Part 8

"Hm," sanoi ylimetsäherra, ja laitteli lihaviipaletta voileivän päälle.

"Täällä ovat ihmiset hyvin tyytymättömiä nykyiseen metsien hoitoon," sanoi vihdoin ylimetsäherra, ja katsoi vakavasti ukkoa silmiin.

"Hm," sanoi ukko puolestaan.

"Niin, ei teidän tarvitse minua kainostella, kyllä minä tiedän kaikki."

"Hm," sanoi ukko ja näytti melkein siltä kuin hänen kielensä olisi kasvettunut kitalakeen kiini.

"Vai eivätkö ole tyytymättömiä?" ahdisteli metsäherra ukkoa.

"Y ... y ... y ... m, y ... y ... y ... m," kakisteli ukko kurkkuaan hetken, "y ... y ... m, niin tyytymättömiä, etteipä sitä enää kohta hirviä kertoa," kuului vihdoin kuin maan alta.

"Tahtoisivat enemmän puita kruunun metsistä?"

"Enemmän! -- Eihän sieltä enää saa puukon päätäkään."

"Metsät ovat niin kovin kuluneet näiltä seuduin."

"Toisinhan se on. -- Heidän auttamisekseen voitaisiin kumminkin paljon tehdä. Voitaisiinhan myödä puita ympäri piiriä vähissä summissa, jotta talonpojatkin kykenisivät sahain omistajain kanssa kilvoittelemaan huutokaupoissa, sen sijaan että nyt myödään puut vaan yhdeltä kulmalta piiriä kerrassaan ja niin suurissa summissa, etteivät muut kuin sahain patruunat kykene niitä ostamaan," sanoi ukko vakavasti.

Ylimetsäherra mietiskeli hetken aikaa ja sanoi vihdoin:

"Luullakseni jouduttaisiin siinä vaan ojasta allikkoon. Talonpoikain on pakko ottaa rahat edeltäpäin porvareilta, joten nämät pääsevät määräämään puiden hinnan, joka näin tulisi polkeutumaan niin, ettei kansa saisi mitään vaivoilleen. Nyt on kruunu antanut hakemuspuita talonpojille kolmatta osaa helpommalla kuin mitä porvarit ovat huutokaupoissa maksaneet ja ainoastaan siten ovat talonpojat saaneet vaivansa."

"Senpähän sittenkin näkisi, loppuisi ainakin tyytymättömyys metsähallitusta vastaan, ja olisihan metsissä niin monenlaista rahan tuloa. Siellä olisi kuivuneita puita, joista saattaisi hakata halkoja ja veistellä palkkia. Siellä olisi kantoja, joista voisi polttaa tervaa. Saisi sieltä monella tavalla rahaa, ja kuvernööri sanoi, ettei kukaan ole kieltänyt metsäherroja myöntämästä suuremmassa määrässä hakemuspuitakaan."

"Kuvernöörikö? -- Mistä se kuvernööri sen on saanut?"

"Paraiten kai se kuvernööri sen tietää."

"Hm," sanoi metsäherra ja kynsi harmistuneena korvallistaan, "se kuvernööri se joka paikkaan nenänsä pistää."

Ukko katsoi kummastuneena metsäherraan ja sanoi vihdoin:

"Ei suinkaan häntä siitä voi moittia, että antaa kansalle neuvoja."

"Ei suinkaan, ei suinkaan; minä tarkoitan vaan, ettei hän niin tunne asioita, kun on enimmän ikänsä ollut sotapalveluksessa Venäjällä."

"Hm," sanoi ukko mietiskellen.

Metsäherra korjaili ruokaa laukkuunsa ja mietiskeli hänkin.

"Kun ne ovat poronhoitonsakin hävittäneet täältä?" sanoi hän vihdoin.

"Kun kruunu ei anna hakata vapaasti luppakuusia ja paksun lumen alta eivät porot voi kaivaa ruokaansa, niin ei poron hoitokaan enää tahdo kannattaa."

