Part 11

Ilo ja riemu oli yleinen. Koko kaupunki oli juhlapuvussa. Ylhäisten vierasten vastaan otto oli ruhtinaallinen. Mihin ikinä he tulivat, tapasivat joka paikassa katettuja juhlapöytiä. Niissä oli herkullisia ruokia ja monenlaisia tulisia viiniä. Samppanjaa virtasi kaikkialla niin runsaasti kuin "pöytävettä". Kaikkialla näkyi loistoa ja rikkautta. Kaupungista sai sen käsityksen, että siellä asui vaan miljoonain omistajia.

Siihen suuntaan ne kertoivat sanomalehtien kirjevaihtajat ja samaan käsitykseen olivat tulleet yksityiset juhlavieraatkin.

Ja juhlapäivällinen sitten tuolla kaupungin hienoimmassa ravintolassa. Se kesti kello neljästä kello yhdeksään illalla. Siinä syötiin yhtätoista ranskankielistä ruokalajia. Siinä juotiin seitsemää erilaatuista hienointa viiniä. Loistavia puheita pidettiin vasta avatun rautatien kunniaksi. Maljoja esitettiin, kilistettiin ja hurrattiin.

Heti päivällisen jälkeen alkoivat tanssiaiset. Ne olivat erinomaisen loistavat. Siellä oli nuoria kauniita vallasnaisia kosolta. Siellä oli ihania impiä loistavissa tanssipuvuissaan. Oli siellä harvinaisen paljon rakastettavia ja kauniita nuoria rouvia, joiden huulilla lepäsi hieno ystävällinen hymy.

Vilkas tanssi hurmasi kaikki, nuoret ja vanhat. Siellä tanssittiin juhlallista poloneesia, vilkasta valssia, pari pitkää ja huvittavaa franseesia, masurkkaa ja tukulta innostuttavaa polkkaa. Tanssin välissä sai tuo hieno yleisö nauttia virvokkeeksi eräässä sivuhuoneessa hurmaavia viiniä.

Juhlasali oli kaunistettu köynnöksillä ja seppeleillä. Kaartin soittokunta viritti juhlallisia säveliään. Kirkas sähkölamppu loisti ravintolan edustalla. Sotamiehiä seisoa kärvötti ympäriinsä vahdissa. Mutta hurmaavassa tanssissa ja herkkupöytien ääressä kului tuolla sisällä yö ja vasta aamupuoleen hajaantui tuo loistava ylhäisten seurue.

Eräässä kaupungin huonommassa ravintolassa kestittiin rautatien alempia virkamiehiä oluella ja yksinkertaisella ruoka-aterialla. Saivatpa rautatien työmiehetkin voileivän ja puoli pulloa olutta eräässä kolmannessa paikassa.

Muu yleisö sai tyytyä siihen loistoon, mitä kaupungin kaduilla sai nähdä ja kuulla. Kaupunki oli valaistu. Taivas romotti monen värisenä. Palavia tulia oli ylenmäärin kaikkialla. Ruotsista tilattu tulittaja koetti parastaan tuolla kaupungin laitapuolella.

Juhlakadun varteen oli pystytetty kuusimetsää molemmin puolin keskikatua ja niinikään riukuja. Niissä liehui lippuja, loisti lyhtyjä ja heilui seppeleitä. Kunniaportteja oli laitettu useampia. Äärettömän kokkovalkean roihutessa olivat niiden lävitse kaupunkiin saapuneet hallituksen jäsenet ja muut ylhäiset vieraat kulkeneet edellisenä iltana.

Liike oli kaupungilla kaiken päivää suuri. Mutta illan tullen sakeni ihmisjoukko ja tunkeili mustanaan joka paikkaan, missä vaan oli jotain katseltavaa.

Komeaa ja loistavaa oli tämä koko juhlalaitos, mutta tavattoman ylellistä. Tuota miniväristä loistoa ei voinut rahvas sulattaa. Tyytymätöntä murinaa kuului kaikkialla väkijoukossa. "Tuohon menivät hiellä ja vaivalla ansaitut rahat, menivät kadulle turhuuteen," huokailivat työmiehet.

