Part 4

Se on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on tuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella rannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on Ville, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi ja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa suustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä siksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat toisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun puhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret joskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen olevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan Romakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa Josefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin ampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu kuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi, eksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut myötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville... ja sitten saattanut Liinun kotia asti.

Niitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei ryhtynyt puheisiin.

"Meillä kävi kuolema", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle rannalle.

"Äitisikö...?"

"Äiti... Me olimme Kreetan kanssa sitä odottaneet, kun hän heikkeni päivä päivältä, mutta isä ei uskonut..."

"Meidän äiti kyllä sanoi, kun hangen aikana palasi: 'ei näe Romakkaniemen Leena enää ensi juhannusta'."

He nousivat maihin ja kävivät pihaan päin.

"Apua läksin hakemaan: isääsi, äitiäsi, Mantaa ja sinua... Eihän sitä ruumista muutoin saa kirkollekaan, jos ei saa miehiä kantajiksi Viojärvelle asti..."

"Kotosalla tässä olemmekin kaikin", sanoi Ville ikäänkuin lohdutukseksi Liinulle.

Mutta kun Ville koetti tavoittaa Liinun katsetta, vältti Liinu. Ei ennen niin tehnyt, vaan suoraan silmiin katsoi ja nauroi.

Ja nuoren miehen sydämessä sykähti kumman kylmästi.

* * * * *

Romakkaniemen isossa pirtissä höyläsi Jooseppi arkun lautoja Leena-vainajalle. Lämpöiset olivat päivät, ruumis oli pian saatava hautaan, ja vaivaloinen ja pitkä matka oli kirkolle.

Kovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä asti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä eikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin kuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille tiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi ensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun hän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi -- Leenan kuolema... Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli tulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle kokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan Leena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan. Kolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena ollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan selitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut talonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki... Monta kovaa oli koettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin oikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet, tulikin kuolema kesken kaiken.

Kun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina uskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan saattaa.

-- Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, -- mietiskeli Jooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. -- Ei mennyt toivo toteen poikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan tukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt viettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan puhunut.

Ei ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut kaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi... Hukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.

Ja kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja raskas huokaus nousi rinnasta.

-- Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen olevan, -- mietti hän. -- Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle helpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin elämänsä järjestää...

Ja kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä, tuumaili hän:

-- Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin tekemässä...

Hän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen kantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän. Lehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat kasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn aidanvartta takakorpea kohti.

Jooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin oli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi kasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi osui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki sädehti auringon valossa.

Ja siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän niemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni sittenkin oli ollut -- entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli sanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta eipä ollut vielä kuulunut...

Keskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse järven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.

-- Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat sieltä avuksi Välijoesta, -- mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti järven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.

Mutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja ikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi kellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli avopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.

Siinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän ensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut Kreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin Leena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä paremmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.

Tulisikohan kummastakaan äitinsä vertaista?

"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla", sanoi Jooseppi vihdoin Kreetalle.

"Totta kai siellä ainakin vanhukset ovat", uskoi Kreeta.

Muuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo, Joosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin maitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten alkoi latkia -- vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä häiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.

* * * * *

Siihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu musta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on tarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla. Siinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja Manta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen Jooseppi tyttärineen.

Kirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä rannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen pihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään muita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.

Peränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja istuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen, ja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven poikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.

Ei ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven rannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana pappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä. Ei ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei kuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.

Kun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa vielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka rakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää hänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen olisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.

Mutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa raskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden järven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja kallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes näyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan asti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta sitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on kummallakin.

"Pääsisi tämän jänkän poikki onnessa", huoahtaa Jooseppi.

Siihen ovat kaikki istuneet mikä kivelle, mikä mättäälle.

Itkua siinä pusertelee Välijoen emäntä taaskin ja sanoo:

"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta... kenen vuoro nyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin..."

Jo ratkeaa Liinukin äänekkääseen itkuun, ja Jooseppi pyyhkäisee partaansa.

"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa saa juhannusta viettää", puhelee Josefiina itkunsa seasta.

Ville ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano heihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja alkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.

Surkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti uppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä mies on silmälleen menossa.

Mutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet niin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.

"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän porrastaisi", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.

"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka niitä saa korjata", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.

Mutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä kuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi ja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas tasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle. Korkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli louhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun nousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan sijalle kantajaksi.

Viovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen aamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi välkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin paljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta eipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän korven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin menossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin erämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla pienoinen Viojärven kylä oli.

Vuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina saapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä. Viojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja hauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan valtasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet suureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti venekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin onnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja monet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan noilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi tahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin kirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven miehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja kuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle kuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne... Ja kun ei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin kuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi Pahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.

Mutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään rovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.

"Koska vaari kuoli", oli rovasti kysynyt.

"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per -- ... otti ja kuoli..."

Vanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven miehen tekoa.

Mutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo nostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta päin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät Moinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille tehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.

Herrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat Joosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.

"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui", sanoi Jooseppi. "Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin kesäasuntonsa sijoittaa?"

"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää", tiesivät miehet kertoa.

Veneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun lähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville, lähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt, kun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta kohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon emäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.

"Onneen ja iloon hän on kostunut", vaikeroi hän. "Jospa meidänkin vaelluksemme noin päättyisi!"

Ja taloon levähtämään emäntä kutsui tytöt. Keiton oli jo valmistanut ja kahvit keittänyt.

Mutta sitten vasta kun ruumisvene oli Viojärven päähän ehtinyt ja joen suulle näkyvistä häipynyt, nousivat tytöt, emännän kutsua noudattaen, loivaa rantatörmää ylös taloon.

* * * * *

Kaunis on iltapäivä, kun ruumisvene hyvää kyytiä viiltää pitkin mutkikasta Viojokea. Somia, koskisia polvia pistelee joki, kun korkeiden törmäinsä välissä virtailee. Veneen perässä istuu Jooseppi, joka parhaiten tuntee joen mutkat, ja Ville soutaa. Iisakki ja Josefiina istuvat keskellä venettä, piippu suussa kummallakin.

Hauskalta tuntuu nyt kulku, kun virta vie ja linnut laulavat ja valoisana välkkyy Pohjolan kesäinen yö. Ja tieto siitä, että rantamaille ollaan menossa, tuntuu elävän mieltä ilahduttavan, vaikka ollaan kuollutta kuljettamassa. Mutta alajuoksultaan on pieni Viojoki virtava kuin myllynränni, ja veneen vauhti enenee sitä nopeammaksi, kuta likemmäksi päästään Porolompaloa, johon joki laskee ja jossa se yhtyy erämaista tulevaan valtasuoneen. Mutta tarkoin tuntee Jooseppi joen polvekkeet, äkkimutkat ja pikkukoskien juonteenperät. Vilahtavat vain menijäin silmiin korkeat, heinävät joen törmät ja liikkumattomat metsät molemmin puolin.

Vihdoin saavutaan väljemmille vesille ja pauhaaville koskille, joille ei ruumislastissa uskalla laskea, vaan arkku kannetaan kosken niskalta johtavaa polkua pitkin kosken alle. Ja niin kuljetaan vaivoja säästämättä, lepoa nauttimatta, kunnes on päästy kirkonkylän rantaan.

5.

Kun Manta ja Liinu ovat vähän maistelleet Vanhantalon emännän keitosta, aikovat he heti lähteä paluumatkalle. Kiire on kummallakin. Välijoessa ei ole ketään kotona, ja Romakkaniemessä oli Kreeta arka kuin veden kala yksin ollessaan. Ruskeassa rapakossa ovat tyttöjen hameenhelmat, vaikka he ovat niitä kuoruksissakin kantaneet. Molemmilla on varrelliset pieksut, joiden suut on tiukkaan köytetty punasinirantuisilla sukkarihmoilla polven alta kiinni. He vaihtavat kenkiinsä uudet heinät, kiinnittävät sukkarihmoja ja sitten aikovat lähteä.

