Part 3

"Eihän sinne venematkaa ole kuin kolme neljännestä."

Heikki mietti hiukan, tiedusti sitten mistä venettä mahtaisi saada.

"Niin," arveli Niiralainen.

"Ette te taitaisi antaa?"

"Noo -- miksikäpä ei."

Niin sanoen astuivat he yhdessä Niiralan uhkeaan kartanoon.

Niiralan rannasta sieltä lähti Heikki suoraa päätä soutaa nyökyttelemään Hanhenalle, mutta turhaa oli se vaiva, kunnallislautakunnan esimies oli mennyt läänin pääkaupunkiin saakka, mitä lie asiaa ollut; ja hiki otsassa soutaa veivasi Heikki illalla niine hyvineen Niiralan rantaan takaisin. Muuta neuvoa ei siis ollut kuin odottaa vallesmannia torstaihin.

Mutta pitkäksi kävi Heikin aika olla täällä vieraissa taloissa ja tuntemattomien ihmisten luona koko keskiviikkopäivän.

Hän hiiviskeli ulkosalla ja etsiskeli marjoja tuolta ryytimaan aidan taa levinneestä vaaraimikosta.

Kaunis oli elokuun päivä tänäänkin, kaunis ja helteinen. Parhaassa kesäisessä kauneudessaan olivat kukkaiset, tuleentuneet ryytimaan kasvit ja parhaallaan kypsyvät marjat antoivat suloisen tuoksunsa. Kesälintuset lentää räpäköivät oksalta oksalle ja helkyttivät hellää ääntänsä.

Kaksi naista koetti saada ryytimaan häkkiä auki. He rapeloivat siinä kauvan, supattivat sitten keskensä ja nauroivat; rapeloivat taasen, supattivat ja nauroivat.

"Tulkaapa vieras auttamaan!" huusi vihdoin Heikille metsäherran piika, kääntyi sitten rouvaan päin ja hymyili niin omituisesti, ikäänkuin ilkkuakseen, että uskalsinpa pyytää.

Heikki läheni veräjää ja tempasi auki ryytimaan juonikkaan haan.

"Kiitoksia paljon," sanoi metsäherran rouva hymyillen.

Piika tarttui työntökärryn aisoihin ja koetti lykätä niille asetettua hietakoria ryytimaahan. Mutta kuorma oli liijan raskas veräjällä olevan nurmipenkereen ylitse mennäksensä.

Heikki veti suunsa hymyyn, nähdessään piian siinä voimiensa takaa puskevan, tarttui vihdoin aisoihin ja työnsi kuorman ryytimaahan.

"Erittäin sorea poika," kuiskasi sillä välin rouva piiallensa.

Kohta alkoi piika sirotella hiekkaa ryytimaan käytäville. Ja aina kun hiekka loppui, kävivät he Heikin kanssa uutta etsimässä.

Mutta rouva kävi suoraa päätä kyökkikasvien kimppuun, meni sisälle kyökkiin, palasi lautasen kanssa takaisin, kokoili siihen, mitä lienee kokoillut, vei ne kyökkiin ja palasi taasen ja sitä tekosta hän teki, kunnes oli saanut päivällisen valmiiksi laittaneeksi.

Hän meni konttoriin, pyysi miestään päivälliselle ja tuli jälleen ruokasaliin odottelemaan. Vihdoin tuli metsäherrakin sinne, vilkasi kaapille, otti muutaman askeleen sitä kohden. Rouvan muoto synkistyi. Metsäherra avasi kaapin ja otti sieltä pitkän ruokaryypyn.

Sanaa virkkamatta istuivat he pöytään. Metsäherra tunsi verensä lämpenevän. Elämä tuntui niin hyvälle. Hän heitti silmäyksen rouvaan ja aikoi jotain sanoa hänelle. Mutta kylmänä ja jäykkänä istui rouva paikallaan.

