asuessaan? Ei rikkaa ristiin. Ei pottumaata ollut viheliäinen pirtin taakse viitsinyt kuokkia!

"Tämä nuori metsäherra kertoi."

"Mutta taitaapa olla sille nuorelle metsäherrallekin kousinpitäjänsä. Keisarin käskyä täytyy hänenkin totella... niinkuin kaikkien muidenkin."

"Saattaa niin olla, mutta keisarin käsky se onkin, että ajetaan pois... joka ei kruununmaata oikeinpäin viljele..."

Jo nousi Joosepille vimma. Niinhän tuo Mikko puhui kuin olisi herra itsekin! Kelvoton!

"Mitäs sinä olet kruununmaalla toimittanut... kysyn", sanoi Jooseppi kiukkuisella äänellä.

Mikko hymähti.

"Minähän olen kruunun palvelija, jolle tulee panksuuni", hän sanoi, eikä Jooseppi siihen enää mitään virkkanut.

Vanhassatalossa he söivät kumpikin.

Kun Jooseppi osui yksinään menemään nurkan taakse, seurasi emäntä perässä. Sanoi kahdenkeskistä asiaa Joosepille.

"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona, koska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat saaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan..."

"Tukkilaisetko?"

"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui, että siinä oli, kun laukkua liikutteli."

Jooseppi ei puhunut mitään.

"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien emäntä..."

Jooseppi huokasi.

-- Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni, vaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki kovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.

Raskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä vätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta sittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä. Avopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.

Viovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen. Leena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä päästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan silmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne, kotiutuneet... nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja hätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa antavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia tukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja heiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet Ounasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.

He eivät tietenkään olleet saaneet tietoa äidin kuolemasta.

Siinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis tuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi avonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.

Hän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen, vielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo nousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.

Merkillistä, että hän oli juuri näinä viime aikoina heikontunut.