Tuolla väkijoukossa soljui liuta ylimaan moukkiakin, jotka eivät näyttäneet välittävän kenestäkään. Tietämättään, tahtomattaan olivat he joutuneet keskelle hurmaavaa loistoa, eivätkä voineet käsittää, mitä riemun syytä nyt olisi. Auringon paahteesta aidastuneet ja vanukkeiset hivussuortuvat siirottivat lakin alta sinne tänne. Elämän huolet, huono ravinto ja kärsimykset olivat painaneet leimansa heidän näivettyneille kasvoilleen. Naisten silmät olivat vielä itkusta turvoksissa.

Ja itketty sitä olikin. Ne jotka lähtivät, ne olivat itkeneet, kun täytyi erota sukulaisista, tuttavista ja rakkaista kotiseuduista ja ehkäpä myös siksi, kun täytyi jättää tänne pohjolan sinitaivas, valoisat kesäyöt ja kohisevat kosket. Ne jotka vielä tänne jäivät, ne itkivät nekin, kun eivät päässeet mukaan. Uudet harmajat sarkavaatteet, pitkävartiset saappaat, naisten vastavalmistetut puvut ja ainoastaan kaikkein tarpeellisimmat matkakapineet todistivat, että päätös muuttaa maasta oli hiljalleen kypsynyt ja tarkoin mietitty,

Siellä on joukossa Seinustan ukko, Raution Aappo, Heikki ja Kaisu y.m. Valtimon kyläläisiä. Koko tämä hurmaava ylellisyys ja kirjava loisto tekee heihin niin kummallisen vaikutuksen. He tuntevat itsensä niin vieraiksi täällä, etteivät osaa edes ihmetellä kaikkea tuota koreutta. Kuta kauvemmin katselevat tuota hekumoivaa kaupunkia, sitä apeammaksi käy heidän mielensä. Sanatonna, äänetönnä harhailevat he kotvasen sinne tänne noista lukemattomista tulista romottavilla kaduilla, mutta sitten vetäytyvät he ikäänkuin sisällisen pakon vaatimina pimeisiin yömajoihinsa.

* * * * *

Kello on jo kymmenissä, mutta yhä vetelee Karijärven metsäherra levotonta untaan tuolla muutamassa laamannin sivukamarissa. Vihdoin tunkeutuu neitsyt sisälle kantaen kahvitarjotinta, johon monellaisia makeita leivoksia oli ahdettu. Vaisusti avasi metsäherra silmänsä ja töllisteli hämmästyneenä ympärilleen. Vähittäin alkoi hän heikosti aavistaa, missä oli. Hiljalleen palasivat hänen mieleensä eilisen päivän tapahtumat. Hän muisti juhlapäivälliset sekä kaartin soittokunnan juhlallisen soiton. Hän muisti nuo monellaiset kallisarvoiset viinit, loistavat puheet ja hurmaavan tanssin. Mutta sinne tanssin pyörteeseen haihtui hänen muistonsa. Illan viimeisiä tapahtumia ei hän jaksanut muistiinsa saada, ei vaikka olisi kuin koettanut. Kuinka tanssiaiset päättyivät ja miten hän sieltä oli tänne joutunut, se pysyi hänelle sulana arvoituksena.

Hän kohosi ylös, otti kahvikupin ja laski sen tuolille. Neitsyt poistui huoneesta. Metsäherran pää tuntui niin raskaalle. Hänen rintansa röhisi niin oudosti ja sydämeen koski niin kipeästi. Vähittäin pönkkäsi hän itseään ylös sängystä. Päätä viemasi ja huone pyörähti toisin päin hänen silmissään.

"Tuli taasenkin juoduksi niin turkasen tavalla," mumisi metsäherra ja puistautteli hartioitaan.

Samalla tunkihe sisään hänen rouvansa.

