Part 4

Heikki sanoi jo kaksi vuotta sitten hakemuksen tehneensä ja selitti aijotun torpan paikan.

Metsäherra alkoi kulkea paperikasalta paperikasalle. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä Heikin hakemuksen löytäisi. Vihdoin kääntyi hän Heikkiin ja sanoi juhlallisesti, että kyllä käydään syynäämässä, kun sopii.

"Mutta minun pitäisi heti päästä työhön..."

"No eikö sinä kuule, että käydä syynämässä, kun sopi," sanoi metsäherra huonolla Suomen kielellään. "Onko sinu vielä muuta sanomista?"

"A ... a ... ajattelin minä vielä ky ... ky ... syä," sanoi Heikki tapaillen, "että luu ... luu ... leeko vorsmestari, että me saam ... saamme hakemuspuita."

Metsäherra yritti jotain vastaamaan, mutta samassa välähti hänen sieluunsa sangen nerokas tuuma. Hän vilkasi ympärilleen ja loi sitten silmäyksen Heikkiin. Niin, sitä täytyy koettaa, kas sillä tavalla voin metsän varkauden kerrassaan lopettaa ja siitä selvenee myöskin kuka rehellinen ihminen on. Voiton riemu loisti hänen kasvoiltaan, kun hän läheni Heikkiä ja sanoi:

"Te voitte kyllä puita saada, jos ilmoitatte minulle muutamia metsän varkaita."

"Minäkö metsän varkaita!" huudahti Heikki ja kavahti askeleen taakse päin.

"Niin, jos kerran rehellinen mies ole, niin tottahan varkan voit esivalta käsiin anta."

"Se on mahdotonta, sillä setäni ja minä olemme rehellisiä miehiä, eikä meillä ole varkaista tietoa enempi kuin..."

"So so! -- Eläpä rupea teeskentele -- kyllä kai valtimolaiset tunnet, eihän siellä niin monta rehellistä miestä ole. Metsän varkauksia kyllä tiedät paljonkin. Ilmoita vaan ketä voi asianomaisia, ketä vieraita miehiä haasta."

"Minä en voi mitään ilmoittaa, en tiedä kuka yhdessäkään varkaudessa on ollut."

"Olet siis varasten kanssa samassa tuumassa, kuulen minä."

"Mekö varkaita!" huudahti Heikki ja otti ehdottomasti askeleen metsäherraa kohden.

"Elähän nyt suuhun lentä!"

"Ei, ei -- vaan ei me sedän kanssa varkaita olla. Tietkää se!"

"Juuri te olette varkaita -- sinä olet varas, sanon minä. Kuuletko nyt!" sanoi metsäherra oikein räkyttävällä äänellä ja astui hänkin askeleen Heikkiä kohden.

Heikki ei enää sanaa suustaan saanut. Hänen tukkansa kohosi pystyyn ja hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon.

"Astu ulos täältä lurjus, vai tänne sinä asetut moneksi päiväksi ajeeraamaan," kiljui metsäherra huomattuaan Heikin vihasta säkenöivät silmäykset, ja työnsi häntä kyynäspäästä ovea kohden.

"Elä koske minuun," kiljasi Heikki ja hänen nyrkkiin puristettu kätensä kohosi ylös, "tahi jos tästä putoaa..."

"Herra jestan! Mitä täällä tehdään? Herra jestan Akseli! Herra jestan vieras! Akseli, Akseli!!... Vieras, vieras..."

Nähtyään rouvan rukoilevat silmäykset ja muistettuaan hänen eilisen ystävällisen käytöksensä, laskeutui Heikin käsi hervotoinna alas, koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän ei enää tehnyt vastarintaa, vaan antoi metsäherran työntää itsensä ovesta ulos.