"Hm," äänsi taasen metsäherra ja mietiskeli, "on se niin kummaa, että juuri tällä perukalla, jossa ovat hyvät karjan laitumet ja viljelysmaat, on kumminkin tyytymättömyys ja kurjuus suurin."

"Laidunvero hävittää karjan ja vilu vie viljan maasta," arveli ukko.

"No, mutta ette suinkaan te voi sitä tyhjäksi tehdä, ettei kurjuuteen ole kansan omaakin syytä."

"Hm. -- Ennen kun olivat hyvät ajat, niin silloin juotiin ja tanssattiin," sanoi ukko katkerasti.

Metsäherra rumputti sormillaan pöytään ja tirkisteli palavia kynttilöitä.

"Jos olisi osattu panna viinaan menneet rahat koulun perustamiseen ja juomingeihin uhratut päivät maan parantamiseen, niin ehken olisivat asiat toisin," sanoi hän vihdoin.

"Kai se vähän parempi olisi."

"Mutta ettekö voisi mitenkään saada kansakoulua?"

"Kansakoulua?!" sanoi ukko kauhtuen, "ihmiset ovat kurjuuteen ja nälkään kuolemassa."

"Niin -- mutta nälkään ne ovat kuolemassa sen tähden, etteivät ymmärrä ryhtyä niihin elinkeinoihin, jotka tälle ajalle sopivat. Meidän aikaan ei enää saa talonpoikakaan olla kuin kone, joka lakkaamatta tekee sitä, mitä isältään on oppinut, sen täytyy olla ajatteleva ihminen, joka kykenee punnitsemaan, mikä suksi milloinkin parhaiten luistaa."

"Sitä olisi pitänyt osata punnita jo kaksikymmentä vuotta ennen, nyt se on jo myöhäistä, kansa on jo virkavallan käsissä auttamattomissa."

"Virkavaltakaan ei ajattelevalle ihmiselle voi mitään ja lasten opetus on ainoa kansan pelastuskeino."

"Mistä tulevat varat?"

"Papeilla ovat suuret palkat, ne ovat kansan sivistämiseksi aijottuja varoja ja koska papit eivät enää voi kansalle antaa sitä kasvatusta, jota aika vaatii, niin ovat nämät varat käytettävät kansakoulujen perustamiseen ja kannattamiseen."

"Kas sillä lailla! -- Sitä vielä uupuu, että meiltä ryöstetään esi-isiemme uskokin!"

"Sitä ei tarvitse tehdä, Jumalan sanan julistaminen on tehtävä vapaan rakkauden työksi, kuten apostolien aikanakin."

"En minä oikein ymmärrä nyt?"

"Minä tarkoitan, että ne, jotka rakastavat Jumalan sanan levittämistä, saarnaavat ilman palkkaa, aivan niinkuin hihhulein saarnamiehet. Onhan niitä täälläkin käynyt?"

"Kävihän niitä ennen, vaan sitten kuin kansa köyhtyi ettei voinut enää syöttää noille apostoleille ryynipuuroa ja uunijuustoa, eikä juottaa juustokahvia, niin sitten loppui tämä vapaa rakkaus, eikä saarnamiehiä ole täällä enempi näkynyt."

"Hm," sanoi ylimetsäherra ja rumputteli pöytään, "täällä maksetaan noin viisitoista tuhatta rovastille ja viisituhatta pastorille, johan sillä voitaisiin kannattaa puolikymmentä kansakoulua ja vielä palkata kaksi pappia, jotka kykenisivät edes itse palkkansa kantamaan."

Seinustan ukko napsutteli varpaillaan laattiaan ja tuumiskeli: Ja jos metsäherroilta vähennettäisiin toiset puolet suurista tuloistaan, niin voitaisiin ehken saada sijalle miehiä, jotka kykenisivät muuhunkin, kuin miettimään, miten virka vähimmällä työllä tulisi hoidetuksi, ja siten saaduilla varoilla voitaisiin kannattaa toiset puolikymmentä kansakoulua. Mutta tämän heitti hän kumminkin ylimetsäherralle sanomatta.

