Part 5

"Häm, häm", virkkoi Manta, viekas katse pienissä terävissä silmissään. "Siellä on Kreetallakin omansa... Onpa se komea mies, vaan kuuluu olevan kirjaton, niinkuin kaikki muutkin etelän puolen miehet..."

Siitä Väänäsestä he sitten juttelivat koko välin, kunnes saapuivat Romakkaniemen rantaan juuri silloin, kun aurinko paistoi kasvattimännikön läpi törmälle ja venevalkamaan.

* * * * *

Toisen päivän iltana näkivät Romakkaniemen tytöt, jotka kahden olivat kotona, savun nousevan Alpaslahdelta. Siitä he arvasivat siellä jonkun tulijan olevan, joka halusi päästä taloon.

Ikävä olikin heillä ollut, kun kahden kesken olivat. Nyt vasta tuntui äidin kuolema ikävältä. Ei ollut toisella toiselle mitään uutta sanomista. Äänettöminä he tekivät töitään eivätkä monta sanaa puhuneet. Ei ollut joutanut Välijoen Mantakaan kumppaniksi, kun lehmä tarvitsi kotimökillä hoitajaa.

Kun Kreeta tuli lypsämästä ja laski kellarin eteen pytyn, huomasi hän savun ensiksi. Siitä hän ilostui ja juoksi sanomaan Liinulle, joka rannassa pesi saunan edessä vaatteita.

"Kuka mahtanee olla?"

Kreetakin näytti vilkastuneen tavallisesta olostaan.

"Kun eivät vain ole jo niitä maanmittariherroja", arveli Liinu. "Mutta ne ne ovatkin! Muita kulkijoita sieltäpäin ei ole..."

Yhdessä he päättivät lähteä Alpaslahteen. Tulisessa kiireessä Kreeta siivilöitsi maidon, ja kumpikin pukeusi parempiin vaatteisiin, panipa Liinu vielä palmikkoonsa nauhankin, niinkuin oli nähnyt kirkonkylän tyttöjen pitävän.

"Toisenko sinä näit?" kysyi Kreeta, kun he olivat jo järvelle menossa.

"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen kokoinen mies ja vähän huulipartaa... Ei se ylpeältä näyttänyt... sirovartaloinen herra."

Ehdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä seisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin vaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle, jaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että kaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti herralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut Vanhantalon kartanolla.

"Jopas sieltä Manta ja Liinu tulevat", kuulivat he herran huutavan.

"Se luulee sinua Välijoen Mantaksi", kuiskasi Liinu Kreetalle.

"Eipä sattunutkaan Manta", huusi Kreeta takaisin.

Mutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja vene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja tyttöjen istua joutilaina.

"Kyllä me soudamme", sanoivat tytöt.

Täällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä oli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.

"Vai olette sisaruksia", puheli hän veneen perästä. "Enpä olisi sitä uskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään."

Kreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen, tanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä, solakka ja notkealiikkeinen.

"Vai saan minä kamarin -- ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee", jutteli hän taas veneen perästä. "Ja maitoa saan... hyvä on."

Sitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi kertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä kesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.

Puhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja hymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen ja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut häntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan lävitse katsoa.

"Vai viikon päästä isänne tulee takaisin", sanoi hän taas.

Ja kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli kannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa! Tämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.

Ja kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan, rohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha hän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin nuorelta näytti?

Herra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi. Ei ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa vielä tiedossakaan.

Liinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet kirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti. Tällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös röyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin tyhmempinä.

Leppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän silmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä luonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta niemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka viljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät, tiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita ja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa ilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin tämä ihmevaloinen ilta.

"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse meni", sanoi hän pitkän ajan perästä.

"Olitte nukkumassa, kun me tulimme ruumiin kanssa taloon."

Kun he ehtivät lähemmäksi Romakkaniemen rantaa, kysyi Liinu:

"Mihinkäs toinen herra on jäänyt?"

Leppiniemi selitti, että toinen, Nyykreeni-niminen, lähti Vanhastatalosta Ruokojärveen, jonka takaa hän aloittaisi mittaustyöt. Sinne olivat jo työmiehet edeltä päin menneet. Mutta tänne Romakkaniemeen saapuisi Nyykreenikin muutaman päivän päästä.

"Ja lisää tänne tulee minullekin miehiä. Vanhantalon isäntä lupasi toimittaa."

