Part 9
Oli niin mieluista ajatella tulevaa juhannuksen aikaa. Silloin menisi hän ja Heikki ja Seinustan ukko kirkolle ja sitten -- -- ja sitten -- --
Kaisun mielessä väikkyi tulevaisuus niin kirkkaana. Hän tuskin tuli ajatelleeksikaan, että isänsä kävi yhä vähäpuheisemmaksi ja miettiväisemmäksi. Syksystä oli hän pyytänyt lintuja, mutta oli valittanut pari kertaa, että oli viety metso ansasta.
"Kuka se semmoinen mestari on?" kysyi Kaisu.
"Kukapa tuo muut lienee kuin tuo metsän vahti, sehän tuo on kieltänyt kotuspuidenkin hakkuun," arveli ukko.
"Sepä kummaa on, onhan tuo toisen kerran niin hyväntahtoinenkin."
"Onhan tuo edessä nöyrä, mutta hihassaan pirua kantaa."
Sitten kertoi vaari muutamana päivänä kokonaan pyydykset säretyn. Vielä kerran laittoi hän ne kuntoon, mutta kuin nekin särettiin, arveli hän: "Paras kai on panna kädet ristiin ja odotella kuolemaa, eivät ne herrat salli kumminkaan mitään tehdä, mistä jotain apua elatukseen saisi," ja sitten ei hän enää paljo pirtistä liikkunut, istuskeli vaan ja mietiskeli itsekseen, sekä kaperteli yhtä ja toista siinä istuskellessaan.
Tuli sitten nimismies muutamana päivänä ja käski heidän heti muuttaa. Eihän siinä mikä auttanut. Tavarat ja elukat vietiin Raution Aapon torppaan ja sinne se ukkokin jäi, siksi kuin Kaisu meni kylältä huonetta tiedustelemaan.
Lotvonen se antoi Korven asukkaille pienen kamarin, vieläpä nouti omilla hevosillaan ukon tavaroineen kotiansa.
Mutta sen perästä ei ukko puhunut enää kenellekään ei luotuista sanaa. Istuskeli vaan pesän edessä ja katseli uuniin. Öisin ei hän nukkunut. Ruokakaan ei hänelle maistunut. Jos häneltä jotain kysyttiin, vastasi hän lyhyesti, mutta useimmiten oli aivan ääneti. Kaisu ei tiennyt millä häntä lohduttaa.
Eräänä iltana sanoi Kaisu vihdoin: "Tulisitteko isä iloisemmaksi, jos pääsisitte takaisin Korven torppaan?"
Ukko katsoi häneen kysyvästi. Kaisu kertoi nyt suhteensa Heikkiin.
"Siitä ei tule mitään," sanoi ukko.
"Kyllä se on semmoinen ajatus ollut, eikä sitä taida enää käydä peräyttäminenkään." sanoi Kaisu.
Ukko ei puhunut kaukaan aikaan mitään. Katsoa tuijotti vaan uunin suuhun siinä pesän edessä istuessaan. Vihdoin sanoi hän Kaisuun kääntyen: "Jumala teitä siunatkoon, Heikkiä ja Sinua. Mutta kruunun torppariksi elkää ruvetko. Saatte vaan raastaa ikänne kuin hevoset ja vanhoina päivinänne ajetaan teidät pellolle kuin koirat. Minun aikani on tullut ja minä menen kohta äitivainajasi luo, ja Kristuksessa sovitetun isäni luo."
Sitten heittäysi hän levolle, mutta kun Kaisu häntä aamulla hääteli ylös, ei hän liikahtanutkaan, makasi vaan huulet hymyssä autuaan unta. Hän oli kuollut.