Heikki koppoi laukun selkäänsä Niiralan pirtistä ja käveli ikään kuin itse tietämättään tuonne järven rannalle. Sitten hän kääntyi pitkin rantaa, käveli kappaleen matkaa ja vihdoin istui tuolla rannalla olevalle kivelle. Liikahtamatta hän siinä istui, tuijotti maahan ja nojasi kyynärpäällään kiveä vasten. Mitään ei hän nähnyt, ei kuullut, istui vaan hiljaa ja kauvan. Silmät ne tahtoivat kosteiksi käydä ja kuuma vesi tunkeutui suuhun, mutta Heikki ei sille valtaa antanut, hän nieli sen alas ja hillitsi itsensä. Kohosi siitä seisalleen ja alkoi astua kotiansa kohden.

II.

Viikot vierivät hiljalleen ohitse. Heikki teki tehtävänsä ikään kuin kone. Harvoin olivat hänen ajatuksensa työssä. Rauhattomina kuin meren aalto, harhailivat ne siellä ja täällä. Valoisana kuin aamun koi oli Heikki nähnyt tulevaisuutensa. Mutta sakea sumu oli sen peittänyt. Oma koti, jonka hän oli jo nähnyt aivan nenänsä edessä, oli nyt siirtynyt tietämättömään tulevaisuuteen. Ja sitten Kaisu! Tuntui juuri kuin ei hän koskaan olisi hänestä ollut niin kauvaksi eroitettu kuin nyt.

Mutta kokonaan ei hän vielä laannut toivomasta. Olihan metsäherra luvannut, että käydään syynäämässä, kun sopii. Ehkäpä hän sentähden viimeinkin... Niin, eipä tiedä jos käypi. Ja Heikin pää kääntyi tietämättään, tahtomattaan aina sinne päin, mistä tiesi metsäherran tulevan, jos tulee. Mutta turhaa oli se vaiva. Metsäherraa ei näkynyt ei kuulunut; ei vaikka Heikki kuin olisi kirkolle päin tirkistellyt.

Sattui sitten eräänä sunnuntaipäivänä, kun Heikki taasenkin tapansa mukaan istui pöydän päässä ja mietiskeli, että hän näki herrasmiehen pujahtavan Seinustan portista sisään. -- "Vihdoinkin!" arveli Heikki itsekseen ja kavahti pystympään. Mutta mitään ei hän virkkanut.

Turhaan olikin hän ihastunut. Ovi aukeni ja sisään astui Niiralainen. Metsäherran asioilla sanoi hän liikkuvansa ja pyysi talosta yösijaa. Seinustan ukko sanoi talossa lämmintä olevan ja pyysi Niiralaista tuonne etehiseen. Niiralainen kiitti isäntää ja niin he menivät kamariin. Vähitellen vetääntyi sinne Heikki sekä Seinustan muutkin miehet, vierasta katsomaan näetten.

"No ei se tainnut juuri rapia vuosi tällekään perälle tulla," arveli Niiralainen ja silmäili seinällä rippuvaa Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvaa.

"Ei tullut, ei tullut, -- kyllä kai sitä seottaa taasenkin köyhempäin täytyy, mikähän siementenkin eteen sitte ihmisrukilla tullee," arveli joku joukosta.

"Kyllä se ei paljon seottamista kestä, hyvä että selvänä leipänä koossa pysyy," tuumi Seinustan ukko.

"Minkä vuoksi ne ovat poronsakin tältä perältä niin tarkoin hävittäneet? -- Olihan niistä ennen kelpo sivutulo," kysyi Niiralainen.

"Hm!" rykivät miehet.

"Luulisihan poronhoidon kannattavan nyt kuten ennenkin, onhan sillä tavaralla hyvät hinnat."

"No miksikäpä ei se kannattaisi, jos heppokuusia saisi hakata yhtä vapaasti kuin ennenkin, mutta ne pitää karsia kaikki tyyni, mitä poron syötäväksi kruunun metsään kaataa. Sitte kuin tämä karsimis-käsky tuli, ovat porot hävinneet, eikä niiden hoito enää juuri kannata," arvelivat miehet ja katselivat toisiaan silmiin.