Metsäherra tiesi hyvin mistä se tuli. Hänen verensä kuohahti vihasta ja hän jäi äänettömäksi. -- -- --

Jo aikaisin torstaiaamuna istui Heikki nimismiehen verannon edustalle odotellen että eikö pääsisi vallesmannin pakinoille.

Jo vihdoin aukenivat kyökin akkunan verhot ja keltatukkainen lihavakasvoinen piian pallero tähysteli akkunasta pihalle.

Heikki läheni akkunaa ja tiedusteli piialta, että joko saisi vallesmannia tavata.

"Kyllä, herra avaa verannon oven, kun herrasväki on pukeunut," oli vastaus.

Kului sitten vielä tunti, toista, eikä sisältä mitään kuulunut. Pienimmänkin risahduksen kuultuaan pystytti Heikki korvansa ja silmät ne kääntyivät aina katsomaan, että eivätkö jo ovet aukeaisi.

Vihdoin ne aukenivatkin. Heikki hiipi varovasti porstuaan.

Nimismies oli jo ehtinyt mennä porstuasta ja oli juuri tampuurin oven kiini vetämäisillään, kun oven raosta keksi Heikin porstuaan vetäytyvän. Hän työnti jälleen oven puoleksi auki ja kohta olikin kaksi pienoista silmää, punaiset viikset, kaksi leukaa ja suurellainen vatsa Heikillä vastassa. Vallesmanni se oli ja aivan ihka elävänä Heikin edessä siinä.

"Mitä sinulla on asiaa?" kysäsi nimismies. Heikki tarttui lakkiinsa, painautti sitä vähän syvempään ja sanoi: "Takuukirjain todistuksia olisin vaan pyytänyt," ja samalla hän veti paperikäärön esille.

Vallesmanni otti paperit, silmäsi ne läpi, käänsi sitten mahdikkaan vatsansa Heikkiin päin ja sanoi hyvin arvokkaasti:

"Heikki Seinusta, -- kuka se on?"

"Minähän se olen."

"No onko sinulla maata?"

"Eihän minulla vielä ole."

"No et sinä kelpaa takaamaan."

"Mutta herra vallesmanni..."

"Kyllä tämä sinun kirjasi, jossa ovat Lotvonen ja Seinustan ukko takauksessa, luottaa, mutta tuo toinen, jossa sinä olet takuussa, se ei kelpaa mihinkään. -- Odotahan," sanoi hän ja työntäysi sisään.

Heikki ei tahtonut korviaan uskoa. Kahdesta kirjasta, joissa edesvastauksessa ovat samat miehet, kelpaa toinen ja toinen ei. -- "Ei, joku erehdys tässä varmaankin on," arveli hän ja hiki vieri otsalta.

Pian tuli vallesmanni takaisin ja ojensi Heikille kirjat ja sanoi, ettei hän voinut sen kirjan luotettavaisuutta taata, jossa Heikki oli takuussa.

"Mutta kuulkaas te komisarius, samat miehethän niitä vastaavat molempia kirjoja," änkytti Heikki, "ja kyllä me olemme rehellisiä miehiä..."

"Sitä ei laki katso."

"Markan se maksaa," sanoi vallesmanni Heikille, joka oli varannut esille kahdesta todistuksesta kaksi markkaa, sysäsi samalla toisen markan Heikille takaisin ja työntäysi sisälle, ennen kuin Heikki ehti sen enempää sanoa.

Heikki katsoi pitkään hänen peräänsä, mutta nähtyään, ettei vallesmanni enää palaa, avasi hän paperinsa ja aivan oikein, toiseen ei vallesmanni ollut mitään kirjoittanut, mutta toiseen oli sen sijaan kolme neljä sanaa piirretty.

Ikään kuin itse tietämättään tallusti Heikki jälleen Niiralaan.

"Kuinkas kävi?" kysyi Niiralainen häneltä.

"Eihän se oikein," sanoi Heikki kuivasti.

"No --?"

Heikki selitti asian, ja lisäsi sitten ikäänkuin neuvoa kysyen, että pitäneeköhän hänen niine hyvineen ilman setänsä asiaa toimittamatta kotiaan mennä.