Kaisu meni käskemään talon väkeä, mutta vasta kuin hän jälleen palasi sisään, ehti hän oikein tajuta, mitä oli kadottanut. Hän käänsi selkänsä muille, heittäysi pöydän yli pitkälleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hän ummisti silmänsä. Mutta sielunsa sisimmässä näki hän kumminkin isänsä haamun, hänen liikkeensä ja tuon katseen, jota ei hän enää koskaan saisi nähdä. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Sanomaton ikävä ja kaipaus täytti hänen mielensä. Hän koetti hillitä itseään, mutta sydän hyppäsi sitä rajummin. Kuuma kyynelvirta kuohahti hänen silmistään ja hän itki niin toivottoman katkerasti.
* * * * *
Sillä välin olivat koittaneet Heikille kauvan odotetut päivät. Hän sai raataa omassa työssään.
Kaukana sydänmaan yksinäisyydessä siirtyi hän puun tyveltä puun tyvelle. Kirves kohosi yli olan ja "naksis", putosi se sieltä puuhun, ja "naksis" kertoi kaiku niin vakavassa tahdissa Heikin kirveen ääntä. Petäjä alkoi huojua ja Heikki koetti ohjata sen kaatumista. Mutta voi onnettomuutta! -- se ryöstäysi puolen sylen arvion määrätyltä linjaltaan ja kaatui lähellä seisovaa petäjää vasten. Petäjä sujahti hieman ja Heikin kaatama puu sortui maahan semmoisella voimalla, että koko metsä rytisi. Oksat katkeilivat ja tuo sujahtanut honka heitti ne takaisin kimmahtaessaan suoraan Heikkiä kohden. Sen keksittyään heittihe Heikki vastakkaiselle suunnalle pitkäkseen. Mutta samalla iski muuan oksan tyvi häntä takaraivolle ja Heikki meni silmän räpäyksessä tiedottomaksi.
Tuntien kuluttua heräsi Heikki kuin unesta ja katseli oudosti ympärilleen. Hän koetti päätänsä. Se oli märkä ja hanki punotti hänen allansa verestä. Vähittäin kömpi hän ylös ja alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut. Verta ei ollut ylen paljon vuotanut eikä Heikki muutakaan suurempaa kipua tuntenut. Mutta polttava jano vaivasi häntä. Hän kokoili kuivia oksia metsästä ja viritti tulirovion. Sitten kiskasi hän koivun kylestä tuohta ja teki ropeen, veisteli hongan puolikkaasta kynän, asetti sen ylös maasta aivan lähelle nuotiota ja pani suuren lumitönkin kynään. Kuumuudesta suli lumi ja vesi virtasi kynää myöten ropeesen. Sillä välin sitoi hän haavansa, otti sitten ropeen, joi raikasta vettä ja varustausi matkalle.
Hän hiihteli yksinäiselle metsäsaunalle. Sinne oli tullut Seinustan Jussikin hevosella Heikkiä puun vedossa auttamaan. Miehet laittoivat tuon hataran metsäsaunan lämmitä. Saunan edessä oli kolme kiveä. Niiden väliin sytyttivät tukkimiehet aina iltasilla roihuavan tulen, laskivat padan niiden päälle ja keittivät velliä, puuroa tahi jankkia.
Sillä välin tekivät he hevoselle apetta ja ruokkivat sitä, kokoilivat kuivia puita metsästä ja lisäsivät niitä saunan pesään. Kun keitto oli valmis, niin sulasivat he vielä juomavettä lumesta, ja istuivat lopuksi syömään.
Vihdoin he ottivat liisteet ja mitä muuta laudan palasta olemaan sattui, veivät ne saunaan, asettivat seinään lyödyille vaarnoille ja paneusivat niille nukkumaan. Mutta armottoman kuumaksi oli tuo mitättömän pieni saunapöksä paneutunut. Hiki alkoi virtailla ympäri ruumista, kuiva saunan kitku karvasteli kurkkua ja koko elämä tuntui niin tuskaloiselle. Vähittäin vaivutti kumminkin väsymys ja uni silmät kiini ja miehet nukkuivat sikeintä untaan. Mutta muutamien tuntien perästä heräsi jo Heikki. Leuvat löivät loukkua ja armoton vilu värisytti ruumista. Tuo koirankaulalle salvettu, heinän töryllä rivetty ja kaikin puolin hätäisesti varustettu saunapöksä oli laskenut läpi kaiken lämpimän. Heikki koetti suojata vaatteilla itseään, mutta vilu yltyi vaan. Hän hyppäsi ylös ja huomasi Jussilla olevan saman taistelun pakkasta vastaan. Muuta neuvoa ei ollut kuin pistää sauna uudelleen lämmitä.