"Omituista se on tällä perällä, kun kruunu kahlehtii kansalta kaikki entiset elinkeinot," sanoi Niiralainen.

"Metsäherrathan ne nyt joka paikkaan tuppautuvat," arvelivat miehet katkerasti.

"Lieneekö siinä sentähden niin metsäherrainkaan syytä, onhan kruunulla oikeus tehdä omansa kanssa, mitä edullisimmaksi näkee," sanoi Seinustan ukko.

"Voisivat ne sentähden metsäherratkin tehdä paljon kansan auttamiseksi, jos viitsisivät, ja saadaanpa nähdä eivätkö nytkin vähennä hakemuspuiden antia yhä vähemmäksi kuin ennen," arveli Niiralainen.

"Miksikä tänä vuotena puiden hakemukset vastaan otettiin vasta niin myöhään kuin elokuulla, vaikka ennen on hakemukset pitänyt jo ennen juhannusta tehdä?" kysyi joku miehistä. Sitä ei Niiralainen tiennyt.

Heikki kysyä tokasi viimein, että eikö metsäherra aikonut käydä tällä kulmalla ennen talvea.

"Mitä se tänne tämmöistä matkaa viitsisi rämpiä," sanoi Niiralainen.

"Heikillä kun on torpan laiton puuhat, niin hän toivoisi metsäherraa tänne," arveli Seinustan ukko.

"Ei tarvitse pitkästyä, jos vähän viivähtääkin," sanoi Niiralainen.

"Se taitaa olla vähän hidas tämä nykyinen metsäherra?"

"Hidas! -- Sanokaa paremmin laiska, se sana sopii kaikkiin metsäherroihin," sanoi Niiralainen ja alkoi teiskata edestakaisin lattialla.

"Hih hih hih!" panivat miehet ja hykersivät käsiään.

"Noo -- lieneekö siinä nyt yksin laiskuus, on luultavasti paljon kamaritöitä," sanoi ukko vakaisesti.

"Kamaritöitä! -- Kantaa palkkansa, siinä sen kamarityöt."

"So so, -- jo te nyt liijoittelette, onhan metsäherralla suuri piiri hoidettavana ja tietysti sillä on paljon laskujakin tehtävänä."

"Suuri piiri hoidettavana, hoitaa sillä tavalla, ettei tarvitse olla kuin neljästi vuodessa hereillään. Juoda mässätä ja kohmeloissaan nukkua koko muu aika, semmoiset kiireet ne ovat."

"Hihhihhihhihhih," panivat talon nuoremmat miehet, mutta ukko rypisteli tyytymättömästi kulmakarvojansa.

"Miksi juuri neljästi vuodessa?" kysyi vihdoin Heikki.

"Neljästi vuoteensa maksetaan heille palkkaa," selitti Niiralainen -- "Niin, kyllä he nyt taitavat saada kantaa kuukausittainkin, jos niin tahtovat," jatkoi hän sitten.

Kun Niiralainen oli kylän lävitse tullut, leveni pian tieto hänen tulostaan. Kylän miehiä kerääntyi vähittäin koko joukko kirkkosanomia kuulemaan ja harvinaista vierasta katselemaan.

Puheltiin siinä yhtä ja toista, vaan aina se kääntyi puhe metsänhoitoseikkoihin.

Niiralainen selitteli kansalle, että juuri sentähden, ettei metsäherrain mitään tehdä tarvitseisi, ei enää puitakaan kruunun metsistä kansalle anneta; mutta ukko se vaan ei tahtonut sitä ottaa uskoakseen.

Lotvonen pyysi vihdoin Niiralaista ottamaan hänen kunnan verokirjansa ja maksamaan hänen veronsa, ettei kirkolle tarvitsisi itse sentähden lähteä.