Samalla tuli talon miniä sisään ja alkoi laittaa metsäherralle vuodetta. Ukko nousi ja meni pirttiin, heittäen metsäherran siihen yksinään mietiskelemään. Pian oli vuode valmis ja miniäkin heitti huoneen. Metsäherra vaan jäi siihen pöydän päähän istumaan.

Selvästi tunsi ylimetsäherra joutuvansa päivä päivältä yhä ahtaampaan asemaan. Johonkin toimeen tulisi hänen ryhtyä, mutta mihin? -- Kansa tahtoisi päästä kruunun metsään, mutta metsäherrat sanovat, että ne varastavat. Jos käsken heitä pitämään huolta metsistä ja vahtimaan, niin vastaavat he: vartioalueet ovat noin 60 kertaa ja meidän piirimme 20-30 kertaa suuremmat kuin laki säätää, vahtiminen on siis mahdoton. Näin vastaavat metsäherrat, eivätkä liiku pesistään enempi kuin karhut. Ylimetsäherra nousi tuolilta, riisui takin päältään ja asetti sen sängyn viereen tuolille, mutta tietämättään, tahtomattaan istahti hän jälleen entiselle paikalleen ja ajatukset ne kulkivat omaa suuntaansa:

Niin, metsän varkaus, sehän se onkin kansan kirous näillä seuduin, sitä ei käy kieltäminen. Ken on kerran antaunut laittomalle kannalle, ei hän myöskään voi toimittaa muita töitään tarpeellisella pontevuudella ja tästä siis seuraa yleinen köyhtymys -- kirouksena luvattomista töistä.

Ylimetsäherra riisui vihdoin päältään, ja pistäysi peiton alle. Mielestään ei hän saanut kansan nurjaa tyytymätöintä mieli-alaa. Ja mistä tämä nurjuus ja viha juuri metsäherroihin? Ehkenpä vaikuttavat siihen tunnottomien ja omanvoiton himoisten puutavaran ostajain yllytykset, niin ... ehkenpä...

Ylimetsäherran silmät ummistuivat ja hänen korvansa kohisivat. Hän näki joukon rehellisiä talonpoikia, jotka kerjäsivät leipää, rahaa ja työtä, jotka sydäntä särkevällä tavalla vaikeroivat sitä, että heitä syytetään varkaudesta. Hän näki autioiksi hakattuja kruunun metsiä. Hän näki suuria joukkoja metsän varkaita, jotka hampaitaan kiristellen kirosivat metsäherroja. Hän näki rikkaita porvareita, jotka nylkivät talonpoikia ja ärsyttivät niitä metsäherroja vastaan. Ja vihdoin hän näki metsänvartijain yhdessä metsäherrain kanssa kirveillä, miekoilla ja pyssyillä jahtaavan talonpoikia, jotka arkoina kuin jänikset laukkasivat ympäri metsiä koettaen piiloittaa päitään pensaisiin. Sitten pakenivat ne koko metsistä, menivät yli vuorten, järvien ja merien niin kauvas, etteivät metsäherrain aseet heitä enää saavuttaneet. Sitten kasvoi taasenkin suuria komeita tukkimetsiä, kasvoi ja vanheni, juuret lahoivat ja tuuli niitä viimein kaateli hirmuisella rytinällä ja ryskeellä ristiin rastiin metsissä. Sinne ne sitten jäivät ja lahoivat. Metsäherrat vaan saivat siivo rauhan. Talonpojat eivät enää olleet heitä vaivaamassa ja kiroomassa. Mutta tuolta metsästä vaan kuului itsestään kaatuvien puiden rytinä ja ryske. Se yltyi ja ... paks... Ovi aukeni ja talon miniä astui kahvitarjotin kädessä sisään. Ruostunut oven lukkohan se oli, jota miniä semmoisella rytinällä ja ryskeellä koetti aukaista. Eivät siinä mitkään itsestään kaatuvat puut rytisseet ja ryskäneet. Kaikkia se unikakkiainen maalailee!

