Part 2

Toinen jalka oli hänellä kasvanut kappaletta pitemmäksi toista, joten hänen kävelynsä näytti jokseenkin lystikkäältä. Hän asettui seisomaan pitemmälle jalalleen tukien lyhemmän jalan varpailla ruumistaan tasapainossa.

Hän tirkisti niin veitikkamaisesti silmiin ensin Heikkiä, sitten Kaisua ja vilkasi niin merkillisen ivallisesti sitten heitä kumpaakin ja lausui vihdoin:

"No emmehän me sinua vihaa, vaan emme sinua olevankaan sois."

"Pä ... ä ... ä ... äää!" äänsi juotto.

"Joko te kauvan niin viisas olette olleet?" kysyi Kaisu.

"Alusta luomisesta! -- Mutta ken tuota olisi uneksinut," ja taasen hän vilkasi heitä kumpaakin silmiin, "mutta kyllähän se vakka aina kantensa valitsee ja yhdenlaiset linnuthan ne parhaiten pesivät. -- -- Joko teillä kauvan noin lysti on ollut?"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"...

"Minkälaiset kylvöt teillä ovat?" sanoi vihdoin Heikki kääntääkseen puhetta toisaalle.

"Hyvät kylvöt, kauniit kylvöt, monellaista kukkaa."

"Taisitte aikaisin tehdä?"

"Ei se ollut aikanen. -- Korven torpassakin oli jo oltu aikaa yläällä."

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" Tuku piikaa tukuu! -- -- Hyvästi!" sanoi Kaisu ja alkoi mennä takaperin kotiansa kohden.

"No elä nyt vielä mene!" sanoi Aappo.

"Menenpä suottakin!" sanoi Kaisu samalla kuin hänen ja Heikin palavat silmät seurasivat toisiaan.

"No mihin sinulla semmoinen hoppu on?"

"Mitä te olette semmoisia! -- Hyvästi!"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" pani juotto ja seurasi tyttöä.

"Hyvästi, hyvästi! -- Koeta vaan kiinnittää länkiä olkapäihin, sen minä sanon, ettei mies mistään parane ja hyvä siitä lopultakin tulee, ei se siitä sakene..." huusi Aappo.

"Hyi kun te olette ilkeä!" --

"Sen minä vaan sanonkin, että sinusta tulee vielä onnen poika, kylän raittiin tyttö ja semmoisen äidin kasvattama. -- -- Mutta ethän vaan kirkolle asti ole menossa?" kysyi Aappo Heikiltä.

"Semmoinenhan se oli aikomus."

"Niin, sinulla on torpan laiton puuhat?"

"Niinhän ne ovat -- ja vähän muutakin asiaa."

"No mitä sitten -- vissiinkin tuumit puiden hakemista?"

"Niin."

"Hahhahhah! -- Oletko lapsellinen?! -- Etkö tuota jo ole tullut näkemään, mimmoista huushollia se on tuo metsähoito; kuluttaa ensin viikkokausi parasta työaikaa, maksaa päälliseksi kartoista, hakemiskirjoista, takuukirjain todistuksista ja kumarrella sitten metsäherroja, kaikki turhaa. -- Ainoastaan ne, jotka osaavat tekeytyä metsäherroille hyvin ulkokullatun näköisiksi ja haukkua kanssaveljiään metsän varkaiksi, ainoastaan ne saavat puita, jos sattuu. -- Mutta kylän rehellisimmille miehille ei puita anneta, ei vaikka itkisi ja inusi, vaivataan vaan käräjiin metsän hakkuusta muka, kuten tiedät Lotvosellekin käyneen. Vuosikausia niitä sitten pinkutetaan käräjillä; sillä aikaa kun oikeat metsän varkaat kävelevät rehellisinä miehinä, kuletetaan koko kylän väki käräjille, vieraiksi miehiksi muka. Niin sitä rehellisille ihmisille tehdään. Ei, opi viisaaksi poikaseni -- koskei kerran puita muutoin saa, niin paras on varastaa. Siitä ei syytä kukaan, jos viisaasti menettelee."