Niiralainen sanoi kyllä mielellään Lotvosen asian toimittavansa, mutta selitti nyt, ettei kunnallislautakunnan esimies ollut kunnan varoista tehnyt tiliä kahteen vuoteen. Hän säälitteli ihmisparkoja, jotka saivat näinä kovina aikoina maksaa korkeita veroja tietämättä minnekkä ne joutuvat.

Kyläläiset hämmästyivät kokonaan. He katselivat hämmästyneinä toinen toistaan silmiin.

Vihdoin kysyi Seinustan ukko, että miks'ei häntä vaadita tilille ja miksi ei häntä eroiteta virastaan?

"Niin, miksi ei? -- miksi ei? sitähän jokainen vaan kyselee, mutta kukaan ei ryhdy mihinkään toimeen, jokainen odottaa vaan toistaan ja saapahan nähdä, eikö tulevana lauvantaina valita häntä uudelleen, taasenkin kolmeksi vuodeksi, kunnallislautakunnan esimieheksi."

"No, eivät suinkaan nuo nyt niin hulluja ole."

"Eivät! -- Tuskin kukaan viitsii itseään niin paljon vaivata, että edes kokoukseen menisi, paitsi muutamat kunnallislautakunnan esimiehen ystävät ja niin tulee hän taasenkin valituksi."

Pitempi äänettömyys syntyi. Miehet katselivat neuvotoinna toisiaan silmiin.

Vihdoin käänsi Seinustan ukko mälliänsä ja sanoi:

"No eivätkö ne nyt siellä lähempänä sen verran valvo?"

"Mitä ne siellä valvoisivat, monet tahtovat vaan valita entistä."

"Mitenkä sitä täältä asti kokoukseen tulee?"

"Voisihan antaa valtakirjan," sanoi Niiralainen.

"Niin," sanoivat miehet ja silmäilivät toisiaan. Jokainen näytti odottelevan toistaan, kukaan ei ottanut aluksi puhetta jatkaakseen, pelkäsivät kai, että jos tyhmyys tapahtuisi, niin sitä syytettäisiin, joka ensin valtakirjan antoon suostui. Lopulta kääntyivät miesten silmät Seinustan ukkoon, ikään kuin kysyäkseen, mitä hän asiasta arvelisi. Ukko tirkisteli vaskisankojensa ylitse miehiin ja näytti asiaa harkitsevan. Miehistä tuntui Niiralaisen puhe valtakirjain antamisesta hyvin luonnolliselta, mutta kun olivat Niiralaisesta yhtä ja toista maininkia kuulleet, niin eivät tienneet häneen oikein luottaa, ja odottelivat sentähden, mitä ukko asiasta arvelisi.

"Antakaa pois Niiralaiselle valtakirja," sanoi vihdoin Heikki, joka täydellisesti luotti Niiralaiseen.

"Ei, ei, en minä häntä sillä sanonut, vaan muutoin tulin maininneeksi, kun niin puheeksi kiertäytyi. Enkä minä muutoinkaan halua häneen sekaantua koko juttuun. Vaan voittehan antaa valtakirjan vaikka Helkalaiselle, kyllä minä voin valtakirjan hänelle viedä, jos niin tahdotte."

"Niin Helkalaiselle!" huusivat useat yhtä haavaa ja miehet eivät enää asiassa mitään pahaa aavistaneet, kun kuulivat ettei Niiralainen itselleen koko valtakirjaa halunnut, eikä Seinustan ukollakaan ollut mitään tätä ehdoitusta vastaan.

Valtakirja siis tehtiin kuin tehtiinkin. Miehet panivat puumerkit alle, vielä huomen aamullakin kävi Seinustalla miehiä puumerkkiä antamassa.

Niiralainen jatkoi matkaansa muihin sydänmaan kyliin. Metsäherrain asioita oli hänellä joka paikkaan. Mutta kaikkialla kiertäytyi muun muassa puheeksi myöskin kunnallislautakunnan esimiehen vaali ja kaikkialta sai Niiralainen valtakirjoja milloin millekin kirkonkyläläiselle.