Kun he olivat aivan likellä rantaa, kysyi Leppiniemi:

"Mikä tuo pienoinen uusi tupa on ihan rannalla?"

"Se on sauna", vastasi Liinu, hänkin sinne päin silmäten. Ja nyt vasta Leppiniemi huomasi Liinun pitkän, vaalean palmikon ja sinisen nauhan sen latvassa.

-- Kylläpä tuon tytön liikkeet ovat miellyttäviä, -- ajatteli hän. -- Pohjola on paljon kauniimpi kuin koskaan uskoin. Kaunista, puhdasta väkeä ja siistejä taloja sydänmaassakin!

Rannalla olivat Ponttu ja kissa vastassa. Ponttu näytti äkäiseltä oudot vieraat nähtyään, mennä murjotti taloon päin hiljaa äristen ja lyhyt typihäntä pystössä kuin kynttilän pää. Mutta kissa hyppäsi veneeseen ja naukuen Kreetan syliin.

"Täällä on talonväki vastassa", nauroi Liinu Leppiniemeen katsahtaen.

Tämä huomasi tytön naurussa semmoista viehkeyttä, että tunsi kuin jotakin sanatonta suloa olisi sydämeen uponnut.

Hän katsoi kelloaan. Oli puolenyön aika, mutta aurinko oli vielä korkeammalla Moinatunturin huippua, jonka harmaja laki näytti sädehtivän.

Omituinen, turvallinen tunne, kuin olisi kotiin tulossa pitkältä matkalta, valtasi hänet, kun hän tyttöjen seuraamana nousi kapeaa rantapolkua venevalkamasta taloon.

6.

Täydellä terällä polttaa keskipäivän kuuma aurinko Joosepin mustaa niskaa ja harmaan takin selkää, kun hän hikipäässä kävelee pitkin kirkonkylän hietaista ja pölisevää maantietä.

Maalarin mökillä on pidetty hautajaiset ja tuttavia kirkonkyläläisiä kutsuttu jatkoksi, sekä kantajiksi että suruvieraiksi. Vehnäskahvit on Josefiina, nokkela nainen, toimittanut ja miehille sikaarit, naisille kampiaiset. Kaikki on nyt toimitettu. Maalarin mökillä levähtävät vielä välijokelaiset ja tarinoivat sillä aikaa kun Jooseppi kulkee asioillaan.

Nuorelta, uudelta nimismieheltä on Jooseppi saanut perintökirjansa. Vanha vallesmanni oli ehtinyt ennen kuolemaansa panna sen kuoreen ja siihen kirjoittaa Joosepin osoitteen. Hyvin on siis se asia käynyt. Jooseppi on tiedustellut tältä uudelta nimismieheltä kruununhakkuustakin, mutta hän ei sanonut tietävänsä, koska vielä oli outo eikä tuntenut näitä asioita.

Häntä neuvottiin metsäherran luo. Hän sen tietää, jos tahtoo sanoa. Mutta kiukkuinen, ylpeä ja tuima herra on tämä nykyinen metsäherra, joka kuuluu olevan aatelissukua ja kaukaa etelästä tullut. Ei ole Nyyperi-vainajan veroinen, joka antoi kättä kiveliön miehellekin ja tuttavana naurusuin puhutteli, eikä tunnu tämä osaavan suomenkieltäkään. Hän ei käsitä, mitä Jooseppi tarkoittaa; ei käske istumaan vanhaa, harmaantunutta miestä, vaan purkaa kiukkuaan.

"Saate stämmingi kaikki nyybyggiläiset... Kruunun maalla laiskana syömä... semmottii lorvi te olla..."

"Ei siellä laiskana kauan hengissä pysy", sanoo Jooseppi, "kiveliön keskellä!"

"Jaa, jaa, me tiera se..."

Jooseppi sanoo hyvästit ja menee.

-- Onpa semmoinen kirja nyt taskussa, että saat konstisi koettaa, -- arvelee hän, kun metsäherran luota palaa. -- Tämänaikaiset herrat taitavatkin olla aika piruja. Mikä lienee tämä uusi vallesmannikin, paha on katsanto ja liikkeet ärtyiset... Mikä lieneekään?

Jooseppi ei ole tavannut puulaakin miehiä kirkonkylässä. Muuten on kuulunut huhuja, että tulee toisia metsänostajia. Uusi puulaaki kuuluu alkavan liikkua nyt näillä mailla.