"No eikö täällä ole ketään maan omistajaa, jonka voisit saada Lotvoselle kumppaniksi setääsi takaamaan?"

Heikki mietti hetkisen; loi sitten tutkivan silmäyksen Niiralaiseen ja -- nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, kysäsi hän:

"Ette te taitaisi uskaltaa?"

"Noo -- miksikäpä ei."

Kun Niiralan herra kohteli Heikkiä noin toisella tavalla kuin vallesmanni, alkoi hän jälleen tointua entiselleen. Hän ei voinut käsittää miksikä kyläläiset yhtä ja toista suomatonta Niiralan herrasta huusivat ja horisivat.

Kun siis Niiralainen oli kerran nimensä takuukirjan alle pistänyt, niin ei vallesmannillakaan ollut enää mitään sitä vastaan, vaan todisti kuin todistikin takuukirjan luotettavaksi, sillä olihan Niiralainen kumminkin perintömaan omistaja, olkootpa sitten hänen raha-asiansa miten huonolla kannalla tahansa, sitähän ei vallesmanni tutkia tarvinnut.

Vihdoinkin olivat siis Heikin paperit kunnossa. Nyt oli hän valmis vorsmestarin luo menemään.

Varovasti hän avasi Niiralan päärakennuksen ison lasiverannon oven ja hiipi siitä sisälle. Hänestä tuntui kuin veri olisi yht'äkkiä alkanut nousta päähän ja sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin. Hän tunsi hämäytyvänsä. Sentähden seisahti hän verantoon vielä kerran muistelemaan mitä kaikkea hänen piti metsäherralle sanoman.

Mutta Heikin siinä seisoessa ja sanoja metsäherran puhuttelemista varten sommitellessa kajahti tuolta kyökin oven puoleisesta päästä verantoa ystävällinen naisihmisen ääni:

"Hakeeko vieras forstmestaria?"

Heikki pyörähti ehdottomasti ääntä kohden, käsittämättä mistä se tuli. Mutta sieltä kyökin ovelta tirkisti häntä vastaan kaksi kirkasta, ystävällistä silmää ja punainen hymyilevä huulipari.

"Niin -- vorsmestarille minulla olisi asiaa ollut," sanoi Heikki alkaen hämmästyksestään tointua.

"Kyllä forsmestari on siellä konttorissaan, astukaa vaan sisään," kehoitti rouva.

Heikki tarttui oveen ja astui tampuuriin. Konttorin ovi oli tampuuriin auki. Siellä se istui metsäherra kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen, istui ja kirjoitteli.

Heikki astui sisään ja seisahti oven pieleen. Mutta metsäherra ei sitä huomaavan näkynyt, kirjoitteli vaan.

"Höm!" rykäsi Heikki, mutta metsäherra ei päätäänkään kääntänyt.

Heikki seisoi ja katseli neuvotonna ympärilleen.

"Höm!" rykäsi hän taasenkin, mutta turhaan, metsäherra ei kuule, kirjoittelee vaan.

Heikki seisoo siinä kappaleen aikaa miettien, että miten saisi metsäherralle tulonsa ilmoittaneeksi.

"Höm!" rykäsi hän vielä kerran, mutta nyt paljoa kovemmin kuin ennen.

Silloin katsoi metsäherra yli olkansa ja Heikki sanoi hyvän päivän. Sitä ei metsäherra vastannut.

"Mitä sinä ryki!" rönkäsi hän vaan Heikille ja alkoi uudelleen kirjoitella.

Heikki punastui korvia myöten, hän luuli tehneensä suurenkin tyhmyyden, eikä kehdannut edes silmiään ylös luoda.

Tuossa ovenpielessä aivan Heikin jalan juuressa oli pehmoiseksi topattu tuoli. Heikki vääntäysi siihen istumaan.