Mutta yhä pimeämmälle näytti Heikin tulevaisuus. Tähän asti oli hän vielä jotain toivonut, mutta ne tiedot, mitä Niiralainen oli metsäherran aikeista hänelle antanut, lopettivat aluksi viimeisenkin toivon.

Yhä alakuloisemmaksi ja harvapuheisemmaksi kävi Heikki. Harvoin otti hän osaa muiden keskusteluihin, oli vaan kaiket päivät omissa pitkissä ajatuksissaan.

Seurasi sitten pitkä sumuinen syksy, päivää ei ollut paljon muuta kuin kaksi hämärää.

Viikkokausia oli taivas alinomaa synkkien pilvien peittämänä. Toisinaan satoi kuin olisi saavista kaatanut. Maa oli kokonaan veden ja lian vallassa.

Kukaan ei tämmöisellä siivolla viitsinyt kirkolle lähteä. Eikä kirkolta päinkään sattunut ketään kulkemaan Valtimon kylään. Valtimolaiset eivät siis tienneet kirkkosanomista mitään. Eivät tienneet oliko valtimolaisille puita myönnetty, vaikka useimmat olivat niitä hakeneet. Eivät tienneet olivatko vielä edes kirjat Helsingistä tulleetkaan. Muun maailman menosta eivät valtimolaiset mitään tienneet, elivät vaan kuin säkissä.

Kaisuakaan ei Heikki ollut nähnyt, sitten kuin kirkolla kävi. Tuntui usein niin ikävälle. Muistui mieleen monta sukkeluutta menneiltä ajoilta. Heikin suu vetäytyi silloin hymyyn. Talon vaimonpuolet kysäsivät silloin aina, että millä hän nauroi, johon Heikki ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta sanoi aina sittemmin kysyjälle että: "sinulla."

Kysyjä hölmistyi vähän ja Heikki vaipui jälleen omiin pitkiin ajatuksiinsa.

* * * * *

Silloin tällöin heräsi Heikin sydämessä vielä joku toivon kipinä. Eihän tuota tiedä, niin arveli hän, eihän tuota tiedä, jos sentään käyvät syynäämässä vielä ennenkuin maa routii.

Mutta päivät ja viikot ne harppailivat edelleen eikä metsäherroja näkynyt ei kuulunut. Yhä selvemmin ja selvemmin alkoi talven oireita näyttäytyä, eikä kauvan viipynyt ennenkuin maa ja vedet olivat jo umpijäässä. Lunta tuprutteli ja talvi sai täyden vallan. Nyt ei Heikillä ollut enää mitään toivomista.

Tehtävänsä toimitteli hän entisellä tarkkuudella, vaikka harvoin olivat ajatuksensa työhön kiinitettyinä. Harvoin otti Heikki osaa muiden keskusteluihin. Hän eli omaa elämäänsä.

Tapahtui sitten muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, että Raution Aappo vetäytyi Seinustan pirttiin, ja häntä seurasi koko joukko muita kyläläisiä.

Seinustan ukko istui tapansa mukaan pöydän takana ja lueskeli jotain hartauskirjaa. Heikki lojui pitkänään tuolla karsinasängyn päällä ja muu väki virui mikä missäkin sopessa.

Vieraat silmäilivät ympäri pirttiä ja tervehtivät talon väkiä.

Ukko tiedusteli vierailta, mitä heille kuuluu, mutta eihän niillä vierailla mitään hyviä uutisia ollut.

Raution Aappo kääntyi vihdoin Heikkiin, nojaten taasenkin pitemmällä jalalla lattiaan ja tukien lyhemmän jalan varpaalla ruumistaan tasapainossa.