Maalarin mökillä tietää Nällhuuti, kansan asianajaja ja tietävä mies, Joosepille sitä kertoa. Neuvoo vielä:

"Elä sinä, mies, hätäile myymään metsääsi -- kyllä metsä kalusta aina käy. Ei ole kukaan sitä katunut, ettei myynyt metsäänsä, vaan sitä on moni katunut, että myi..."

Viisas oli mies tuo Nällhuuti, sen nyt tunsi Jooseppikin.

"Polkuhinnasta se puulaaki sinun metsäsi ottaa, kun velassa olet. Mutta odota toista ostajaa, niin eri hinnan lupaavat", neuvoi yhä Nällhuuti.

Jooseppi kuunteli tyytyväisenä, ja Josefiina toimitti Nällhuutillekin hautajaiskahvit.

"Lieneekö sinulla selvillä, kuinka paljon olet puulaakista rahaa ottanut ja montako velkakirjaa olet antanut?" tiedusti Nällhuuti.

"Johan se toki on selvillä", vakuutti Jooseppi.

"Mutta minä olen nähnyt senkin, että pahoin puulaaki pettää oppimatonta kansaa. Viime talvikäräjilläkin oli kumma juttu. Vehkalahden mies, Kolarista, joka oli puulaakista ottanut metsää vastaan rahaa ja kymmenen eri velkakirjaa antanut, joutui puille paljaille. Kaikki kymmenen velkakirjaa oli laskettu korkoineen yhteen ja kirjoitettu sitten yhteen velkakirjaan koko summa, että asia muka olisi selvempi. Ja sen ison velkakirjan alle käsketään Vehkalahden miehen kirjoittaa nimensä. No, hän kirjoittaa, mutta ei pyydäkään takaisin ennen antamiaan velkakirjoja. Ne jäävät puulaakin haltuun, samoin kuin isokin velkakirja. Joo. Ja puulaaki hakkaa metsän, saa saakurin uljaita puita, ja kun sitten on kaikki raiskannut, ettei linnunistuinta kuulu jääneen, niin haastetaankin Vehkalahden mies käräjiin ja kaikkien velkakirjojen, niin pienten kuin sen ison, sisältöä vaaditaan..."

"Jopa oli helvetin hullu mieheksi se Vehkalahden mies", keskeytti Välijoen Iisakki, joka makasi sängyssä selällään.

"Kuinka kävi?" kysyi Jooseppi.

"Kävi niin, että velkakirjain sisältö tuomittiin... Mutta asia on vielä kesken."

Jooseppi istui miettiväisenä. Vihdoin hän sanoi:

"Eipä tuommoistakaan ole kuulunut ennen."

"Ovat ne tainneet ennenkin pettää, mutta ei ole tullut niin yleiseksi tiedoksi", sanoi Nällhuuti.

Nyt Jooseppi ei kuitenkaan enää joutanut kuuntelemaan Nällhuutin puheita. Piti vielä käydä Mäkelän puheilla, jolla oli Romakkaniemen tieosa korjattavana.

Kalliiksi oli tänä kesänä tullut tienkorjuu, kertoi Mäkelä. Tämä uusi nimismies oli määrännyt Romakkaniemen tiehen kolme uutta rumpua tehtäväksi. Olisi huutokaupalla myynyt ne tehtäviksi, mutta Mäkelä oli ehtinyt väliin.

"Julman täsmällinen mies tämä uusi vallesmanni, ja karjuu kuin peto tientarkastuksessa", selitteli Mäkelä. "Lämminneet ne ovat tämän tarkastuksen aikana kaikki tientekovelvolliset."

"Ei siitä tullut herrainpäivillä helpotusta manttaalimiehille?" kysyi Jooseppi.

"Lieneehän siitä puhetta ollut, ja luvattu on kyllä, mutta kesken on se laki vielä", tiesi Mäkelä.

"Taitaa olla ja pysyä aita matalana talonpoikaa kohti aina", arveli Jooseppi.

"Ei se vain tällä hommalla meidän asiamme parane -- tieasia ei ensinkään."

Mutta koska Mäkelä ei ollut nylkyri ja Joosepilla oli kovin vähän rahaa, kun oli vaimovainaja juuri hautaan saatettu ja monenlaisia menoja siitä ollut, tyytyi hän siihen, että Jooseppi syksyllä maksaisi puolet järvikaloilla, toiset puolet rahalla.

Kun Jooseppi palasi Mäkelän luota maalarin mökille kirkon viereen, juttelivat siellä vielä Välijoen Iisakki ja Nällhuuti. Kruununuudistaloista he kuuluivat puhuvan, Iisakki selittäen oman kruununtorppansa asioita.