Päivä oli jo vaiennut. Ylimetsäherralla oli kiire matkaile. Hevonen valjastettiin ja Heikki lähti häntä kyyditsemään kirkolle.

Hevonen oli hyvä ja keli erinomainen. Yhtenä vilinänä jäivät aidan seipäät jälelle. Malmi lauloi ja hevoskalut välkähtelivät aamuauringon säteiden valossa. Ajajat lähenivät taloa, mutta yksi humaus vaan ja silloin olivat he aina talon jälkeensä jättäneet.

Mutta tuossa täytyi heidän ajaa läpi kartanon. Siinä hääräsi miesjoukko hevoisvarsan ympärillä. Toinen vanha ja lamainen hevoiskaakki seisoi vähän syrjemmällä, seinään kiini sidottuna. Miehet taluttivat varsan reen viereen. Eräs mies otti kirveen, napsautti nakkapohjalla varsaa otsaan ja keiskis, varsa keijahti reelle, juuri kuin metsäherra saapui pihaan.

"Tpruu, tpruu," pani metsäherra reen perältä ja Heikki hillitsi hevosen seisomaan.

"No, mitä te nyt varsalle aijotte?" kysyi metsäherra.

Miehet ällistyivät vähän, katsoivat pitkään metsäherraan, kunnes joku joukosta sanoi:

"Varsasta keitetään velli."

"Hevoisen lihasta?!" huudahti ylimetsäherra.

"Mikäs tämmöistä on syödessä, pehmeää ja makeaa kuin vasikan liha, mutta tuommoinen vanha kaakki, sen liha on ilkeämpääkin," sanoi eräs mies viitaten tuohon seinustalla olevaan koniin.

"Aijotteko senkin syödä?!" huudahti metsäherra.

"Mikä siinä auttaa, ettei leipä koossa pysy, tuoppa Kaija tuolle ylivorsmestarille nähdä, mimmoista leipää täällä syödään," huusi mies porstuan ovella seisovalle vaimolle.

Vaimo pistäysi sisään ja samalla tuli jälleen ulos ja läheni leipäkannikka kädessä ylimetsäherraa.

"Tämähän on olkileipää," sanoi ylimetsäherra.

"Niin, meidän miehet tykkäävät paremmin olkileivästä kuin pettuleivästä," selitti vaimo, "katsokaahan, tämä ei paljon käsiä siedä," ja hän hierasi leipäpalasen kämmeniensä välissä aivan yhdeksi möyhyksi, "katsokaahan, se lentää, hahhah hahhah se lentää," nauroi vaimo, puhalsi pari kertaa kämmenellään ja yhtenä tomuna heijaili leipä tuulen mukana ilmaan.

"Ppa, ppa," pani ylimetsäherra reen perältä, Heikki kiinnäytti suitsia ja samalla olivat he jälleen matkalla.

Ylimetsäherra oli nähnyt tarpeeksi, enempää ei hänen tehnyt mieli katsella. Nyt vasta alkoi hän aavistaa sitä kurjuutta, joka todellakin paikkakunnalla vallitsi.

"Voi hyvä Jumala!" huokasi hän siinä hevosen edelleen kiitäessä. "Mikä on syynä kaikkeen tähän kurjuuteeni? Onko kansan taitamattomuus, raakuus ja tapain turmio yksinään voinut syöstä kansan tuollaiseen kurjuuteen, vai onko ehken syytä olevissa oloissakin?" Ja tahtomattaan tuli metsäherra punninneeksi niitä olosuhteita, joissa tämä kansa eli.

Niin, niin, arveli hän, on ehken erehdys tapahtunut siinä, että kruunun metsäin hoito on näillä sydänmailla tehty pääasiaksi; maanviljelys ja uudisasutus on jäänyt sivuseikaksi. Maanviljelystä ja uudisasutusta saa harjoittaa ainoastaan siellä, missä se ei tule esteeksi metsän hoidolle. Siis asutuksen täytyy väistyä metsän hoidon tieltä. Ja kuta enemmän hän tätä seikkaa aprikoi, sitä syvemmin tunsi hän tunnossaan vakuutuksen, että tässä on erehdys tapahtunut.