Heikki kohensi sidettä päässään. Mitään kipua ei enää tuntunut. Sitten pistäysi hän ulos. Hevonen oli vilusta kontettumaisillaan. Heikki kynsi korvallistaan. Hän avasi saunan oven.
"Jussi, nousetko ylös!" -- "No, no?" -- "Hevonen on aivan paleltumassa." -- "Hevonenko?" -- "Niin, hevonen." -- "No?" -- "Täytyy kai mennä tukin ajoon." -- "Keskellä yötä." -- "Mikäpä siihen muu, kontettuu kai se yhteen kohden."
Jussi kömpi ylös. Heikkikin pistäysi saunaan. He pistivät päälleen ja varustausivat lähtöön. -- -- --
Päivät ja viikotkin vierivät. Heikki hakkasi tukkia, Jussi niitä vedätti ojan varteen. Väliin kirposi kirves Heikin kädestä ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Silloin johtui aina hänen mieleensä tuo yksinäinen metsätorppa tuolla Raision järven rannalla. Sydän sykähti niin omituisesti ja käsi puristui jälleen kirvesvarteen.
Ja iltasilla aina kun Heikki hiihteli yötä viettääkseen yksinäiselle metsäsaunalle, kajahtelivat voimakkaat laulun sävelet halki sydänmaan. Ajatukset pyrkivät aina tulevaan juhannuksen aikaan. Siksi ehtisi hän saada Korven torpan haltuunsa ja silloin häitäkin vietettäisiin. Seinustan metsästä hakkaamansa puut saisi hän myödä uuden talon tarpeisiin ja perintörahat saisivat kasvaa korkoa toistaiseksi. -- Niin se Heikki mietiskeli ja taasenkin kajahti laulu kevättalven raikkaassa ilmassa.
Päivät jatkuivat ja luonto muuttui yhä valoisammaksi. Auringon helle sulatti vähin erin talven paksua lumivaippaa. Kovat yökylmät tekivät erinomaisen hyvän hankikelin. Vartevassa petäjämetsässä pujotteli Jussi aina Heikin luo. Yhdessä he sitten panivat kuorman ja Heikki saatteli Jussia tielle. Sitten palasi hän taasen tukkia kaatamaan.
Mutta yhä ohkaisemmaksi kävi lumikerros. Puitten juurilta se suli kokonaan. Vihannat puolan ja mustikan varret tunkivat esille. Pyöreäselkäisenä kierteli valkoinen hanki vähän ulompana puitten juurilta. Vihantana humisi korkea havumetsä. Mutta ihka alastomina seisoivat valkeakylkiset koivut tuolla vähän alempana. Ihan mustaksi oli muuttunut räseikkö tuolla rämeellä. Vesisuot olivat vielä lumivalkoiset. Koko luonto oli kirjava kuin tikka.
Viimein tuli sateiden vuoro. Viikkokauden satoi joka päivä. Valkoinen lumi ruskehtui. Metsäpurot tulivat tulvilleen ja alkoivat syytää vettänsä alas rämeille ja vesisoille. Jäät muuttuivat mustan puhuviksi ja kohosivat korkeammalle.
Tulvavesi alkoi jo liikutella Heikin puitakin. Yksin yksitellen ohjaili Heikki niitä väylälle. Jussi oli jo aikoja sitten hevosen kanssa kotiin lähtenyt. Ahkerasti muhjaili Heikki puittensa kisassa aamusta iltaan asti. Mutta tuohon ne nyt torausivat, tuohon paikkaan. Oli pienonen vesilampero siinä edessä. Jää oli lamperossa sulamaton ja kova. Tukin levyisen kanavan sahasi Heikki lamperon halki. Siitä solutteli sitten yksitellen tukkinsa kanavaa myöten lamperon alapäähän, josta puut pääsivät jälleen vesiväljälle.