Sitten Jooseppi kävi vielä kahdessa kirkonkylän porvarissa minkä mitäkin pikkutarvetta ostamassa. Ostipa molemmille tyttärilleen tuliaisiksi mustat silkkihuivit ja tötterön rusinoita, joista Liinu oli korvaan kuiskannut Vanhantalon rannassa erotessa.

Josefiinakin oli ostanut laukkunsa täyteen minkä mitäkin tarvetta. Mutta raskaampaa tavaraa ei mitään otettu. Talvikelillä oli Jooseppikin ja samoin Välijoen Iisakki kesäeväät hommannut kaukaiseen kotiinsa. Ei olisi nyt jaksanut lastia sauvoakaan väkevävirtaista jokea ylös.

Vihdoin he olivat valmiit lähtemään paluumatkalle, joka vastavirtaan oli monin verroin vaivaloisempi kuin tullessa.

Vasta kun he ovat kovimmista koskista ylös sauvoneet, jättäneet monitaloiset kylät taakseen ja saapuneet yhä harvenevaan jokitörmäasutukseen, vasta sitten he alkavat keskenään vilkkaammin jutella, kukin havainnoitaan kirkonkylältä kertoen. Ja Porolompalolla levähtäessä, ennenkuin lähdetään Viojokea vastavirtaan puskemaan, sukeutuu puhetta monenlaista. Ei ole Porolompalossa muuta asuntoa kuin viheliäinen torppa Viojoen suussa, kruununmaalla. Porolompalo on torpankin nimi, ja siinä asuu kruunun metsävahti Airis-Mikko silmäpuolen vaimonsa kanssa. Mutta kesän aikana siinä käy monenlaisia kulkijoita sekä erämaahan, suuriin järvikyliin, menijöitä että sieltä palaaviakin. Tukkilaisten käymäpaikka se myös on, vaikkeivät tukit koskaan kauan viivy Porolompalolla, se kun on virtava muihin lompaloihin verrattuna.

Tarkkaan tiedustelee torpan vaimo, kielevä Anna-Kreeta kirkonkylän kuulumisia, ja tarkkaan selittää Josefiina. Miehet makaavat lattialla, kullakin laukku päänsä alla. Kun vaimot pauhaavat juorujaan, toinen kysyy, toinen selittää, lyhytvartinen piippu suussa kummallakin, oikaisee siinä Joosepin vieressä Välijoen Iisakki polvensa suoraksi ja virkkaa:

"Eipä siitä tainnut tulla kruununmaan asukkaalle mitään hyötyä näillä jälkimmäisillä herrainpäivilläkään. Nällhuuti sanoi, että tiukemmalle vain ottavat... että kuka ei kykene maata viljelemään eikä taloa rakentamaan, niin pois ajetaan, ja työvaivat myydään. Ennenkuin nyt saa talon perinnöksi, on mies harmaa ja haudassa. Ja hakkaahan se kruunu kuulemma tästä puolin jokaisesta uudistalosta parhaat puut..."

Jooseppi kuuntelee Iisakin puheita. Mutta sitten hän nousee istumaan, kolistaa piippuaan, panee uutta tupakkaa ja kysyy:

"Nällhuutiko kertoi?"

"Nällhuuti, ja oli siitä puhe lautamiehenkin kanssa kirkolla."

Jooseppi miettii hetken, sanoo sitten:

"Jos eläisi vanha vallesmanni, niin kyllä tietäisi ja oikein puhuisi. Mutta kuoli liika hyvä mies..."

"Oikein puhut. Mutta minkäpä sille nyt mahtaisi vallesmanni vainajakaan, kun hallitus asetuksiaan tiukentaa... Kyllä nyt saa, saakeli soikoon, kruunu tästä puolin vartoa, kuka kylmään korpeen alkaa taloa tehdä. Sen verran minä sanon..."

"Lieneekö nyt juuri niinkuin Nällhuuti sitä selitteli?" puuttui Ville puheeseen.

Ville on mielessään myös kuvitellut, että hän hakisi kruunulta torpan paikan Moinajärven Reponiemeen ja naisi Romakkaniemestä. Mutta näistä mietteistään hän ei ole kellekään puhunut.

"Niin, tienneekö sentään Nällhuutikaan, vaikka on lakia oppinut kaikkia pykäliä", arvelee Jooseppikin Villen puolella.