Mutta Heikki se istui vaan siinä reen keulalla ja heilautteli silloin tällöin suitsia. Hevonen kiiti hyvällä kelillä huimaa vauhtia edelleen.

Mitähän jos olisi kysyä ylimetsäherralta torpan tekemisestä, ajatteli Heikki siinä istuskellessaan. Ei sentään taida viitsiä, tuumi hän toisekseen ja alkoi hyräillä. Väliin heilautti hän suitsiaan ja lauleli hiljalleen:

"Koivikolle, kalliolle Mökkini mä rakennan; Tule, tule tyttö nuori Asumaan muu kanssani.

Elä pelkää tyttö nuori, Vaikka olen köyhä mies, Kyllä meitä maailmassa Onni seuraa vielä myös."

Nuo hiljaisen vienot ja surunalaista toivoa ilmaisevat äänen värähdykset kiinittivät ylimetsäherran huomion Heikkiin. Lauhka talvinen tuuli oli puhaltanut heleän punan Heikin terveille kasvoille. Mielihyvällä silmäili metsäherra Heikin nuorteaa ja täyteläistä ruumiin rakennusta ja kysyi vihdoin:

"Oletko sinä talon miehiä?"

"Enhäntä ole juuri talon miehiäkään."

"Oletko sitten renki?"

"En ole renkikään, olen vaan isännän velivainajan poika."

"Asutko Seinustalla?"

"Siinähän tuota olen ollut," sanoi Heikki. "Mutta nyt on ollut vähän aikomusta ruveta omiin hoitoihin," lisäsi hän hetken päästä.

"Mitäs sitten aijot ruveta muokkaamaan?"

"On tuota vähän ollut aikomusta ruveta haalaamaan mökkiä kruunun maalle?"

"Hm," sanoi metsäherra. "Joko olet pannut hakemuksen?" kysyi hän vähän ajan päästä.

"Olenhan tuota pannut, mutta eivät ole käyneet vielä syynäämässä."

"Kuka sinulla on asiamiehenä?"

"Mitä?" kysyi Heikki, ymmärtämättä metsäherran kysymystä.

"Minä tarkoitan, että kuka sen torpan hakemuksen on luvannut tehdä?"

"Tietysti metsäherra, mutta hän sanoi, että käydään ensin syynäämässä, että jos paikka on sopiva," selitti Heikki.

"Koska hän jo lupasi hakemuksen tehdä?"

"Onhan siitä jo syksystä kolmatta vuotta."

"Kolmatta vuotta!" matki metsäherra ja kynsi tyytymättömästi korvallistaan.

"Ym," äänsi Heikki myönnytykseksi. "Ajattelin kysyä, että eikö se kävisi laatuun aloittaa mökin tekoa jo keväällä, vaikkei syyniä vielä ole pidettykään," sanoi vihdoin Heikki.

Metsäherra ei virkkanut mitään, kohautteli vaan tyytymättömästi olkapäitään. Kyllä se on miestä, mumisi hän itsekseen, ei saa aikaan mitään. Ei tuo toki muissa piirissä noin hullua ole... Niin, niin, mitä nyt miesparan pitää tehdä. Vanhentuako odotellessa, vai perustaako torppa omin lupinsa?! -- Hyvä niin, hyvä näin, hyvä kaikin päin! Mutta kukapa voikaan torpan paikan paremmin valita kuin se, joka kylmään metsään aikoo itselleen asunnon raivata. Turha lain temppu tuo koko syynäys. Sillä tavallahan on vuosisatoja asutus Suomen sydänmaihin levinnyt, että kukin on saanut vapaasti valita sen paikan, mihin majan itselleen rakentaa aikoo. Niin se saisi nytkin olla. Siihen suuntaan mietti metsäherra, mutta turhaan odotti Heikki vastausta kysymykseensä.

Hevonen kiiti edelleen, mutta miehet eivät sen enempi toisilleen mitään virkkaneet.