Mutta metsäherra se vaan kirjoitteli, kirjoitteli tunnin, kirjoitteli toistakin tuntia, kunnes vihdoin kääntyi Heikkiä puhuttelemaan, mutta keksittyään Heikin mukavan asennon tuossa topatulla tuolilla, hierasi hän nenäänsä ja rönkäsi taasenkin:

"Kuka sinu käske istuma!"

Heikki katsoi kysyvästi metsäherraa silmiin käsittämättä, mistä oli kysymys.

"Mitä?" kysyi hän vihdoin.

"Mite! -- Kuka sinu käske istuma!"

Nyt alkoi Heikki käsittää mistä oli kysymys.

Hän kohosi verkalleen seisomaan. Hänen poskensa punoittivat ja huulensa vapisivat.

"Puitten hakemustahan minun piti laittaa." Samalla hän ojensi oman takuukirjansa metsäherralle.

Tämä silmäsi sitä ja kysyi:

"Montako puuta sinä tahto?"

"Kahdeksankymmentä."

"Vai nee," sanoi metsäherra ja alkoi kirjoittaa. Pian hän kumminkin kääntyi jälleen Heikkiin ja sanoi. "Se hakemus maksa yksi markka ja sitte kartat erittäin."

"Olisi minulla vielä toinen hakemus laitettava," sanoi Heikki ja tarjosi metsäherralle setänsä takuukirjaa.

"No koko kyle asiatko sine ole koonnu," rönkäsi taasen metsäherra ja hierasi nenäänsä.

"Ei minulla enää muitten hakemuksia ole kuin tämä," sanoi Heikki, piti setänsä takuukirjaa metsäherraan päin ojennettuna ja hänen äänensä vavahteli niin omituisesti.

"No ei minu ny koko peive jouda sinun kans tess taistelemaan, -- tule huomenna!" ärjäsi metsäherra ja kääntyi jälleen päin kirjoituspöytäänsä ja alkoi kirjoitella.

Heikki seisoi hetken odotellen, että mitä tästä seuraisi, mutta nähtyään, että metsäherra vaan kirjoitteli, kirjoitteli hänestä sen enempää huolimatta, vetäysivät vähittäin hänen huulensa kokoon ja hän oli kokonaan neuvotoinna siitä mitä hänen tulisi tehdä. Hetken kuluttua hiipi hän sanaakaan puhumatta ovesta ulos.

Metsäherra se jäi vaan siihen kirjoittelemaan. Mutta pian seisahtui hänen kynänsä.

Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin paikkakuntalaisten hakemuspuihin. "Nyt ne taasenkin alkavat tuon viikkomääriä kestävän juoksunsa tänne. Ja nuo hakemuksethan nuo sittenkin hakemuksina menisivät, ainahan tuota niillä jonkun markan tienaisi, mutta sitten kuin hakemusaika on ohi, niin sitten ne alkavat juosta täällä tiedustelemassa, että eikö jo ole tietoa, että ketkä puita ovat saaneet ja se se aikaa on, ei markankaan hyötyä!" Ja oikein hän hartioitaan puistautti tätä aikaa ajatellessaan. "Ja entäs sitten puitten templaukset ja mittaukset. Matkustella ympäri laveaa piiriä ilman mitään palkkiota. Ei, tämä ei passaa!" -- ja hän tunsi ikään kuin jokainen hänen jäsenensä olisi kertonut nämät sanat: "Tämä ei passaa!" Uh! kuinka nuo matkustukset tuntuivat rasittavalta. Ja sitten nuo hakemuskirjat; hän oikein inhosi niitä. "Jospa Jumala auttaisi ihmistä, että kerrankin pääsisi noista kaikista rauhaan. Täytyy ainakin saada asiat niin järjestetyksi, etteivät talonpojat muualta puita saa, kuin yhdeltä kulmalta piiriä" ja hän tunsi suuren helpoituksen jäsenissään ajatellessaan edes sitä mahdollisuutta, että edes kerrankin päästä noista inhoittavista papereista ja tuskallisista matkustuksista.