"Koeta, kultani, pukeutua, muut vieraat istuvat jo salissa ja aamiainen on valmis," sanoi rouva ja heitti synkän, alakuloisen silmäyksen miehensä tursistuneille kasvoille.

Metsäherra ei sanaakaan vastannut, karisteli vaan rintaansa, otti lasin raitista vettä, joi sen ja ryyppi sitten verkalleen kahvinsa. Tuskin oli metsäherra saanut pukeneeksi, kun hänen tätinsä, laamannin rouva, koputti ovelle.

"Tehkää hyvin ja tulkaa ottamaan yksi kiehautettu muna," hän sanoi oven takaa.

Yhtenä kilinänä panivat lasit ja kahvelit, kun metsäherra rouvineen astui ruokasaliin. Talon perhe lukuisine vieraineen seisoi ruokapöytien ympärillä ja kumarteli sisään tulleille. Laamanni otti viinalla täytetyn ryyppylasin ja sanoi metsäherralle: "Tjenare!" Tämä läheni runsaasti varustettua viinapöytää, tarttui lasiinsa ja nakkasi huulilleen.

"Äh," sanoi laamanni, "oltiin sitä aamulla hyvästi päikkäröissään," kuiskasi hän metsäherralle.

"Hm," sanoi tämä kartellen keskustelua asiasta, josta ei hän jaksanut muistaa ei pölähtävää.

Sen sijaan käänsi hän punaisen nenänsä toisaalle, otti veitsen ja kahvelin ja alkoi hapuilla itselleen voileipää. Mutta pala ei tahtonut alas painua, sydäntä ellosteli ja ruumista puistautti kylmä väre.

Vähittäin kääntyi hän ruokapöytään, jossa ei ollut enempää kuin kaksitoista eri ruokalajia. Siinä oli sherryviiniä, joka oli maannut kuusikymmentä vuotta kellarissa, madeiraa, mainiota valkoista viiniä, marsalaa, vanhaa bordeaux'ta, tulista bourgognea, likööriä ja vihdoin samppanjaa.

Ruoka ei näyttänyt oikein maistuvan eikä keskustelukaan tahtonut sujua. Laamanni tarttui viinilasiin ja kumarteli seurueelle. Vilkas lasien kilinä seurasi sitä.

Metsäherrakin tarttui lasiinsa. Aran ja rukoilevan silmäyksen heitti metsäherran rouva häneen. Siitä ei tämä välittänyt, kohotti vaan lasin huulilleen ja maistoi. Mutta sydän ei viiniä vastaan ottanut. Hän laski viinilasin jälleen täysinäisenä pöydälle. Helpoituksen huokaus näytti kohoavan metsäherran rouvan rinnasta.

Vilkas keskustelu alkoi seurueessa. Aterioimista jatkettiin ja lasia ahkerasti kilistettiin. Metsäherrakin tarttui aina tavan takaa lasiinsa. Surunomaisella pelolla seurasi hänen rouvansa jokaista hänen liikettään. Mutta tuskin sai metsäherra huuliaan kostuttaneeksi, kun hänen jo täytyi laskea lasi jälleen pois. Sydän ei vastaan ottanut mitään. Hän puistautteli hartioitaan. Rinta röhisi niin oudosti ja sydämeen koski niin kovin kipeästi. Hän istahti tuolille. Pää horjahti hervotonna taakse päin ja koko ruumis näytti kangistuvan.

"Aksel! -- Herrantähden, Aksel!" huudahti metsäherran rouva ja töytäsi miehensä luo. Hän tarttui miehensä käteen. Kylmä ja kankea oli se.

"Aksel!" huudahti hän vielä kerran, mutta sanaakaan ei hän vastaukseksi saa.

Sanomatoin hämmästys, hälinä ja sekamelska syntyi koko seurueessa.

"Hakekaa lääkäri!" huusi metsäherran rouva.

"Minä otan issikan ja menen!" huudahti eräs nuori herra ja meni. Toiset herrat tarttuivat metsäherraan ja kantoivat hänet sohvalle pitkäkseen. Värisevin käsin irroitti metsäherran rouva vaatteita miehensä yltä ja koetti hieroa hänen kangistunutta ruumistaan.