"Enkö minä sitä sanonut sinulle, että saa sen tyhjän pyytämättäkin," sanoi Aappo ja voiton riemu se loisti hänen kiiluvista silmistään, "sanoinhan minä, että turhaa vaivaa on metsäherroja kumarrella."

"Mitenkä niin?" kysäsi Heikki.

"Ei koko kylä saa ei kappalettakaan puuta kruunun metsästä."

"Ei kappalettakaan!" huudahtivat talon miehet yhtä haavaa.

"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan kuulu metsäherra lupaavan kruunun metsästä," kuului tulleitten suusta yhtä haavaa.

"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan!" huudahtivat talon miehet ehdottomasti.

"Niin sanoi metsäherra, että sen varjossa te sitten varastatte vain kruunun metsiä," selitti Aappo.

"No kaikkiako hän sitten luulee varkaiksi?" sanoi ukko.

"Niinpä se tuntui," sanoi yksi kyläläisistä, "minäkin koetin edes muutamia hirsiä pyytää, kun on navetta aivan kokonaan lytistymässä, mutta niitä ei luvattu. Vaikka samapa tuo nyt on, menevät kai ne lehmät veroista kuitenkin, jos ei heitä navetta sitä ennen ehtisi surmata."

"Niin, millä ne verotkin maksettanee!" huokailivat miehet ja silmäilivät ympärilleen.

"No, enkö minä sitä sinulle sanonut, ettei rehellinen mies nykyisen metsänhoidon aikana menesty," sanoi Aappo taasenkin, kääntäen suurellaisen nenänsä Heikkiä kohden.

"No ei suinkaan sitä varastamallakaan kauvas mennä," sanoi Heikki.

"Vaan se on kuitenkin ainoa keino, joka auttaa," sanoi Aappo, "vai mitä luulette?" ja hän käänsi nenänsä kyläläisiin päin.

Oli joukossa joitakin, jotka myönsivät niin olevan, mutta useimmat epäilivät.

"Ei sinun pidä varastaman," sanoi Seinustan ukko jyrkästi.

"No niin, vaan ettekö te ole lukeneet, mitä David teki, koska hän isosi. Kuinka hän meni ja söi näkyleivät templistä, joita ei hänen olisi sopinut syödä," sanoi Aappo ja voiton riemu loisti taasenkin hänen kiiluvista silmistään.

"Hihhihhih!" kuului hyväksyvää naurun hikotusta sieltä täältä joukosta, mutta toiset rypistivät tyytymättömästi nenäänsä.

"Mitä sinne kirkolle muuta kuuluu?" kysäsi vihdoin joku talon miehistä.

"Eihän sinne mitään kummallisempia kuulu. Niiralainen vaan kuuluu tulevan kunnan esimiehiksi," sanoi Aappo.

"Vai Niiralainen. -- No mitäs ne Kirkonkylällä siitä tykkäsivät?"

"Kiroilivat vaan, että sen se nyt hoksasi, että siihen itsensä tälläsi, kun ei metsäherraksi päässyt."

"Eivät ne taida Kirkonkylällä Niiralaisesta oikein tykätä?"

"Eiväthän ne tykkää, sanovat että se on koko ikänsä herroja hännystellyt, ja niiden ystävyyden varjossa koettanut talonpoikia nylkeä; mutta nyt lopulta asettavat talonpojat itse hänet kassojaan tasailemaan," ja pilkkahymy se kierteli Aapon huulilla.

"Mitenkä ne sen valitsivat?" kysyivät kyläläiset ehdottomasti.

"Mitenkä -- hahhahhah!" sanoi Aappo päätään käännellen ympäriinsä ja lyyhäten muutaman askeleen, "tehän sen kuulutte valinneen."

Kyläläisten naamat vetäytyivät pitkiksi. Pitempi äänettömyys syntyi.

"No mitenkä se Helkalainen Niiralaista valitsi, eihän siitä koskaan ole kuulunut, että se tahtoisi kansaa syödä?" kysyi vihdoin Seinustan ukko ja käänsi mälliänsä.