"Hyvästi!" sanoi Heikki, jota jo alkoi kauhistaa Aapon puheet.

"Hyvästi! -- Mutta usko vaan minua ettei rehellinen ihminen nykyisen metsähoidon aikana hyödy."

"Jolla kerran oma torppa niinkuin teilläkin, ja viitsii siihen työtä tehdä, niin sen en usko varastaa tarvitsevan," arveli Heikki ja alkoi kävellä.

Raution Aappo ottaa lyyhäsi muutamia askelia hänen jälkeensä, asettui taasenkin seisomaan pitemmälle jalalleen tukien maasta lyhemmän jalan varpailla ruumistaan tasapainossa, suunsa vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan Heikin puhuvan omasta torpasta ja hän jatkoi:

"Oma torppa! -- hahhahhah! -- Oma torppahan se oli Korven vaarillakin. Hän oli nuori ja raitis, samoin kuin sinäkin ja hänen vaimovainajalleen ei kylässä vertoja tietty, pani mihin työhön hyvänsä. Kolmisen kymmentä vuotta tekivät he työtä, perkasivat niittyjä ja väänsivät kantoja kuin nuoret karhut, kasvoi heille kaksi soreaa poikaa, yhtä rotevia kuin vanhemmat ja halukkaita työhön kuin muurahaiset; uusia aloja aikoivat he viljelykselle voittaa. Mutta mikä onnettomuus! Heinävuosi tuli mitättömän huono, halla vei syksyllä ihmisten ruuan.

"Ei hätää, arveli Korven vaari, menemme poikain kanssa keväillä tukkiurakoille... Tuli sitten kevät. Kova kuume ruhjoi vuoteesen kaikki kolme miestä, eläinten ja ihmisten eväät alkoivat loppua. Muori sanoi hourivalle miehellensä: On tuolla perkkausmaalla kymmenen syltä vanhoja koivuhalkoja, meille on sitä paitse halkoja nykyvuosina niittyjä perkatessa hakattu enemmän kuin polttaa ehdimme, minä toimitan ne rahaksi, lahovat ne kuitenkin, kun emme itse niitä tarvitse. -- Tee niin, vastasi heikko sairas ja niin se muori tekikin.

"Tuskin oli vaari parantunut, kun jo metsänvahti kävi hänelle ilmoittamassa, että oli torpan kontrahdin rikkonut ja että hän sen vuoksi tulee torpasta häädettäväksi niin pian kuin asia on laillista tietä loppuun ajettu. Niin se käypi, kun on oma torppa! -- hahhahhah."

"Hm!" sanoi Heikki ja silmäsi vielä hyvästijätöksi taaksensa Aappoa, jonka silmät loistivat voiton riemusta, mutta huomattuaan Heikin vakavasta katseesta, ettei hän vieläkään ollut saanut häntä vakuutetuksi siitä, että metsän varkaus on välttämätöin, jos mieli elää, huusi hän vielä Heikille jälkeen:

"Sinä olet näemmä saanut päähäsi körttisten houreita, mutta antaahan ajan kulua, niin kentiesi vielä neuvojani tarvitset ja silloin tulee meistä hyvät ystävät."

Heikki jatkoi vaan matkaa enää päätäkään taakseen kääntämättä. Raisionojan vartta käveli hän Korven torppaa kohden.

Aapo oli hänen mieleensä johtanut Korven torpan asujanten kohtalon. Hän oli aina kuullut säälitettävän Korven vaaria sentähden, että hänen täytyi jättää koko elämänsä työnteko muiden hyväksi ja luopua torpasta mitään korvausta saamatta; oli hän myöskin kuullut sanottavan, että syy tähän oli se, että vaari oli vastoin torpan kontrahtia myönyt torpasta halkoja, mutta että asia olisi noin viatonta laatua kuin Aapo sanoi, sitä ei hän oikein uskonut.