Vanhantalon emäntä katselee siinä tyttöjen valmistuksia ja puhelee:

"Taitaa tulla nyt sinne Moinakiveliöönkin väkeä tänä kesänä, kun kuuluvat kymmenen miestä tarvitsevan töihinsä nämä maanmittarit. Ja semmoisia tahtoisivat, jotka ennenkin ovat maanmittarintyötä tehneet."

"Kun ei tullut puheeksi... Meidän Ville on monena kesänä ollut maanmittarintöissä", sanoi Manta, vetäen tiukkaan sukkarihmaa pullean pohkeensa yläpuolelle.

"Taitavat miehet olla lujassa nyt, kun tukinuitot ovat keskissä, -- siellä ovat vielä keväisillä matkoillaan meidänkin pojat... Mutta hyvää palkkaa kuuluvat lupaavan tottuneille", puheli emäntä. "Väsyksissä sanoivat olevansa, mutta mistäpä nyt niin olisivat väsyneet, kun veneen pohjalla olivat maata köllöttäneet, -- sanoivat nuo Ylinivan miehet. -- Nyt nukkua köröttävät eivätkä käskeneet tulla herättämään..."

"Niinhän ne herrat väsyvät", sanoi Manta.

"Joo. Vaikka ovat nuoria miehiä kumpikin."

"Kuuluukin kuolleen se vanha maanmittari, Päänlunti, joka meilläkin kerran kävi", sanoi Liinu.

"Outoja nämä ovat. Ensi kertaa kuuluvat olevan näillä mailla ja täällä päin. Oikein hauskoja herroja tuntuivat olevan."

Mutta ennenkuin tytöt ehtivät lähteä, muisti emäntä vielä Liinulta kysyä:

"No, koska te Ruokojärven Juhanin kanssa yhteen menette?"

"Ei ole tietoa", vastasi Liinu ja keikautti ylpeästi päätänsä.

"Hyvähän se mies on, Juhani, ja rahaa kuuluu olevan pankissa... kuinka lienee muutoin sinun mieleisesi. Eivät häntä tämän kylän tytöt hyvänä pidä..."

"Itsepä on ottamassa... tottapa oikeaan osaa", sanoi siihen Liinun puolesta Manta.

Juuri kun emäntää hyvästeltiin, ilmestyi toinen herroista pihalle. Hän näytti nuorelta, komealta mieheltä, ja tytöt nähtyään hän virkkoi:

"Kas, onhan sillä emännällä kaksi komeaa tyttöä, vaikka vakuutti, ettei ole."

Hän lähestyi tyttöjä ja jutteli:

"Olisihan tämä muutoin, mutta kun ovat näin valoisat yötkin, ettei saata nukkua."

Mutta Vanhantalon emäntä kävi esittelemään:

"Eivät nämä ole meidän kylän tyttöjä. Tämä Manta on Välijoesta ja tämä Liinu on Romakkaniemestä. Ruumista ovat tähän olleet saattamassa..."

"Vai Manta ja Liinu", tuumaili herra, vielä uni silmässä.

Siinä samassa lähtivät Manta ja Liinu kujaa kohti, josta polku poikkesi navetan taitse Alpaslahteen päin. Nopein askelin he astuivat, Manta edellä ja Liinu perässä.

"Sepä näytti mukavalta herralta", sanoi Liinu, kun he olivat ehtineet talon näkyvistä.

"Oli kyllä soman näköinen herra, ja uljas oli katsanto."

Taas he kävelivät kovaa kyytiä, niin että risut polulta pirskoilivat.

"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla meille asumaan", kertoi Liinu. "Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä mitata."

"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin siihen asettuvat", sanoi Manta.

"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että kirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan."

Niin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta Moinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.

"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä rapakkojänkkiä", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin tuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. "Jahka ensi syksyyn elän, niin palvelukseen lähden... Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja -- hauskoja iltamia joka sunnuntai..."

Liinu huokasi.

"Katunut olen", jatkoi Manta, "kun en jo viime syksynä lähtenyt. Mikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä kaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit..."

"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on aina pannut vastaan..."

"Sitähän se loruaa meidänkin äiti... Niistä Ruokojärven tyttäristä aina esimerkkiä ottaa... Mutta pakkoko on ruveta huoraksi, niin että jos miehen tahtoo, niin oikein omakseen ottaa... Ja siellä niitä on vara valita... Ei ensimmäisen räkänokan tuumiin ole pakko suostua..."