Väsymys ja uni vaivutti Heikin voimia. Hän otti puut puomilla kiini ja etsi kuivaa paikkaa levätäkseen, mutta turhaan. Koko maisema oli tulvaveden ja vesihyhmän vallassa. Hän karsi muutamia kuusen lehviä, leväytti ne tukeilleen ja heittäysi pitkäkseen. Vesi juosta liritti hänen allaan. Hän kuunteli hetken veden lorinata ja nukkui.
Päivä paistoi jo korkealla, kun Heikki heräsi. Hän tunsi virkistyneensä. Pitkään aikaan ei ollut niin rauhallisesti nukkunut. Hän otti eväslaukkunsa ja haukkasi aamiaista. Sitten irtautti puomin ja iloisen lähdön ne tukit saivatkin.
Puittensa matkassa alkoi Heikkikin solua ojan vartta alas. Tukilla hän seisoi ja sen mukaan muutteli jalkojaan, miten tukki vedessä pyöriä muljahteli. Väliin hyppäsi hän tukilta toiselle. Pienonen keksi oli hänellä kädessä, jolla ohjasi rannan risuihin tarttuneita puita jälleen väylälle.
Matkalla yhtyi Heikin puihin yhä suurempi ja suurempi joukko muiden puita, jotka olivat ojaa alas solumassa nekin. Enimmäkseen oli niissä maan omistajain metsistä otettuja puita, mutta oli joukossa kruunun metsistäkin varastettua kalua. Kaikilla oli kiire, sillä vesi aleni huimaavaa vauhtia ja jos ei pian jouduttaisi Isoa valtimoa alas, niin puut jäisivät kuiville tulevan vuoden tulvaa odottelemaan. Täytyi siis kokea jouduttaa puita alas niin kuumalta kuin kärsi.
Puut olivatkin jo soluneet Kalimen ojan suuta lähelle, ei kauvas sitä paikkaa, missä Kalimen oja laskee Isoonvaltimoon. Mutta silloin alkoivat puut patoutua yhteen röykkiöön. Heikki koki solutella puitaan eteenpäin, mutta kauvas eivät ne enää päässeet. Vankka tukkilaveri oli edessä.
"Mitä tämä merkitsee?" arveli Heikki, hyppäsi ojan törmälle ja alkoi kävellä ojan suuta kohden. Tultuaan metsän laitaan, tapasi hän muutamia Valtimon kylän miehiä, jotka vihapäissään kiroilivat metsäherroja. Tukit olivat patouneet ojan suuta myöten. Paikaltaan eivät ne liikahtamaan päässeet.
"Kuka tänne on puomin haalannut?" huudahti Heikki.
"Kukas muut kuin nuo metsäherran p--t," sanoi miehistä joku.
"Eivät ole talvella viitsineet etsiä varastettuja puita tämän ojan varresta ja aikovat nyt estää meidänkin puumme alas menemästä."
"Kenenkä luvalla ne yhteisen kulkuväylän tukkivat?" kysyi Heikki.
"Mitä ne metsäherrat lupia kysyvät, juovat kuin siat ja elävät kuin päättömät!" huudahti joku.
"Jos emme tänä päivänä saa puita alas, niin silloin ne jäävät tähän. Vesi kuivaa aivan silmissä," säesti toinen.
"Hakkaa puomin poikki," sanoi Heikki ja alkoi kävellä ojan suulle.
"Ei sitäkään saata olla hyvä tehdä," arveli eräs mies ja kaikki he alkoivat kävellä Heikin perässä.
"Hakkaan, p--e vieköön," vannoi miehistä joku.
Kädet nyrkissä ja tukka pystyssä saapui Heikki puodin tykö. Siellä oli Niiralainen, pari metsäntarkastajaa ja joukko metsänvahtia.