Korven torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua. Tuossa oli pari ladon alaa ihmiskäden raivaamaa niittyä. Mutta metsä oli jälleen sen valtaamaisillaan. Pitkin ojan vartta kulki Heikki edelleen. Perkkuumaa loppui pian ja jälleen tuli hän raivaamattomalle korpimaalle, missä koivut ja kuuset sekaseuraisin rehentelivät. Pitkää heinää kasvoi niiden juurilla.

Aukeni jälleen uusia perkattuja niittymaita ja pian jo töröttivät Korven rakennuksetkin tuossa Heikin nokan edessä. Niiden takaa välkkyi ilta-auringon kultaamana Raision järven lasityyni pinta. Torppa oli juuri siinä paikassa, mistä Raision oja alkoi järvestä.

Oli siinä jo pelloksikin raivattu koko palsta tuota hedelmällistä ojan vartta, mutta kaikki näyttivät nyt olevan aivan umpeen uikahtamassa. Suuri osa oli kokonaan ketoon ryöstäytynyt, ja se, mitä vielä sulana oli, sekin oli juolaan ja rikkaruohon vallassa.

Torpan rakennukset olivat vielä jotenkin kunnossa, katot vaan olivat rappeutumassa ja navetta kokonaan lytistymässä.

Heikki astui porstuaan. Vasemmalla oli huoneen kehä, joka oli siinä jo vuosikymmeniä valmistamatonna seisoa töröttänyt. Hän avasi pirtin oven oikealta ja työntäytyi sisään. Tuli siistiin valoisaan huoneeseen.

Pirtissä ei muita asujia ollut kuin vanhanpuoleinen hartiakas vaari, joka lojui vuoteellaan tuolla karsinaikkunan puolella.

"Hyvää iltaa!" äänsi Heikki.

"Jumal' antakoon! -- Mistäs tämä nuori mies on?" kysyi vaari pystympään kohoten ja silmiään hieroskellen.

"Olenpahan tuolta. -- Seinustan miehiä."

"Oletko sinä Simunavainajan poikia?"

"Olenhan tuota."

"Kas niin ne nuoret kasvavat, etkös sinä ollut Kaisun kanssa yhtaikaa rippikoulussa, muistelen Kaisun joskus puhuneen, että sinä olit paras vastaamaan ... mutta mihinkä se Kaisu nyt tästä lienee pistäytynyt, kun..."

"Istuissani ja murheissan Otin minä pännän käteeni, Jolla aijon kirjoittaa, Kuin on pitkät mun päiväni, Frallallaa fralihili fralilali frallallaa.

Sinun sini silmäsi Sytytti sydämen palamaan; Sinun kasvois kauneus Ijäti muistuu mielehen, Frallallaa fralilali fralilali frallallaa."

Niin sieltä pihalta laulu kajahteli, askelia kuului portailta ja porstuasta, ovi aukeni ja Kaisu tuli sisään.

"Pöh! -- Johan sinäkin olet täällä," sanoi hän Heikille, sieppasi huivin, viskasi sen hartioilleen, ja läheni taasen ovea.

"Minnekäs nyt?" kysäsi vaari.

"Ajattelin käydä kokemassa noita koukkuja," sanoi Kaisu ja samalla kohtasivat Heikin ja Kaisun silmäykset toisiaan.

"Miksi et heitä laukkua seljästäsi?" sanoi Kaisu Heikille.

"Niin -- taitaapa sitä talossa saada yösijaa," arveli Heikki vaariin kääntyen.

"Onhan tässä lämmintä," arveli äijä.

Mutta Heikin ja Kaisun silmäykset seurasivat vaan toisiaan.

Heikki riisui laukun seljästään, työnsi sen penkin alle, raappasi korvallistaan ja sanoi vihdoin Kaisulle:

"Järvellekö aijot?"

"Niin."

"Jos minäkin tulisin."

"Tule," sanoi Kaisu ja pyrähti ulos.

Heikki pisti takin päälleen ja seurasi perässä.

Nopeasti kuin orava hypähti Kaisu veräjän ylitse, otti airot, auskarin ja melan viidakosta ja alkoi hipsutella rantaan.