"Sopisiko se Korven torpassa vähäsen syöttää?" kysyi vihdoin Heikki.

"Miksei -- kuka siinä Korven torpassa nyt asuukaan?"

"Ne siinä vielä ovat entiset asukkaat."

"Entiset asukkaat?!" huudahti metsäherra ja raapi harmissaan korvallistaan.

"Ym," sanoi Heikki.

"No eivätkö ne viljelykset ole kokonaan umpeen menneet?"

"En tiedä," sanoi Heikki kartellen.

"Mutta kyllä se on hoitoa, kolmatta vuotta sitten tuomittiin jo asukas lähtemään, eikä vielä ole toista sijalle saatu," jupisi ylimetsäherra itsekseen.

"Etkö haluaisi saada valmista torppaa?" kysyi hetken perästä metsäherra Heikiltä.

"Valmista torppaa!" huudahti Heikki.

"Niin, -- kun Korven torpasta tulevat entiset asukkaat häädetyksi, niin voisit ehken saada sen."

Tämä oli Heikille jotain enempi kuin hän koskaan olisi voinut uneksiakaan.

"Saisinkoon minä sitä sitten?" kysyi Heikki vihdoin.

"Kyllä minä koetan toimittaa," sanoi ylimetsäherra, "jos vaan itse sitä haluat."

"Kyllä minä, kyllä minä," sopersi Heikki ja hänen sydämensä sykähteli niin kummallisesti.

Hän heilautti kerran ohjaksia ja hevonen kiiti yhä vinhemmin Korven torppaa kohden. Heikin sydän hehkui Kaisun luo.

* * * * *

Kaikista Niiralan ison rakennuksen akkunoista kuumottivat tulet, kun ylimetsäherra ja Heikki ajaa romauttivat Niiralan pihaan. Kello oli jo seitsemissä illalla. Mutta kovin oli ylimetsäherra tyytymättömällä mielellä kaikesta, mitä hän matkalla oli kuullut ja nähnyt.

Päälliseksi oli hän vielä viimeisessä syöttöpaikassa saanut sanomalehden käsiinsä, tavannut siitä tuon kirjoituksen "Haikeita valituksia" ja lukenut sen.

Ylimetsäherra työntäysi valaistusta verannosta tampuuriin ja alkoi päästellä matkavaatteita yltään. Vilkasta keskustelua ja lasien kilinää kuului sisään. Viinin, punssin ja totin löyhkä lemusi ylimetsäherran nenään tampuuriin. Hän koputti hiukan kamarin ovea. Metsäherra meni ovea kohden ja avasi sen.

"Tjenare!"

"Tjenare!" kuului molempien suusta yht'aikaa.

"No setä!" huudahti metsäherra, "nythän te tulette kuin kutsuttu, käykää sisään," kehoitti hän kumarrellen ja ylimetsäherra astui sisään kumarrellen siellä oleville herroille, pudisti sitten metsäherran kättä ja tervehti toisiakin konttorissa olijoita vieraita, vallesmannia ja Niiralaista.

"Meillä täällä on Akselin syntymäpäivät," selitti vallesmanni.

"Jaha! -- No olkoon onneksi," sanoi ylimetsäherra kumartaen.

"Kiitos," äänsi metsäherra ja kumarteli vastaan. -- "Mutta olkaa hyvä ja painakaa puuta, ottakaa tupakkaa ja täyttäkää lasinne," kehoitti hän.

"Kiitos," sanoi ylimetsäherra, mutta samalla tunkihe Heikki sisään. Metsäherra kääntyi ovelle, näki Heikin ja kammahti.

"Jahah, sinä taidat olla kyytirahaa velkomassa," sanoi ylimetsäherra kaivellen taskuansa. "Mutta miten se on," sanoi hän metsäherraan kääntyen, "kun tämä Heikki valittaa, että sinä olet jo kolmatta vuotta sitten luvannut pitää torpan sijan syyniä ja tehdä hakemuksen, eikä sitä vieläkään ole tehty?"