"Ottakaa puomi pois!" komensi Heikki herroja.
"Pidähän vähän pienempää suuta," varoitti metsäherroista joku tarttuen pyssyynsä.
"Puomi pois, sanon minä!" komensi Heikki ja kohotti jykevän nyrkkinsä.
Metsäherra ojensi pyssynsä häntä kohden.
"Mitä tässä pitkistä pakinoista," sanoi eräs mies, juoksi keskelle tukkilaveria ja alkoi hakata kirveellä puomia poikki.
"Elä koske siihen," kiljui metsäherra ja juoksi pyssy ojennettuna lähemmä rantaa, seisahti ja tähtäsi. Mutta samalla sai hän Heikin nyrkistä sellaisen iskun korvalleen, että tupertui suulleen törmälle. Pyssy putosi maahan ja laukesi. Heikki otti sen, löi sen lähellä olevaan tukkiin kahdeksi kappaleeksi ja paiskasi palaset jokeen.
"Tuon minä niille p--lle teen," sanoi Heikki vihan vimmassa.
"Heikki, Heikki, mitä sinä teet!" kuului Seinustan ukon varoittava ääni.
Mutta samalla katkesi puomi rutisten, ja paukkuen alkoivat tukit solua virtaa. Heikki hyppäsi tukille ja meni puiden matkassa. Samoin tekivät muutkin tukin uittajat.
"Ottakaa kiinni tuo konna," kiljuivat metsäherrat vahdeille.
Nämä töytäsivät Heikin perään, mutta tämä luikui jo tukillaan kappaleen matkan päässä Isonvaltimon kuohuvilla aalloilla.
"Mitä, Jumalan tähden, täällä on tapahtunut?" huudahti Seinustan ukko, joka lääpästyneenä saapui paikalle.
"Tuo teidän poikaroisto aikoi tappaa minut," sanoi iskun saanut metsäherra pitellen verta vuotavaa nenäänsä. "Tulkaahan vahdit katsomaan, mimmoiseksi se pieksi minut, katsokaa ja pankaa muistiinne, koetetaan mitä se maksaa, kun virkamiestä virantoimituksissa tuolla tavalla lyödään," ja hän näytti metsänvahdeille ajettuvaa korvallistaan.
"Pitää toimittaa vangitsemiskäsky aivan paikalla alas," säesti toinen metsäntarkastaja ja voiton riemu se paloi hänen silmistään.
"Niin pitää, niin pitää," sanoi iskun saanut herra, "mennään pian taloon ja lähetetään sieltä yksi metsänrahdeista kirjeen kanssa alas, että siellä oleva vallesmanni ottaa roiston kiini."
"Parasta on, että kytkette meidät jokaisen," sanoi Seinustan ukko katkerasti ja hänen huulensa vavahtelivat isällisestä liikutuksesta.
"Aijotteko te vielä ruveta tuota roistoa puoltamaan," sanoi iskun saanut metsäherra.
Ukko ei saanut enempää sanoneeksi. Verkalleen kääntyi hän pois. Hänen rintansa kuohui äkillisestä mielen liikutuksesta.
Mutta tuolla metsän rinteessä keksi hän Raution Aapon, joka ohjaili tukkia väylälle. Hän kääntyi jälleen metsäherroihin ja viittasi Raution Aappoon. Mutta metsäherrat eivät Aaposta välittäneet, alkoivat painua vain Seinustan taloa kohden.
Tämän nähtyään kävi ukon mielen tila yhä sekavammaksi. Hän seisoi siinä paikallaan kuin pökkö.
"No johan minä olen sitä niin monta kertaa sanonut," huusi Raution Aappo ukolle, "ettei rehellinen ihminen nykyisen metsähoidon aikana menesty. Nyt sen saatte nähdä," ja voiton riemu loisti Aapon silmistä.
"Jos Heikki olisi tehnyt niinkuin minä, niin ahdisteltaisiin häntä nyt yhtä vähän kuin minuakin," arveli hän lisäksi.