"Mitenkä -- Helkalaisella kuuluu olevan kymmenen tuhannen markan tuomio Niiralaiselle ... hahhahhah! -- kyllä ymmärrätte."

Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan ja vääntelivät tuskallisesti itseään, mutta kukaan ei heistä mitään virkkanut.

Joku talon piioista laittoi piisiin valkeata. Heikki nousi sängystä, venytteliin ja heitti alakuloisen silmäyksen Aappoon.

"Mitä papereita teillä taskuissa on?" kysyi hän Aapolta.

"Aijai -- johan olin unhottaa, täällähän on Amerikapreivejä," sanoi Aappo ja alkoi lappaa papereita taskuistaan. Ensin veteli hän esille suurempia paperikääryjä.

"Amerikan lehtiä," sanoivat miehet kääryt nähtyään, mutta pian veteli Aappo kirjeitäkin kasan esille ja latoi pöydälle.

"Kenellekä nämät kaikki nyt ovat, Heikkihän tuntee kirjoituksen," sanoi Seinustan ukko ja ojensi paperit Heikille.

Heikki meni piisin luo ja alkoi tavailla päällekirjoituksia. Kyläläiset keräytyivät Heikin ympärille uteliaina, että ketkä kirjeitä saisivat.

Häkki jakoi kirjeet ja sanomat omistajilleen, jotka niitä kääntelivät käsissään ja selittelivät toisilleen, keneltä Amerikassa olevilta ystäviltään he niitä saivat.

"Lueppas tuo!" sanoi vihdoin eräs kyläläisistä Heikille, "sinähän osaat kirjoitusta."

"Niin, Heikkihän se osaakin näitä lukea," sanoivat muutkin ja aukoivat kirjeitään.

Heikki istui piisin luo jakkaralle ja alkoi tavailla. Eivät ne olleet juuri pitkän pitkiä nuo kirjeet, eivätkä erittäin sisältörikkaitakaan. Mutta sama sävel oli niissä kaikissa.

Eivät niiden kirjoittajat erittäin kehuneet oloaan tuolla luvatussa maassa. Mutta -- kirjoittivat he -- joka mies on ja itsensä oikein käyttää, niin kyllähän täällä toimeen tulee. Toiset valittivat haikeaa koti-ikävää ja sanoivat, että jos ei olo siellä kotona olisi niin kovin toivoton ja kurja, niin he kyllä pian kotia tulisivat, mutta mitäpä sielläkään juuri nuorimies tekee, arvelivat he toisekseen. Toiset kirjoittivat olevansa työssä rautatiellä, toiset kaivannoissa, toiset tekevänsä työtä maan alla, toiset maan päällä; ainoastaan jotkut harvat kertoivat hankkineensa itselleen uudistalon paikan. Toiset sanoivat ansaitsevansa kahdeksan, toiset kymmenen ja toiset kaksitoista markkaa päivässä.

"Kahdeksan! -- Kymmenen! -- Kaksitoista markkaa!" keskeyttivät silloin aina kyläläiset ja silmäilivät ihmetellen toisiaan.

Toiset taasen eivät sanoneet koto-ikävästä mitään tietävänsä, eivätkä siis aikoneet millään ehdoin kotikylään palata. Tule sinäkin tänne! -- Toista täällä on olla kuin siellä, kehoittelivat he ystäviään ja jos haluat, niin kyllä minä tiketin laitan, joka vetää aivan tänne perille asti.

"Kyllä kai se parasta olisi," arvelivat kyläläiset, "että joka kynsi täältä lähtisi ja siltähän tuo näyttääkin, että metsäherrat meitä oikein kädestä pitäen koettavat täällä Amerikkaan pakoittaa," ja he silmäilivät niin toivottomasti ympärilleen.