"Mutta mitäs sanoisit, jos sinultakin parhaat puut hakattaisiin?" kysyy Iisakki, Jooseppiin kääntyen.

Siihen Jooseppi ei vastaa. Kerran kaksi nousevat sieraimet kuin pahaa henkeä puhaltaen, ja silmissä välähtää kummasti. Mutta Iisakin jaaritteluista hän ei ole tietääkseenkään.

Ja siihen kesken puheitansa nukahtavat Iisakki ja Ville. Jooseppi valvoo ummessa silmin, eikä tunnu nukuttavan. Enemmän on nyt huolia kuin silloin, kun köyhänä miehenä Romakkaniemeen meni. Enemmän totisesti, vaikka lapset jo ovat täysi-ikäisiä. Nyt vasta Leenan kuolemakin alkaa oikein tuntua, ja nyt vasta hän ymmärtää menettäneensä hyvän vaimon. Ja muutenkin, nyt tulee väsymys jo pienestäkin ponnistuksesta ja parin vuorokauden valvonnasta. Ennen sai valvoa ja tehdä työtä vuorokausimääriä eikä väsymystä tuntunut. Ei muu nytkään pahasti mieltä kaiva kuin se, että kenties kruunu sittenkin hakkaa metsän parhaat puut... juuri ne, jotka hän on metsäänsä säästänyt, käyttäen vain huonoimmat rakennuksiinsa. Eipä ollut vallesmanni vainajakaan sitä pykälää tiennyt, koska ei ollut siitä mitään puhunut.

Ja hän tuntee kummallista vihaa nousevan sydämeensä, semmoista, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Häntä melkein pyörryttää, ja pahaa tekee sydänalassa. Ohimoilla jyskyttää veri kuin vasaralla.

"Nyt sinä olet oma isäntäsi", oli vallesmanni-vainaja sanonut, kun viimeisen kerran kättä puristi. Tiesikö sitten hänkään!

Vaimot luulivat Joosepin nukkuvan, ja Anna-Kreeta kysyi:

"Et sinä mitään kuullut Ruokojärven Marista, joka pappilassa palvelee?"

"Puhuttelin kyllä. Vartavasten menin pappilaan ja kaivolla kohtasin... Hullusti kävi Marillekin... raskaana on. Johan minä sanoin..."

"Herra Isä! Kaikista Ruokojärven tyttäristäkö tulikin porttoja?"

"Niin näkyi käyvän. Saihan sen arvatakin, kun jätkäin kanssa oli aina mellastanut..."

Jooseppi kuunteli vaimojen puhetta ja unohti hetkeksi omat mietteensä. Leena-vainaja oli aina pelännyt sitä tyttäristään, varsinkin Liinusta. Ei laskenut tukkijoelle käymäänkään eikä jätkien sallinut pitkälti talossa majailla. Niin he olivat tähän asti säilyneet. Jos nyt saisi kaksi kelpo vävymiestä... Tai ehkäpä vielä kostuvat pojatkin kotia, kun kuulevat äidin kuolleen. Sopisi Eelin ottaa tuo Välijoen Manta, tanakka tyttö...

Mutta taas Jooseppi kuuli vaimojen puhuvan.

"Tuskin siitä Romakkaniemeen niinkään hyvää vävyä Ruokojärven Juhanista tulee, kuin Jooseppi taitaa uskoa", sanoi Josefiina, joka oli toivonut Liinua Villelle.

"Hassunahan sitä kuuluvat pitävän koko miestä, Juhania... Tukkijoella kun oli ollut, niin oli ollut niin visu, ettei raaskinut syödä... siellä oli kuollut vasikka Isollajärvellä eräässä talossa, niin salaa oli sen nylkenyt ja lihat syönyt... Jätkät saivat tietää sen ja toisena päivänä olivat Juhanin laukkuun tukkineet itsekuolleen lampaan karitsan ja muuta moskaa... kissan raatokin kuului olleen", selitteli Anna-Kreeta.

Juhanin saituudesta oli ennenkin ollut monenlaisia puheita. He nauroivat molemmin. Ja Anna-Kreeta vielä lisäsi:

"Kuuluuhan se olleen hänen setävainajansa semmoinen saita, että viimeiseksi söi hevosen kavion ja siihen kuoli... Setäänsä kai se on tullut Juhani..."

"Muistan kuulleeni... Lampisjärven äijä, se kätki kaikki rahansa metsiin ja louhikkoihin, eikä kukaan ole onnistunut löytämään", sanoi Josefiina.