Mutta samaan aikaan kuin metsäherra mietti näitä asioita konttorissaan, mitteli Niiralainen tuolla verannon edustalla pihamaata ja mietti hänkin.

Samalla kuuli hän metsäherran konttorin akkunata rapeloivan. Hän silmäsi sinne päin ja näki metsäherran laittavan akkunaa auki. Totta lienee ilma tuolla sisällä kovin tukalaksi alkanut käydä. Akkunan auki saatuaan silmäsi metsäherra pihalle ja huomasi siellä Niiralaisen.

"Keyke sisälle," sanoi metsäherra.

Verkalleen astuskeli Niiralainen konttoriin.

"Hyvää päivää!" äänsi hän sisään saapuessaan.

"Hyve peive, hyve peive! -- Olipa helkkari hyve asia, että tuli, minull' oleki tess ne ikeve. Painaka puu."

Samalla hipsutteli rouva kahvitarjottimen kanssa sisälle. Mutta keksittyään Niiralaisen, tarjosi hän sille. Tämä kiitti vaan, sanoen juuri kahvia juoneensa.

"No olka hyve ja panka sekaa, ottamas tess yksi pieni plörö," kehoitti metsäherra. Mutta samalla levisi synkkä pilvi rouvan muutoin niin valoisille kasvoille. Metsäherra huomasi sen, kääntyi jälleen ikkunan luo ja tähysteli tyhjään ilmaan.

Mutta mielihyvän osoitteeksi kohotti Niiralainen kätensä tarjottimen yli, ojensi etusormensa suoraksi ja näytti muka miettivän, samalla kuin hän katsoi rouvaa silmiin.

"No oli menneeksi," sanoi hän vihdoin ja alkoi syytää sokeria kahvikuppiin.

Rouva hipsutteli sisään, mutta pian palasi piika uudelleen konttoriin tuoden metsäherrallekin kahvia. Tarjottimella oli myöskin kaksi ryyppylasia ja konjakkipumppu.

Metsäherrakin syyti nyt vuorostaan sokeria kahvikuppiin, seotteli sitä hetken aikaa, avasi vihdoin konjakkipumpun, kaasi sekaan ja kehoitti Niiralaista samoin tekemään.

"Skool!" sanoi metsäherra vihdoin.

"Skool!" äänsi Niiralainenkin ja molemmat maistoivat yhtä haavaa.

Metsäherra käveli edestakaisin lattialla ja mietiskeli. "Sanokaas minull', mite hyve on noille 'tuppeliineille' noista hakemuspuista," hän vihdoin sanoi ja seisahti Niiralaisen eteen.

Niiralainen sekaantui. Ennen oli hänkin aina puollustanut puitten jakamista talonpojille. Mutta nyt...! Nyt oli hän hakenut metsäntarkastajaksi, saanut metsäherralta hyvät todistukset ja...

"Hm, siihen nyt on minun vaikea mitään sanoa", sai hän vihdoin sopertaneeksi.

"Miksi," kysyi metsäherra.

"Moukat pitävät aivan elämänsä ehtona hakemuspuita," sanoi hän välinpitämättömästi. Mielensä teki lisätä, että talonpojat eivät tule hakemuspuitta toimeen, sen hän oli jo omasta elämästään siksi kokenut, mutta lisäämättä se jäi.

"Skool!" sanoi metsäherra, "näyttä melkein kuin ette tahto sano ajatustanne."

"No -- miksipä ei -- onhan niillä vähän vaikea tulla toimeen."

"Mutta jos antasi puita vaan yhdeltä puolelta piiriä?"

"Hm," sanoi Niiralainen ja jäi mietteisinsä. Olisipa maar, niin mietti hän, olisipa maar se koko helpoitus metsäherroille, päästä rämpimästä ympäri laajaa piiriä. Ja sitten jos niin sattuisi, että minäkin... Mutta kuinka voisivat talonpojat elää... Niin -- vaan pitäkööt huolen itsestään. Mutta voi sentään niitä raukkoja, jos eivät puita saisi...! Vaan onhan se väärin vaatia metsäherrojakin uhraamaan aikaansa ja vaivojansa... Ja viljelkööt talonpojat maitaan, ja hän oikein ihastui, kun tämän keksi.