Metsäherran kasvot vetäysivät pitkiksi. Hän katsoi niin neuvottoman näköisenä vuoroin Heikkiä, vuoroin ylimetsäherraa ja vuoroin muita konttorissa olijoita.

"Minä tule syynämä, jahka sopii, tulen aivan ensi sula," sai hän vihdoin huonolla suomenkielellään soperretuksi Heikille.

Mutta vallesmanni se silmäili salaisella voiton riemulla Niiralaista.

"Niinhän te olette kaiken aikaa luvanneet, että syynätään, jahka sopii," sanoi Heikki kuivakkaasti.

Metsäherra oli ikäänkuin tulisilla raudoilla, hänen huulensa vapisivat, silmänsä pyörivät päässä ja tukkansa kohosi pystyyn.

"Mene, mene nyt vaan, kyllä minä syynä ja teke hakemus," sopersi hän Heikille. Mutta nimismiehellä oli niin ihmeen hauska.

"Tässä on kyytiraha," sanoi vihdoin ylimetsäherra Heikille, "tule sitten aamulla tänne, niin neuvotellaan siitä Korven torpan asiasta."

Heikki otti rahat, sanoi hyvästin ja läksi.

"Mitenkä ne on sen Korven torpan asiat, kun siellä yhä asuvat entiset asukkaat?" kysyi ylimetsäherra taasenkin.

"Kyllä vallesmanni on jo kaksi vuotta sitten saanut määräyksen häätää ne pois," kiirehti metsäherra selittämään.

Nyt oli nimismiehen vuoro hämääntyä. Hänen housunsa lokattivat. Hän katsoi väliin kattoon, väliin lattiaan, kylmä hiki kihoili hänen otsalleen ja kuiskaavalla äänellä sai hän vihdoin sanoneeksi: "Olen sen unhottanut."

"Kyllä te olette veljeksiä," sanoi ylimetsäherra, "ilmanko semmoinen tyytymättömyys on kansaan päässyt, kun..."

"No, herra jesta! Setä täällä," kajahti samalla ylimetsäherran selän takaa.

Ylimetsäherran kasvot kirkastuivat valoisiksi kuin päivä. Hän tervehti rouvaa vanhan seuramiehen kohteliaisuudella. Mutta samalla tuli hän kääntyneeksi salin ovea kohden ja näki sieltä vallesmannin ja Niiralan rouvat. Arvokkaita kumarruksia tehden astui hän saliin ja tervehti rouvia. Talon rouva seurasi perässä ja pyysi niin herttaisen sydämellisellä tavalla ylimetsäherraa istumaan. Ylimetsäherra kumarsi kiitokseksi ja istui nojatuoliin. Talon rouva istui myöskin ja vilkas keskustelu alkoi ystävällisessä piirissä siinä valoisan lampun ympärillä.

Sattumalta heitti ylimetsäherra silmäyksen metsäherran rouvaan. Ja pian kääntyi hänen katseensa uudelleen häneen. Hän tarkasteli, mutta salaa, metsäherran rouvan kasvoin juonteita. Kiuhtuneet olivat rouvan ennen niin täyteläiset kasvot. Lakastuneet olivat hänen poskipäiltään nuo ennen niin raitista terveyttä uhkuvat punat. Kadonnut oli myöskin hänen silmistään tuo entinen, rattoisaa mieli-alaa osoittava hohde. Ei kajahtanut enää hänen äänessäänkään sitä iloisuutta kuin muinoin.

Ylimetsäherran silmät vaipuivat laattiaan. Selittämätön, sisällistä onnettomuutta aavistava tunne valtasi hänet. -- --

Mutta tuskin olivat ylimetsäherra ja rouva poistuneet konttorista, kuin metsäherra vaipui hervotoinna sohvalle. Vallesmanni yritti päästää hätähuudon ja syöksyä syliksi häneen, mutta Niiralainen pui nyrkkiä hänelle olemaan alallaan ja sysäsi salin oven kiini. Sitten istui hän metsäherran viereen, tarttui hänen käteensä ja koetteli valtimoa. Hetken päästä avasi metsäherra silmänsä, Niiralainen laski hänen huulilleen lasin raitista vettä. Metsäherra maistoi hiukan. Hetken päästä nousi hän seisomaan ja puistautteli ruumistaan. Toinen puoli ruumista näytti kankeammalta.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi vallesmanni.