"Onpa vaankin vara valita! Muistatko toissa Juhannuksena Aavasaksalla?"

"Kuinka en muistaisi! Silloin oli hauskaa sinullakin. Herratkin kävivät piiriin ja myötäänsä pyysivät. Muistatko sitä yhtä, joka kahvitkin laittoi ja kun pääsi kahden kesken, niin kerjäili suuteloa ja käsiä puserteli..."

"Yritti se minultakin..."

"Mutta sitten kävi kummasti, kun ei hyvällä uskonut, vaan kärtti ja puristelemaan kävi ja povia tunnustelemaan, niin minä..."

"Mitä sinä...?"

"Minä räiskäytin kämmenellä naamaan ja sanoin, että tuossa..."

He nauroivat sille molemmin.

"Eivät ne kaikki herrat ole semmoisia, vaan tukkilaiset ne vasta härkiä ovat", sanoi Liinu.

Mutta lehmäänsä hoitamaan oli Mantalla kiire, ja vartoi kai Kreetakin, kun illalla olivat luvanneet palata ja saattoi olla jo lähellä puolta yötä. Kiireesti he taas lähtivät astumaan ja saapuivat leväisen jänkän laitaan. Siinä he kuorivat hameensa vyötäisilleen ja alkoivat hyppiä mättäältä mättäälle, rapakkopaikkoja vältellen.

"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti", huusi Manta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.

"Ja vielä puhtaan paidan panit lähtiessäsi", päivitteli Liinu.

Mutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan kolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai oliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen, päivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla. Romakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein säteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli kuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin untuvanpehmoista taivaan kantta.

He työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus ja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.

"Oletko sinä koskaan oikein rakastanut?" kysyi Manta äkkiä.

"En minä muista, että olisin..."

"Mutta minä muistan... Toissa kesänä, kun Raitikoskella oli tukinuitto. Siellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt."

"Puhutteliko sinua...?"

"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen ensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi pyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen... Olet kai kuullut?"

"Olen minä kuullut..."

"Jos semmoisia ystäviä kostaisi, niin semmoiselle vaimoksi menisi... Lauletaanpa jotakin, että Kreetakin kuulee meidän tulossa olevan."

"Mitä laulamme?"

"Laulamme sitä, että: Maantien varrella katajapensas..." Ja he alkoivat:

Maantien varrell' on katajapensas, ja siinä on tikkelperi. Ja tään kylän poikain liivintaskuss' on Saksan silinteri.

Kauas vuoriseen ympäristöön kierteli laulu, ja kaiku kertoi sen ensin lähimmiltä kukkuloilta, sitten kierrellen kaukaisuuteen ja vasta pitkän ajan perästä kertoen sen laulajille.

Samassa alkoi Romakkaniemestä päin kuulua koiran haukuntaa.

"Ponttu on kuullut meidän laulumme", sanoi Liinu.

"Pontun ääni se on", sanoi Mantakin.

Kun he olivat hetken olleet ääneti, kysyi Manta:

"Oikeinko sinä todella aiot sille Ruokojärven Juhanille vaimoksi mennä?"

"Kihlat se väkisten antoi, mutta en ole sormusta pitänyt enkä huiviakaan kuin kerran..."

"No sitä minäkin. En huolisi minäkään, vaikka kahden kirnussa olisin. Silmätkin semmoiset totiset ja tylyt..."

He olivat jo puolijärvessä, kun Liinu huudahti:

"Vieras vene on meidän venevalkamassa... ja Ponttu siellä rannalla kävelee."

Mantakin herkesi soutamasta ja kääntyi katsomaan.

"Niin on, näemmä, ja pirtin savupiipusta nousee savu..."

"Aivan uusi, vastatervattu vene... nyt näkyy paremmin, kun ei aurinko kilota..."

"Kuka mahtanee olla?" kysyi Manta uteliaana.

"Jos ei vain liene se Kemppainen, puulaakin mies, niin sitten se on Väänänen, joka viime kesänä oli heinänteossa..."