Jooseppi oli kyllä kuullut tuommoisia puheita, mutta ei Juhanista ainakaan tätä ennen. Senvuoksi kai Liinu oli murehtinut ja salaa itkenyt.

Mutta väsymys voitti vihdoin Josefiinankin, ja piippu suussa hän kallistui Anna-Kreetan sänkyyn nukahtaakseen. Nukkui sitten Jooseppikin, ja kilpaa kuorsasivat kaikki sillä aikaa kun päivä oli kuumimmillaan. Mutta kun illempana viileni, lähtivät he mutkikasta Viojokea ylöspäin sauvomaan.

Kun he pääsivät Vanhantalon rantaan, oli siinä kolme ihka uutta venettä rinnakkain venevalkamassa. Jooseppi arvasi heti, että Ruokojärven Heikki oli jo veneitään rantamaille viemässä, komeita, keltaruskeassa tervassa olevia veneitä. Ruokojärvestä johti kapea Ruokojoki Viojärveen, niin kapea, että siitä vene hädintuskin mahtui. Mutta sitä myöten oli Heikki joka kevät veneitä kuljettanut ja hyvät hinnat niistä saanut. Usein oli hänellä ollut kaksi uutta venettä, mutta kolmea ei ennen ollut näkynyt.

"Eivät kai nuo Heikin kaikki ole", tuumasi Iisakki.

"Jos lie Juhanin tuo kolmas", arveli Ville. "Veneen teossa se hiljan keväällä oli, kun Ruokojärven kautta kuljin."

"Juhanin tekemä näkyy olevan tuo kolmas", virkahti Jooseppi, tuntijan silmällä veneitä katsellen.

Noustessaan taloon he tapasivat siellä Ruokojärven Heikin ja Juhanin. Välijoen Josefiina, toimekas eukko, alkoi sekä Vanhantalon väelle että Ruokojärven miehille valmistaa vehnäskahvia. Semmoinen oli ollut Joosepin kanssa puhe, että paluumatkalla pidettäisiin Vanhassatalossa loput hautajaisista.

7.

Joosepin palatessa kotiansa oli ohra jo vihannoivalla oraalla. Viikon päivät, vähän runsaamminkin, hän oli viipynyt kirkonkylämatkallaan, mutta sillä välin oli luonto käynyt kukkaan. Lehti lepatti jo melkein täytenä, kauniisti vihannoi ohran tuuhea oras, ja rantaluhta ulottui polveen.

Mutta Jooseppi ei ollut koskaan ennen niin raskain askelin kotitörmää taloon noussut kuin nyt. Ponttu heilutti hänelle typihäntäänsä ja oli jo rannassa vastassa, rantakoivuissa lauloivat linnut, ja lupaavalta näytti nuori oras. Mutta alakuloinen oli vanhan miehen mieli, ja sairaalta tuntui ruumis. Eikä mikään tuntunut ilahduttavan... Eikä koskaan ollut tuntunut koti näin kylmän tyhjältä, ei silloinkaan, kun ensi talvi asuttiin vanhassa saunassa ja karhuntalja oli vuoteena ja luhtaheinät pään pohjana.

Terveiset hän toi kirkolta tyttärille, vähin kertoi kuulumisia ja sen, mihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös jakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei muuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja mietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.

"Onko Eelistä ja Pentistä mitään kuulunut?" kysyi hän.

Sanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet, mutta mitään ei ollut pojista kuulunut.

Koettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä tuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa väsyksissä.

Leena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän jäisi yksin... eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja toinen yksin jäisi... Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina näinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja valmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut muistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä usein vei...

Silloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä mitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin, vaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan huolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät tukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui nuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.

Ja nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia... Kyllä Jooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että vainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea sanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan ilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia... Kun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat pyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan välinpitämättömästi.

"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun toisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä vasta joutuvat Moinakiveliöön... Voita ne meiltä ostivat, itsellään heillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään..."

"Tuntuivatko ylpeiltä?" kysyi Jooseppi kuitenkin.

"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa. Se pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä talo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja oli ihmeissään."

"Tuntuiko ymmärtävän, että tässä on työtä tehty?"

Jooseppi alkoi vähitellen virkistyä äskeisestä alakuloisuudestaan.

"Sitähän se juuri kummailikin, kun kuuli, että isä oli yksin kaikki rakennuksetkin salvanut."

"Ei tainnut olla puhetta, että tämä nyt on perintötalo?"