"Ei minua mikään vaivaa."

"Sinä olet kipeä, ehken on parasta heittäytyäksesi pitkällesi," sanoi vallesmanni.

"En minä ole kipeä, minä olen aivan terve," väitti metsäherra. Sitten otti hän lasinsa. "Skool," sanoi hän vieraille ja maistoi, puisteli taasen hartioitaan.

"On tullut taasen tätä nykyä niin paljon maistelluksi, että pois sen saisi heittää," arveli hän ja puisteli vielä kerran hartioitaan.

* * * * *

Parin päivän perästä saapuivat Valtimon kyläläiset Niiralaan verojaan maksamaan. Ahtaalla oli ukkoparkoja pitänyt, ennen kuin saivat verorahat irti. Useampi oli nyt kumminkin rahoja saanut, mutta lehmät olikin täytynyt porvareille "kirjan päälle" panna.

Tuli siinä sitten puheeksi Niiralaisen kanssa siementenkin hankkiminen. Niiralainen sanoi, että kruunun jyvävaroista he kyllä voisivat velaksi siemenjyviä saada, jos vaan kunta menisi takuuseen.

Mutta kuntapa ei takuuseen mene, sen tiesivät kaikki. Siksi oli jo Valtimon kylä tullut köyhyydestään kuuluksi. Sitä paitsi oli työtä tuskaa muillakin kyläkunnilla päästä siemenistä lävitse. Ja jos kruunu koko kunnalle jonkun summan myöntäisikin, niin kenelle ne sitten jaettaisiin.

Sentähden tuumivat Valtimon kylän miehet parhaaksi koettaa hakea kyläkunnan takuulla jyviä kruunulta lainaksi. Niiralainen lupasi tehdä hakemuksen ja miehet pistivät puumerkkinsä takuukirjan ja valtakirjan alle.

IV.

Aamusta iltaan asti istui Korven Kaisu kangaspuissa tahi rukin takana. Kepein askelin liikkui hän sillä välin askareillaan. Helakka laulu se kajahteli aina silloin ylitse jäisen järven ja rannikoilla olevat metsät ne kaiuttelivat säveliä Korven torppaan takaisin.

Juotolla oli pikku karitsa ja nuori oli jo kasvanut oikein aika kötkäleeksi. Hyvämerkkinen lehmän alku se olikin.

Ja iltasilla aina kuin Kaisu oli päivän työnsä päättänyt ja elukkansa illastanut, istahti hän tuohon navetan kynnykselle ja katseli kasvattejaan. Siitä sitten kääntyivät silmät vähitellen pihalle, pirttiin ja talliin.

Olisi niin soma, jos Heikki jo vuoleskelisi talon tarvekaluja tuolla pirtissä. Sieltä se sitten tulisi ulos ja menisi talliin hevostaan illastelemaan. Silloin juoksisi hänkin sinne ja taputtelisi tuota soreaa eläintä. Ja sitten hän palaisi jälleen navetan ovea sulkemaan. Heikki tulisi perässä ja silmäileisi hänkin vuorostaan noita hyvin hoidettuja eläimiä. Ja sitten he yhdessä aprikoisivat, monenko lehmän heinän saisivat ensi kesänä torpan niityistä ja montako eläintä heillä jo tulevana talvena olisi.

Näitä mietti Kaisu ja päivästä päivään yltyvällä innolla hän kehräsi ja kutoi kaupan vaatetta saadakseen yhä useamman pennin uuden talon tarpeisiin iartaneeksi. Pojat olivat Amerikasta rahoja lähettäneet, jottei Kaisun ansioita pitkän talven toimeen tulon eteen tarvinnut uhrata.