Ukko ei näyttänyt kuulevan, mitä Aappo hänelle sanoi. Seisoi vaan siinä kuin kuvapatsas.
"Olkaa vaan huoleti, kyllä minä pidän huolen, että Heikki ehtii aikanaan pakoon," huusi Aappo ja hyppäsi veneeseen.
Mutta ukko ei vastannut mitään. Seisoi vaan siinä silmät suurina kuin suitsirenkaat. Vihdoin kääntyi hän Aappoon päin, ja näytti aikovan huutaa hänelle jotain. Mutta Aappo liukui veneellään jo niin kaukana, ettei ukko mitään hänelle sanoneeksi saanut. Hän alkoi astua verkalleen kotiaan kohden. Hänen päätänsä kiristi ja sydämessään tunsi hän omituisen pakotuksen.
* * * * *
Tuohon joen mutkaan, lähelle Isonvaltimon suuta olivat Valtimon kyläläiset ottaneet puunsa kiini. Suuri osa oli näistä puista jo talvella myöty tuossa jokisuulla olevalle sahalle.
Siinä istuskelivat nyt miehet jokitörmällä rauhallisesti piippuaan imeskellen ja jaaritellen yhtä ja toista.
"Ketä tuolta soutaa?" sanoi äkkiä joku.
"Niiralainen, metsänvahti ja Seinustan ukko," arveli toinen. Samalla laski vene rantaan. Soutajat vetivät veneen maalle ja alkoivat astua miehiä kohden.
"Missä on Heikki?" kysyi ukko valtimolaisilta.
"Konttoriin kai on mennyt tilille," arvelivat miehet.
"Oletteko kuulleet, että Helkalan kartano on toissa yönä palanut?" kysyi Raution Aappo tulleilta, kun huomasi, että nämät aikoivat lähteä Heikkiä etsimään.
"Helkalan kartano!" huudahtivat kaikki silloin yhtaikaa.
"Aivan maata myöten kuuluu poroksi muuttuneen."
"Aivan maata myöten!"
"Noo -- oli se vakuutettu," sanoi Niiralainen ja yritti mennä.
"No kuinka kävi siementen hakemuksen?" kysyi Aappo Niiralaista pidätellen.
"Eihän niitä ilman kunnan takuuta myönnetty."
Alakuloisesti silmäilivät miehet Niiralaista, ikäänkuin neuvoa kysyen. Mutta Niiralainen kääntyi verkalleen ja yritti mennä.
"Mitenkä sen kansakouluasian kävi?" kysyi Aappo Niiralaista yhä pidätellen.
"Kansakouluasian?" sanoi Niiralainen säpsähtäen.
"Niin, pääseekö kunta sitä kannattamasta?" kysyi Aappo ja veti leveät kasvonsa irviin.
"Kyllä se pääsee, kyllä se pääsee, on ostettu huoneet ja peltoa."
"Mistä?" kysyivät kaikki.
"Minulta, se iso kartano," sopersi Niiralainen.
"Ja kenen rahoilla?" kysyi ukko tiukasti.
"No ei niillä rahoilla niin kiirettä ole," sanoi Niiralainen.
"Mutta kuka sen lopultakin maksaa?"
"Kukako? -- Tietysti kunta, mutta eihän sitten tarvitse maksaa huoneen hyyryä, eikä opettajalle pelloista," sanoi Niiralainen.
"Ja paljonko se rustinki maksaa?" ahdisteli ukko.
"Kymmenen tuhatta markkaa," sanoi Niiralainen ja alkoi kävellä sahalle päin.
"Ka sillä lailla sitä kansakoulun kannattamisesta päästään. Otetaan kymmenen tuhannen markan laina ja ruvetaan vuosittain korjailemaan ijänikuisia huonerotteloita," sanoi pilkallisesti Aappo, mutta muitten miesten naamat ne vetäysivät niin pitkiksi, että nehäntä vasta pitkiksi venyivät.