"Jos niitä saisi vähänkin maataan viljelemään, niin miksipä eivät talonpojat tulisi toimeen täällä yhtä hyvin kuin muuallakin," arveli hän vihdoin.

"Skool!" sanoi metsäherra innostuen ja niin sitä taasen maistettiin.

Vähän ajan perästä nouti piika tyhjentyneet kahvikupit ja toi ne uudelleen täytettynä ja herrat ne seottivat niitä sokerilla ja konjakilla.

Konjakista sai Niiralainen rohkeutta.

Hän antoi nyt vähitellen metsäherran ymmärtää, että paikkakunnan asujamet kuluttavat vaan aikansa tukinlaskupuuhissa, eivät hoida maitaan ja pysyvät sentähden niin kurjan köyhinä, että koko hakemuspuista on vaan suurta vahinkoa sekä paikkakunnan asujamille että kruunulle, jonka täytyy näin puita helpommalla myödä kuin muutoin; että koko puuhasta ei ole muuta kuin palkatonta vaivaa metsäherroille. Kuta enemmän kissaa silität, niin sitä korkeammalle se häntänsä nostaa; eivät ymmärrä edes kiittää metsäherroja siitä, että nämät koettavat heille kruunulta hakemuspuita saada, ovat vaan hävyttömiä, kun eivät mielin määrin puita saa. Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin; tämä sananparsi pitää paikkansa vieläkin. Ja sitten niiden hakemuspuiden varjolla ne varastavat metsiä minkä ehtivät. Kyllä ne ovat niin mestareiksi oppineet, että niitä ei vahtaa mikään. Kun he esimerkiksi talvella hakkaavat puita ojien varsille, nostavat he ne kannoilleen ja siitä ne sitten kevättulva vie alas, ja sitte ovat niitä vastaan ottamassa. Ja jos varastetun puuläjän metsästä löydän ja rupean sitä myömään, niin eläpäs luule, että sitä muut huutavat kuin varas itse, jolle ne näin pilkkahinnalla täytyy antaakin. Parasta sen vuoksi olisi vaan yksinkertaisesti antaa metsänvahdille määräys, että missä varastettuja puita löytää, siellä ne kohta saa silpareiksi hakata.

Siihen suuntaan se Niiralainen metsäherralle paikkakunnan oloja selitteli ja metsäherrasta tuntui kuin suunnaton kivitaakka olisi hänen hartioiltaan vieritetty. Mutta Niiralaisella itsellään ei ollut kaikki oikein. Tuntui kuin hän olisi sanonut jotain, josta hän kerran vielä saisi tiliä tehdä. Hän kävi yht'äkkiä alakuloiseksi ja miettiväksi.

"Skool!" ehätti metsäherra sanomaan ja sitten he taasen ryyppäsivät.

Kääntyi sitten puhe Heikin hakemuksiin ja Valtimon kyläläisiin yleensä. Niiralainen ei sanonut Heikkiä tuntevansa. Mutta sen hän vaan tiesi, -- ja taasen hän yltyi puhumaan -- että koko Valtimon kyläkin oli -- sitten kun oli tukkiliikkeisiin sortunut -- joutunut mitä kurjimpaan tilaan. Omanvoiton kiskurit kauppiaat olivat sitä päälliseksi nylkeneet. Ennen kun tekivät maillensa enemmän työtä, oli kylä varakkaampi. Sitä paitsi ovat valtimolaiset niin metsän varkauteen heittäytyneet, että Niiralainen lupasi panna päänsä panttiin, jos yhtään rehellistä miestä koko kylästä löytyisi. Mutta nuot viimeiset sanansa saivat hänet jälleen vaikenemaan. Tuntui kuin joku olisi alkanut varoittaa häntä. "Muista, Niiralainen, että tämmöiset keinot eivät pitkälle vie!" -- Niiralaisen mieli masentui. Hän otti lakkinsa ja meni.