Samalla pyrähti peippo viidakosta ja lensi läheisen koivun oksalle.

Peippo se pieni lintu Aamuruskon siivillä Lenteli hän sinne tänne Etsien itsellensä ystävää.

Vaan kun ei hän löytänyt, Niin hyppäsi oksalle laulamaan, Lauleli hän tälläkin lailla: "Minä se yksin maailmassa oon."

"Maailmassa avarassa On niin monta ystävää, Vaan ne on niin sangen harvat, Jotka ne liittonsa pitävät."

Niin se Kaisu hyräili peipposen nähtyänsä.

Pian oli Kaisu valkamassa ja puottaa romahutti venevärkit veneeseen, mutta samalla oli Heikkikin rannassa, sieppasi auskarin ja syyti veden veneestä. Yhtä haavaa tarttui neljä kättä veneen keulaan ja vene soljahti vesille.

Heikki tarttui airoihin ja Kaisu ohjasi venettä koukkuja kohden.

Elokuun aurinko oli mailleen menossa. Viimeisiä säteitään heitti se metsäjärven rasvatyynelle pinnalle. Heikin ja Kaisun silmäykset kohtasivat toisiaan, mutta pian kääntyivät molempain katseet ylös, siellä taivaalla ne sitten harhailivat hetkisen. Kaisu vilkasi taasen Heikkiin ja loi sitte silmänsä itää kohden, sieltä oli ohutta pilven verhoa taivaalle kohoamassa. Samalla vilkasi Heikki Kaisuun ja heitti sitten silmäyksen pitkin järven pintaa etelään -- aivan oikein -- sieltä lähtee hieno väre pitkin vesikalvoa pohjaiseen päin... Molemmat vilkasivat taasenkin toisiinsa ikään kuin sanoakseen: Jumalalle olkoon kiitos!

Heikki veteli taasen vinhemmin, mutta pian pyöräytti Kaisu perän läheisen vavan luo, vetäsi siimasta ja samalla loiskahti aikalainen ahven veneeseen, hyppeli siinä kunnes sai auskarilla kolahduksen otsaansa.

Sitten he kulkivat koukku koukulta, kunnes olivat kaikki koetut.

"Kalastipahan siksi, että syömään päästään," arveli Kaisu.

Tämä oli ensimäinen sana minkä he toisilleen olivat virkkaneet koko kalastusretkellä, eikä Heikki tiennyt mitä siihenkään vastaisi. Hänellä tuntui olevan niin paljon Kaisulle sanomista, mutta kuolemakseenkaan ei hän tietänyt mistä päästä alkaisi. Hän mietti hetkisen, vaan kun ei muuta keksinyt, tarttui lujemmin airoihin, veteli vinhemmin ja alkoi laulella:

"Mökkini laitan maantien viereen Ja maalaan sen keltaiseksi ja -seksi, Mökkini laitan maantien viereen Ja maalaan sen keltaiseksi.

Kun kultani tulee lähelle, Niin luulee sen herraiseksi ja -seksi, Kun kultani tulee lähelle, Niin luulee sen herraiseksi."

"Eihän siitä sinun mökkisi laitosta mitään valmista tahdo tulla," keskeytti Kaisu.

"Eihän siitä; -- ajattelin pyytää metsäherroja edes tänä syksynä syynäämään, kun sinne muutoinkin nyt menen."

"Mutta jos eivät syynää?"

Heikki loi kysyvän katseen Kaisuun, joka näytti odottavan vastausta. Airot heltyivät hänen käsistään, hän loi silmänsä veneen pohjaan, vetäsi jonkun kerran airoilla ja taasenkin jäivät airot hetkeksi omiin valtoihinsa, hänen sydämestään kohosi kysymys:

"Joko sinäkin epäilet?" -- Tuo kysymys kohosi kurkkuun, siirtyi siitä kielelle, mutta huulien yli se ei päässyt; ei, Heikki nielasi sen jälleen alas, hänen kätensä puristuivat airoihin, hän alkoi vedellä vinhemmin ja lauleli:

"Joka on järvelle joutunut, Se rannalle kai soutaa ja soutaa; Joka on järvelle joutunut, Se rannalle kai soutaa."