"Jumalan terve," sanoi Niiralainen muutamalle sahan työmiehelle, joka tuli häntä vastaan ja he koettelivat toistensa kämmeniä.
"Onko se sitten vielä hihhuliksikin herennyt?" sanoi ukko ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi inhon väre.
"Tässä keväällähän se tuli kristityksi ja harras onkin. Siellä istui toissa pyhänäkin ylimmällä istuimella seuroissa, ja kun puhuva veli kysyi häneltä, että eikös se niin ole, veli Niiralainen, että Jumalan lapsi ei tarvitse lakia, vastasi Niiralainen, että niinhän se on, niinhän se on, ja sekös se vasta papille intoa antoi, saarnasi ja huusi ja viuhtoi käsillään, että armosta se Jumalan lapsi elää, armostahan me elämme, eikös se niin ole, veli Niiralainen, että armostahan me elämme, johon Niiralainen taasen vakuutti, että niinhän se on, armostahan me elämme ja silloin nousi koko seurakunta liikkeeseen ja huusi, että niinhän se on, Jesus ole kiitetty, armostahan me elämme, Jesus ole kiitetty. -- Ja armostahan se veli Niiralainenkin elää, Jesus ole kiitetty," selitti miehistä joku toimessaan.
Aurinko paistaa hellitti niin räykeästi taivaslaelta. Leppeä tuulen henki sai Valtimon vesikalvon väreilevään liikuntoon ja vasta tulleet kesälinnut virittivät virsiään korkealla ilmassa. Luonto oli jälleen uudistunut. Kaikkialla oli eloa ja liikettä.
Ristiin rastiin kiertelivät käytävät sahan tontilla, mikä johti lankkutapuleille, mikä rima-, pinta- ja lautatapuleille, mikä saharakennukselle, mikä sahanhoitajan ja työmiesten asunnoille, mikä minne, kuka kunne. Muutamalla näistä käytävistä keksi Raution Aappo Heikin verkalleen astuskelevan Niiralaista kohden, joka yhä seisoi tuossa keskustellen tervehtimänsä sahan työmiehen kanssa.
Juoksujalassa kiiti Aappo erästä toista käytävää myöten Heikkiä kohden, viittasi hätäisesti häntä luoksensa ja kääntyi toiselle käytävälle, joka johti syrjemmällä olevien lankkutapulien suojaan. Hän viittasi Heikkiä peräänsä pitäen koko ajan tarkalla silmällä Niiralaisen liikkeitä. Heikki seurasi kysyvin katsein verkalleen Aappoa. Helpommin hengitti Aappo, saatuaan Heikin piilopaikkaan ja huomattuaan, ettei Niiralainen heitä keksinyt.
"Oletko kuullut kummempaa, kun ne aikovat pistää sinut rautoihin?" sanoi Aappo hätäisesti Heikille.
"Rautoihin minut!" sanoi Heikki. "Eikö teidät?" lisäsi hän pilkallisesti.
"Minä olen jo liian paljon pahaa tehnyt sitä kunniaa saavuttaakseni."
"Minä taasen en ole mitään pahaa tehnyt."
"Mutta leikki pois, Niiralainen ja setäsi olivat tuolla, vallesmanni saapuu kotia aivan kohta ja silloin olet satimessa," sanoi Aappo hätäisesti.
"Niiralainen ja setä! -- Missä he ovat?" kysyi Heikki ja yritti lähteä heitä etsimään.
"Oletko hullu!" huudahti Aappo Heikkiä pidätellen. "Malta nyt ja usko minua, muutoin tartut pian käpälälautaan."
"Mistä syystä?" kysyi Heikki tuikeasti.
"Tietysti tuosta kunnon iskusta, jonka annoit eilen metsäherralle."
"Hehän aikoivat ryöstää minun puuni," sanoi Heikki.
"Sitä ei laki katso -- --" Mutta samalla tuli Niiralainen näkyviin muutamaa käytävää myöten. Heikki ei kumminkaan vielä häntä keksinyt.