Parissa kirjeessä oli valokuviakin. Ne kulkivat kädestä käteen. Niitä katseltiin ja tarkasteltiin kaikilta puolin. --

"Kuka olisi uskonut," ihmettelivät kyläläiset, "ovat kuin herroja; ei siivon samoiksi miehiksi uskoisi, kun täältä lähtiessä."

"No tietääpäs sen, joilla senlaiset ansiot ovat," arvelivat toiset.

Kun Heikki oli kirjeet saanut loppuun tavailleeksi, alkoi hän lukea Amerikan sanomalehtiä.

Muut miehet pörräsivät siinä yhtä ja toista. Toiset pistäytyivät Raution Aapon kanssa tuon tuostaankin ulkona. Keskustelu alkoi käydä yhä vilkkaammaksi, ääni kovemmaksi.

Seinustan ukko tunsi pirtissä viinan löyhkän. "Mistä teillä viinaa on?" kysyi ukko äreästi.

Miehet katselivat hämmästyen toisiinsa, mutta Aappo se lyyhkäsi hymyssä suin vaarin luo ja sanoi: "Minähän sitä vähän tuliaisiksi toin kirkolta; elkäähän nyt suuttuko, isäntä, jos me tässä vähäsen niinkuin lohdutukseksi, eihän tuo mieli muutenkaan juuri korkealla ole ja juovathan nuo herratkin, kertovat metsäherrankin olevan viikkokausia aivan yhdessä pöhnässä."

"Semmoiset teillä ovat lohdutukset kuin muutkin aikomukset, tiedättehän, että minä en suvaitse päihtyneitä."

"No ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä," sanoi Aappo lauhkeana kuin lammas, "me lähdemme pois, lähdetään pois pojat, isäntä ei salli, että me vähän tässä huvittelemme."

Ja niin vetäytyivät miehet vähittäin pirtistä. Toiset menivät kotiansa ja toiset seurottelivat Aapon viinalekkeriä.

Seinustan ukko vaipui syviin mietteisiin. Kyläläistensä kohtalo koski kipeästi häneen. Jotain olisi heidän auttamisekseen tehtävä, mutta mitä? -- Siinäpä kysymys, joka sieti miettimistä.

Pian olivat joulumarkkinat tulossa. Varmaankaan tämmöinen kansan ahdistaminen ei ole esivallan tahdosta. Mitähän jos kävisi markkina-aikana kuvernöörin puheilla. Onhan tuo herra herrallakin ja vaivasellakin Jumala. Ja totta sitä metsäherrainkin täytyy muita, ylempiä herroja totella. Ja kuta enemmän ukko asiaa mietti, sitä enemmän hän vakaantui siinä ajatuksessa, että paras on käydä kuvernöörille valittamassa kyläläisten kurjaa kohtaloa.

Mutta ulkona kuului silloin tällöin kiljahtelemisia ja juopuneiden rähinää.

"Oi Jumalani!" huokaa ukko, "miten kauvas he ovat Sinusta vieraantuneet. Kuta enemmän heitä kuritat, sitä syvemmälle he vaipuvat."

Mutta samalla kuului hevosen kavioin kopsetta, kiljumista ja rajua huihkaamista juuri pirtin seinän takaa, hevonen laukata huimi ohitse minkä ehti ja miehet mylvivät kuin sonnit reessä.

Tätä seurasi toinen ja kolmas samallainen rekikuorma, mutta sitten oli taasen hiljaista.

"Jumala armahtakoon heidän luontokappale-riepujaankin," huokasi ukko.

Mutta jonkun ajan perästä uudistui jälleen sama ajo, sama mylvintä ja sitten se vähän ajan perästä uudistui aina myöhäiseen yöhön. Tuntui juuri kuin tässä juopuneiden mylvinnässäkin, joka yön hiljaisuudessa hävisi äänettömään avaruuteen, olisi ilmestynyt synkkää pimeyttä ja lohdutointa toivottomuutta.