Pian saapuivatkin he jälleen rantaan. Kaisu kokoili kalat veneen pohjalta. Heikki taittoi pajun oksan viidakosta ja ripusti kalat kitasista oksaan, sieppasi airot ja kantoi ne samaan paikkaan, mistä Kaisu oli ne äsken ottanut.

Aurinko oli jo mailleen mennyt.

Kuu mollotti täysinäisenä taivaslaella.

"Pää ... ä ... ä ... ää," kuului taasenkin vastaan tuolta veräjän luota.

"Vai jo sinä hupakkoni olet taasen navetasta päässyt, -- odotahan!" ja samalla hypähti Kaisu veräjän yli, "tuku piikaa, tuku," sanoi hän sitten ja juoksi navettaa kohden.

"Pä ... ä ... ä ... ää," pani juotto ja seurasi emäntäänsä. Heikki asteli myös kädessään kalanippua heilutellen samaan suuntaan, kunnes saapui navetan ovelle, josta juotto hypähti Kaisun perässä sisälle.

"Onhan sinulla täällä puhdas vuode, tuku piikaa! no, hyppääpäs tuonne," sanoi Kaisu, koppoi juoton syliinsä, nosti karsinaan ja jäi sitten siihen karsinan aidan viereen seisomaan ja katseli karitsan liikkeitä karsinassa.

Heikkikin meni sinne lähemmä ja seisahti tuohon, karsinan aidan luo aivan Kaisua lähelle.

Kaisu ojensi kätensä juotolle, joka töytäsi sitä nuolemaan. Sitten loi hän silmänsä Heikkiin ja sanoi:

"Sain tuon Lotvosen emännältä keväällä, ajattelin, että saamme siitä ehken lampaan siementä."

Nyt loi Heikkikin silmänsä Kaisuun, hänen otsansa kirkastui ja sydän se sykähti iloisemmin tuolla Heikin rinnassa, mutta mitään ei hän Kaisulle vastanneeksi saanut,

"Innimöö!" kuului toisesta nurkasta ja pian oli Kaisu Ensikkiä taputtelemassa.

Heikki meni sinne lähemmä ja katseli tuota lihavaa nuorimullukkaa,

"Tämän minä myöskin olen meitä varten juottanut," sanoi Kaisu ja kääntyi Heikkiin.

"Hm!" sanoi Heikki, jonka silmät ilosta säteilivät tuossa hämärässä, mutta siistissä navetassa.

Hänen mieleensä kuvastui jälleen oma uusi navetta, jossa Kaisu lehmien ja lammasten kanssa hääräileisi, oma uusi karjalato, oma talli ja viimein oma hevonenkin, jonka vuoksi hän vihdoin Kaisulle sanoi, että setä oli hänelle luvannut omaksi laukin.

"Senkö sinun oman ajokkaasi?" kysäsi Kaisu ja siirrähti Heikkiä lähemmä, samalla kun hänen mieleensä kuvastui tuo pulska hevonen, "kehtaa kai sillä talvella kirkolle ajella. -- Mutta tulehan tänne?" lisäsi hän ja kiiruhti navetasta.

Heikki silmäsi toista isompaa lehmää, joka oli Korven ainoa lypsävä ja seurasi sitten Kaisua toisella puolella pihaa olevaan aittaan.

"Katsoppas!" sanoi Kaisu osoittaen orrelle.

Heikki siirtyi lähemmä ja näki ihan uuden ryvinpää-aluspolstarin, useampia höyhenisiä päänaluspolstereita sekä muutamia täkkiä ja lakanoita niin komeasti orrella rippua kellottavan. Hänen mieleensä johtui taasenkin oma pirtti ja oma pöytä, jonka ääressä he yhdessä Kaisun kanssa syödä suikuttelivat. Valoisampana kuin koskaan ennen kuvastui Heikille oma koti.