Aappo veti taskustaan komean paperin, työnti sen Heikille ja sanoi: "Tässä on semmoinen tiketti, joka vetää Tukholmasta Amerikaan saakka. Pistäy pian tuohon tureikkoon," ja hän viittasi lankkutapulin takana kasvavaan varsikkoon, "pujottele sieltä pääjoen partaaseen, nouse jollekin tukkilautalle, jolla voit päästä meren rantaan. Sinulla on niin paljon rahaa, että pääset Tukholmaan ja ottakootpa sitten hiiren hännästä kiini."
Helpoituksen huokaus kohosi Aapon rinnasta, kun hän näki Heikin käärivän tuon korean paperin kokoon ja pistävän taskuunsa. Mutta todellisuudessa ei Heikki ajatellut, mitä teki. Aappo odotti joka silmän räpäys Heikin pistäytymistä tuonne tureikkoon. Mutta sen sijaan sattui Heikki kääntymään Niiralaiseen päin ja samassa keksivät Heikki ja Niiralainen toisensa. Vakavin askelin alkoi Heikki aivan huolettomasti astuskella Niiralaista vastaan.
"Heikki!" pääsi Aapolta tuskainen huudahdus, ja hän tarttui Heikkiä takin liepeeseen. Mutta Heikki ei välittänyt mistään, astui vaan edelleen ja tervehti Niiralaista kohottaen kättään lakkinsa lippuun. Mutta jäykemmin kuin ennen tervehti Niiralainen häntä ja pyörähti katsomaan taakseen. Sieltä tulivat metsänvahti, Seinustan ukko ja joukko Valtimon kylän miehiä. Kun he saapuivat lähemmäksi, kääntyi Niiralainen Heikkiin ja sanoi kuivalla, virallisella äänellä:
"Sen johdosta mitä eilen tapahtui Kalimen ojan suussa, on minun velvollisuuteni hankkia poliisitutkinto ja vaatia sinun vangitsemistasi, mutta koska nimismies nyt ei ole kotona, tulet sinä tämän metsänvahti Haikolan silmällä pidon alaiseksi, siksi kunnes voimme sinut rautoihin kytkeä, ja tulee Haikolan tarkoin vartioida tätä Heikki Seinustaa, ettei hän pääse karkutielle pujahtamaan," ja jokaisen sanan lausui hän oikein erityisellä painolla.
Heikki loi vakavan silmäyksen ensin Niiralaiseen, sitten ukkoon ja vihdoin muihin Valtimon kyläläisiin, ikäänkuin kysyäkseen, että aikovatko nämät oikein miestuumasta tehdä hänet narrikseen. Mutta hän luuli huomaavansa, että kaikki katselivat häntä pelon ja säälin sekaisilla tunteilla. Syntyi hetken äänettömyys.
"Kyllä sinun on parasta alistua kohtalosi alle ja kärsiä mitä ikänä tulleekin," sanoi vihdoin ukko liikutetulla äänellä.
"Mutta mitä, Jumalan tähden, minä olen tehnyt, kun minua näin uhataan?" kysyi vihdoin Heikki hiukan värähtelevällä äänellä.
"Mitäkö? -- Olet lyönyt virkamiestä virantoimituksessa ja se ei ole leikin tekoa se," sanoi Niiralainen, entistään juhlallisempana.
"Mutta hehän tukkivat minulta tien ja tahtoivat salvata puuni."
"Sitä ei laki katso," keskeytti Niiralainen tuimasti, kun huomasi että Heikki yritti kertomaan koko eilisen päivän tapahtumat.
"Laki, laki," sanoi Heikki kärsimättömästi, "se laki se on teillä joka paikassa, tekisi mieleni kerrankin nähdä mimmoinen kirja se on se lakikirja, jonka nojalla herrat saavat tehdä alemmalle kansalle, mitä milloinkin mieli tekee."
"Kyllähän sen saat nähdä, tässä se on," sanoi Niiralainen vetäen samalla lakikirjan laukustaan ja ojentaen Heikille.