Monta hämärää seikkaa selveni nyt metsäherralle. Hänen mieleensä kuvastui talonpoikien elämä kotiseudullaan Etelä-Suomessa. Hän tuli ikäänkun tietämättään, tahtomattaan verranneeksi kotiseutujensa oloja siihen, mitä täällä oli sattunut näkemään. Mikä verraton eroitus! Edellisessä hyvin vointia, varallisuutta, tyytyväisyyttä. Jälkimäisessä köyhyyttä, kurjuutta ja tyytymättömyyttä... Missä vika?! -- Metsäherran mieleen kuvastuivat nuo laajat viljelysmaat tuolla Etelä-Suomessa. Niin -- siinä on Suomen rikkaus, siinä hyvin vointi, onnellisuus... Ei! -- Tämä ei kelpaa!... Talonpoika on vieroitettava metsänannin varassa kitumasta. Se on saatava maanviljelykseen ryhtymään. Vähemmän maar silloin varastavat, eikä tarvitse metsäherrainkaan tyhjän päin matkustella.

Metsäherran mieli kävi niin iloiseksi. Maailma tuntui hänelle hymyilevän. Hänen sydämensä kuoleentui. Elämä tuntui niin suloiselle. Nyt hän oikein saattaisi nauttia. Hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jolle voisi puhua. Olihan hänellä puoliso. Hän tahtoi tavata häntä ja kertoa hänelle uusista tuumistaan. Hän kohosi ylös ja meni etsimään vaimoansa.

Metsäherran rouva hääräili salissa kukkainsa kisassa. Sydämensä löi niin levottomasti. Oli niin kummallista, miksi ei hän voinut olla niin kuin muut rouvat. Joivathan nuo muittenkin miehet, eivätkä heidän vaimonsa siitä välittäneet. Ja mitä se sitten sillä parani, paheni vaan; olihan hän sen selvään huomannut. -- Ja metsäherran rouva koetti vakuuttaa itseään. Hänen ei tulisi olla koko asiasta tietäkseenkään.

Mutta kuta innokkaammaksi kävi herrojen keskustelu konttorissa, sitä masentuneemmaksi kävi hänen mielensä. Ja sitten taukosi keskustelu, istuimet kolisivat ja lasit kilisivät. Jälleen alkoi se taas kiihkeästi, kunnes taasen taukosi lasien kuivakkaasen kilinään.

Metsäherran rouva kuuli miten Niiralainen poistui konttorista, miten syvä hiljaisuus syntyi siellä sitten, juuri kuin kaikki olisi hautaantunut syvälle maan sisukseen. -- Ja sitten hän kuuli istuimen kolahtavan, kuuli askelien lähenevän salin ovea ja oven aukenevan.

Aikomatta kiiruhti hän salista. Metsäherra ehätti hänen perässään.

"Kultani!" kuiskasi metsäherra.

Rouva yritti kääntyä häneen. Mutta oli kuin näkymätöin käsi olisi häntä pidättänyt siitä. Hän jäi kylmänä ja kalpeana seisomaan syrinkarin mieheensä.

Metsäherra laski kätensä vaimonsa olkapäille ja yritti painaa suudelman hänen otsalleen.

Samalla pisti rouvan nenään inhoittava konjakin löyhkä miehensä sieramista. Hän tempasi ehdottomasti itsensä irti miehensä käsistä ja jäi kylmänä ja kankeana kuin marmoripatsas seisomaan vähän loitommaksi.

Metsäherra loi tulisen katseen häneen, mutta kylmä ja eloton oli rouvan muoto. Liikkumattomin silmin tuijotti hän mieheensä ja hänen katseensa oli kylmä kuin jää.

Metsäherran viha julmistui. Hirmuisena kuin ärsytetty tiikeri hyökkäsi hän vaimoansa kohden, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän itsensä. Hän tarttui lähellä olevaan tuoliin, viskasi sen keskilattialle ja ähkyi.