"Jospa sentään kävisivät metsäherrat tänä syksynä syynäämässä, niin tulevana vuotena tähän aikaan asuisimme jo omassa pirtissämme," sanoi Heikki vihdoin.

"Jaksasimmekohan toki niin pian laittaa?" kysäsi Kaisu siirtyen lähemmä ovea. Heikki seurasi perässä ja siinä kuun valossa näki hän selvään miten Kaisunkin silmät toivosta säteilivät.

"Konstikos on jaksaessa, jolla kerran on neljäsataa markkaa korolla isältä perittyjä rahoja," sanoi Heikki, "ja onhan tuo setäkin luvannut auttaa, kun huoneita laitamme."

"Neljäsataa markkaa! -- Hm -- sepäs vasta summa, etkä ole koskaan ennen siitä puhunut... Konstikos se silloin on..."

"Konstikos se on ollessa kuin osaa," sanoi Heikki noin vähän niinkuin veitikkamaisesti ja nakkasi niskojansa.

"Niin että," sanoi Kaisu tehden samallaisen liikkeen ja alkoi laulella:

"Penni oli mulla perintöä, Vaan hellullani oli kaksi Ja tuon yhden pennin tähden hän On tullut mahtavaksi."

"Niinkö on tehnyt?!" sanoi Heikki, tirkisti Kaisua silmiin, ja sipasi etusormellaan häntä leuvasta.

"Elä tule minun tilani reunalle!" sanoi Kaisu, hypähti kynnyksen ylitse ja istahti kynnykselle, jotta jalkansa jäivät ulkopuolelle.

"Tulenpa suottakin," sanoi Heikki, istahti hänkin kynnykselle, jotta jalkansa jäivät sisäpuolelle, ja tirkisti niin veitikkamaisesti Kaisun palaviin silmiin.

Kuu se paistaa killotti tuolta taivaslaelta, yölepakko lentää livahti aitan editse ja hiljainen tuulen huokaus suhautti lähellä kasvavan koivun lehtiä, mutta sitten seurasi tyyni hiljaisuus. Ei yölepakkoa näkynyt, eikä puun lehtikään liikahtanut.

Kaisu ei raahtinut häiritä tätä luonnon hiljaisuutta, eikä sitä hennonnut tehdä Heikkikään. Hiljaan nauttivat he siinä onnen suloisuutta, hiljaan ja kauvan; kunnes taasenkin vilahti yölepakko ja tuulen huokaus kuului puun lehdissä. Pirtin ovi aukeni ja askelia kuului.

Kaisu hypähti ylös, koppoi kalanipun ja alkoi juosta hipsutella pirttiä kohden.

"Kyllä se tulee, jahka se joutuu, Jahka se joutuu, jahka se joutuu, Kyllä se tulee, jahka se joutuu; Kultani minua hakemaan.

Sitten se vasta rakkaus syttyy, Rakkaus syttyy, rakkaus syttyy; Sitten se vasta rakkaus syttyy; Frallalla tallalla lallallaa."

Niin se Kaisu lauloi siinä juostessaan. Ohut pilvi oli silloin jo verhonnut puoli taivasta.

"Öhhöm," rykäsi vaari, joka tuli pirtistä pihalle ja tähysteli taivaalle.

Heikki hypähti myöskin aitan kynnykseltä ja läheni ukkoa.

"Eipä nyt pakkasesta pelkoa ole," arveli vaari yhä taivaalle tirkistellen.

"Ei ole," vakuutti Heikki, "tuulen henki on etelässä, väre kävi järvellä pohjaseen."

"Eteläänhän tuo kuukin juoksee," arveli ukko ja todella näyttikin kuin kuu olisi oikein aika hamppua tuolla pilven verhon takana etelään kiiruhtanut, -- "Ylätuulikin on etelässä," arveli vielä vaari siinä miesten taivahalle tirkistellessä.

Miehet painuivat pirttiin, josta iloinen takkavalkea heille vastahan räiskähteli. Kaisa puuhaili siellä piisin ääressä kalavarrasten kanssa.

Ukko istahti piisin eteen jakkaralle, Heikki teki samoin.

Kaisu silmäsi heitä kumpaakin. Valkea leimusi piisistä vasten heidän kasvojaan.

"Tässähän ne pojatkin aina ennen iltasilla istuivat näin pyhä-iltoina," sanoi Kaisu.

Ukon otsalle nousi synkkä pilvi, mutta mitään hän ei sanonut, katsoa tuijotti vaan eteensä.

"Ovatko pojat kirjoittaneet," tiedusti Heikki.

"Ovathan ne," sanoi Kaisu.

"Siellä ne ovat Amerikassa?"

"Siellähän ne ovat."

"Eivätkö aijo kotiin tulla?"

"Eivät."

"Kummapa se on."

"Mikä kumma se on," puuttui vihdoin puheesen vaari, "mitä täällä nuorimies tekee."

"Eivätkö he olisi voineet elää tässä, ja tehdä työtä yhdessä teidän kanssa," arveli Heikki.

"Hm!" sanoi vaari ja yhä synkemmäksi kävi hänen muotonsa.

"Etkö sinä tiedä, ettei tässä meilläkään ole ikuista istunta; -- etkö tiedä, että meidät tänään tahi huomenna ajetaan tästä taivas-alle ja kumma, että näinkin kauvan olemme saaneet olla, kun jo kaksi vuotta sitten meidät lähtemään tuomittiin," sanoi Kaisu.

"Mutta Raution Aappohan sanoi, että te möitte ainoastaan niitä halkoja, jotka olivat teille itsellenne liijaksi ja jotka muutoin olisivat perkkausmaalle lahonneet," sanoi Heikki.

"Sitä ei laki katso," sanoi ukko synkästi.

"Mutta ettekö te koettaneet metsäherroille selittää että..."

"Sinä olet lapsi ja puhut kuin lapsi," arveli ukko jyrkästi, nousi piisin luota ja läheni pöytää.

Sillä välin oli Kaisu saanut jo kalat paistaneeksi. Hän otti puukuppisen, pani siihen vettä, nakkasi suoloja sekaan, vei sen paistinvarrasten kanssa pöydälle, nouti leipää ja maitoa ja käski Heikkiäkin syömään.

Heikki empeili kotvan, mutta kun ukko uudisti käskyn, koppoi hän vihdoin eväslaukkunsa penkin alta ja istahti hänkin yhdessä ukon ja Kaisun kanssa paistinkalan ääreen.

* * * * *

Päivä oli jo kymmenissä tiistaina. Heikki istui tuossa vanhan puukirkon kiviportailla ja kokoili evästään laukkuun. Suu se vielä liikkui Heikillä ja viimeinen pala oli kurkusta alas huilahtamassa.

Heikki silmäili ympärilleen. Tuossa aivan kirkon lähellä olivat Niiralan talon uhkeat rakennukset. Niissä asui vorsmestarikin.

Olikohan hän nyt kotona siellä, mietiskeli Heikki ja väyläili laukun suuta kiinni. Onpa soma nähdä mitä hän minulle sanoo ja lupaako puita. Kai hänet nyt kumminkin saan taivutetuksi tämän suven ajalla torpan maata syynäämään. Ja Heikki silmäili yhä tarkemmin Niiralan isoa rakennusta kohden.

Juhlallisina häämöittivät sieltä ryytimaan ikivanhojen koivujen ja tuuheitten pihlajien välitse ison rakennuksen vanhat punaiset seinät ja valkoiset nurkat sekä valkeat ikkunalaudat.

Ryytimaan kukkaset hohtivat parhaassa kesäisessä kukoistuksessaan. Monenlaiset huolellisesti hoidetut ruokakasvit tekivät näkö-alan vaihtelevammaksi. Viinamarjat, mansikat ja vaaraimet ärsyttivät katsojan makuhermoja.