"Sinun tekee mielesi taasen nähdä minut päissäni! -- No -- se tapahtukoon!" ja niin sanoen meni hän konttoriinsa ja löi oven kiinni, että seinät särisivät.

Rouvan silmät räpähtivät ja hänen huulensa värähtivät kerran, mutta sitten hän jäi jälleen seisomaan paikalleen elotoinna kuin kuvapatsas.

Konjakkipumppu seisoi vielä puoleksi täynnä konttorin pöydällä. Metsäherra tarttui siihen, otti kuivan konjakkarin, otti toisen ja kolmannenkin.

"Ihmiset sanovat, että metsäherra juo, mutta eivät tiedä sitä miksi metsäherra juo," hän arveli ja hänen mielensä alkoi vähitellen tyyntyä.

Hetki seurasi toistaan, mutta tuolta salista kuului vähän väliä niin hiljaisen vienoa, mutta synkkää surua ja lohdutointa toivottomuutta kertovaa laulun säveltä. Metsäherran sydän kavahti silloin aina, mutta sitten hän aina täytti lasinsa ja tyhjensi sen, täytti sen uudelleen ja tyhjensi, kunnes nukkui. -- -- --

Seuraavana aamuna kun metsäherra nousi ylös, tuntui hänestä maailma niin ymmyrkäiseltä. Joka jäsen tuntui niin raukealle ja väsyneelle ja pään sisu läikähteli kuin puoleksi täytetty vesileili. Hän meni konttoriinsa, istahti sohvalle ja haukotteli. Tuntui kuin joka jäsen olisi painanut häntä pitkälleen. Hän heittäysi makaavaan asentoon, ummisti silmänsä ja nukahti. Samalla vetääntyi Heikki sisään. Metsäherran pää kohosi, ja silmät rävähtivät, mutta pian nukkui hän entistä sikeämmin.

Mutta Heikki se vaan seisoi tuossa oven pielessä, aivan yksissä jalkainsa sijoissa hän seisoi. Ei hän enää rykimisellä yrittänyt tuloansa ilmoittaa, eikä istunut metsäherran topatulle tuolille.

Katseli vaan silloin tällöin tuossa piirongilla nappasevaa pöytäkelloa.

Viisari kiersi kerran, kiersi toisen, kiersi kolmannenkin kerran kellon ympäri, mutta metsäherra vaan lojui sohvallaan.

Kellosta siirtyivät Heikin silmät kirjoituspöydälle. Siinä oli kasa papereita. Oli siinä loistavan helminen kirjoitusmatto ja paljon pikku-esineitä. Erittäin pisti Heikin silmään tuo pieni pörrökorvainen samettikoira tuossa kirjoitusmatolla. Sitten tarkasteli Heikki esine esineeltä koko konttorin. Huonekalut, ikkunaverhot, seinätaulut, kaikki hän painoi kuvapintaansa niin lujaan, että olisi varmaan voinut pojankin pojalle niistä selkoa tehdä.

Neljättä tuntia oli Heikki jo seisonut tuossa yksissä jalkainsa sijoissa, kun vihdoinkin metsäherra kohosi istualleen, kohotti kätensä ylös ja venytteli, hieroi silmiään ja haukotteli. -- Nyt siis sai Heikki vihdoinkin asiansa ajaneeksi.

Mutta sittenkään ei Heikki näkynyt olevan kiireissään lähtemään.

Metsäherra katsoi kysyvästi häneen.

"Milloinka teillä sopisi käydä syynäämässä sitä torpan paikkaa?" kysyi vihdoin Heikki.

Metsäherra näytti miettivän päänsä ympäri ja jos Heikillä olisi ollut harjaantuneempi silmä, olisi hän kohta huomannut, ettei metsäherralla ollut aavistustakaan mistä kysymys oli.

Vihdoin kysyi hän Heikiltä, että milloin hän oli hakemukseen pannut ja missä aijottu torpan paikka oli.