Tuolla aaltoilivat kypsymäisillään olevat kirkon kylän viljavainiot, ja tuolla alempana välkkyi Karijärven peilikirkas pinta. Siellä täällä järven rannoilla kohtasi silmä huolellisesti siistittyjä ihmisasuntoja. Vastapäätä tuolla järven toisella puolella sijaitsivat pappilan vanhan puoleiset rakennukset muhkeine puistoineen. Sorsapari souteli järvellä. Korkeita havumetsiä häämöitti kaikkialla, minne ikinä silmänsä loi. Kaukaa niityiltä ja vainioilta kaikuivat niittymiesten iloiset laulut. Paimentorvien yksitoikkoinen ääni sekaantui karjan kellojen moni-ääniseen kalinaan.

Omituisen epäselvinä risteilivät Heikin mielikuvitukset sinne ja tänne. Väliin tuntui elämä niin hyvälle, tulevaisuus niin valoisalle, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi mielen niin synkkä toivottomuus, joku onnettomuuden aavistus. Mutta kaikki tämä kierteli hänen sielussansa vaan hämärinä epäselvinä kuvina, joita ei hän itsekään selvittämään yrittänyt.

Tuolla toisella puolella kirkkoa vähän etäämpänä oli pieni ja sievä herrastalo. Se oli vallesmannin kartano. Sinne oli Heikin ensin mentävä, takuukirjain todistuksia saamaan.

Hän kohosi seisalleen, ripusti laukkua selkäänsä ja tähysteli pitkin tietä vallesmannin asuntoa kohden. Sieltä muhkea herra ajoi korskuvalla hevosella, välkkyvillä ajokaluilla ja notkuvilla keesillä.

Heikki tunsi sen nimismieheksi. Hän astui tielle ja asettui tuohon tiepuoleen odottelemaan.

Vallesmanni kiinnitti suitsia ja hevonen tanssi Heikin kohdalle.

Heikki painautti toisella kädellään lakkiansa hiukan syvempään, jolloin vallesmanni nyökkäsi niin arvokkaan näköisesti.

"Kuulkaas te vallesmanni!" huudahti jälkeen Heikki. Nimismies hillitsi hevoistansa.

"Kuulkaas te vallesmanni!"

"Mitä sulla on sanomista?" kysyi nimismies päätäänkään taaksensa kääntämättä.

"Minulla vain olisi ollut vähän asiaa," sanoi Heikki ja koki kiiruhtaa keesien luo.

"Mitä asiaa?"

"Olisi ollut vain takuukirjain todistuksia saatava," arveli Heikki ja kaiveli paperia povestaan. --

"No etkö sinä ymmärrä, etten minä niitä nyt tässä tiellä voi antaa?"

"Mutta herra vallesmanni...!"

"Tule torstaina!"

"Mutta herra komisarius...!"

Mutta silloin kiiti jo tuo hurja hevonen täyttä vauhtia heittäen Heikin siihen tiepuoleen seisoa törröttämään.

"Torstaina!" jupisi Heikki käännellen itseään milloin kirkolle milloin vallesmannille päin tietämättä itsekään minne mennä, mitä tehdä.

Tuolta vallesmannilta päin asteli lihava muhkeapartainen herrasmies. Heikki keksi sen, tunsi Niiralaiseksi ja ihastui.

Niiralainen oli toisinaan ollut vorsmestariloitten apulaisena, olipa välistä ollut Seinustalla yötäkin, jonka vuoksi hän oli Heikille vanhastaan tuttu.

"Mitä sinä tässä pyörit?" kysäsi Niiralainen Heikin luo päästyään.

"Olisi vain ollut takuukirjain todistuksia saatava."

"Niin, vallesmanni meni juuri pitäjäälle ja tulee sieltä vasta huomenillalla."

"Sen kun en joutunut vähä ennen, -- nyt ei taida muu auttaa kuin se että odottaa."

"Odottaa, tahi mennä Hanhenalle kunnallislautakunnan esimieheltä todistusta ottamaan."

"Saattaako sekin sen antaa?"

"Miksei."

"Mutta sinnehän on niin pitkä matka."