Lääkäri tuli paikalle pikemmin kuin aavistaakaan voitiin. Hän koki kaikki, mitä vaan osasi hengen palauttamiseksi. Mutta voimaton oli tiede. Hänen täytyi vihdoin läsnä olleille ilmoittaa, että henki oli paennut.

Metsäherran rouva painoi tulisen suudelman miehensä kylmistyneelle otsalle. Sitten painui hänen päänsä miehensä rintaa vasten ja sydämiä värisyttävä voivotus tunkihe ilmoille.

* * * * *

Verkalleen astuskeli ylimetsäherra pitkin kaupungin katua. Päivä oli jo puolessa. Pari sininauhaista herrasmiestä käveli ylimetsäherran jälessä.

"Jopa kuuluu yksi tuupertuneen," sanoi ensimäinen sininauha.

"Johan minä sitä illalla sanoin, että meneeköhän tuo niin, ettei joku joukosta keikahda," pitkitti toinen.

Mutta ylimetsäherraa ei haluttanut tätä keskustelua pitemmältä seurata. Hän pyörähti kadun kulmasta rantaan päin. Hän tuli juuri Laamannilta. Hänen mielensä oli semmoinen, kuin on mielemme silloin, kun olemme joutuneet paikalle, missä kamala itsemurha on juuri tapahtunut. Tietämättään, tahtomattaan tuli ylimetsäherra kävelleeksi laivarantaan. Höyrylaiva "Aamurusko" oli juuri lähtöön valmiina. Suuri joukko siirtolaisia kiehui laivasillalla ja haalasi matkakirstujaan laivaan. Kaksi miestä seisoi tuossa vähän erillään. Toisella oli viinapullo kädessä.

"Aina sinä tuon viinan kanssa mässäät. Eikö edes metsäherran surullinen loppu ole sinulle opettanut, mihin tuollainen elämä vie?" sanoi toinen. Ylimetsäherra tunsi hänet kohta Seinustan ukoksi ja astui häntä kohden.

"Niin, niin, aivan totta, aivan totta... Olenhan minä niin onneton ollut -- ja paljonhan olen pahaa tehnyt, mutta isäntä," ja Raution Aappo kohotti viinapullon huulilleen ja maistoi, "mutta isäntä, mistä muualta olisin silloin lohdutusta saanut, kun on oikein," ja hän painoi kätensä sydämelleen, "kun on oikein ahdistanut ja käännellyt täällä. Mutta nyt," ja hän ojensi kätensä ruhjoakseen pullonsa kivisiltaan, "nyt, jos saan tästä edes ravintoni rehellisellä työllä, olkoon tämä viimeinen ryyppyni," ja samalla lasisirpaleet helisivät kivillä.

Seinustan ukko yritti jotain vastata, mutta samalla keksi hän ylimetsäherran. Hän tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi.

"No jotakin minun tulee nähdä, tekinkö Ameriikkaan!" sanoi ylimetsäherra ja pudisti ukon kättä.

"Niin herra vorsmestari, niinhän se nyt on käynyt."

"No ovatko nämät kaikki teidän kyläläisiä?"

"Enimmäkseen."

Ylimetsäherra silmäili tarkemmin siirtolaisparvea. Kärsimykset ja puutteet olivat painaneet leimansa noille vanhastaan tutuille kasvoille. Ahdistuksen ja säälin tunne valtasi hänen mielensä. Liikutettuna käänsi hän kasvonsa pois ja tähysteli tyhjään avaruuteen.

"Ja mikä yksin teidätkin pakoitti lähtemään?" kysyi hän vihdoin ukolta.

"Hm," sanoi ukko, liikutettuna hänkin, "sitä en voi itsekään sanoa. Lienee tuo käynyt kuin Abrahamille, joka sai Herran käskyn lähteä maaltaan ja suvustaan ja isäinsä huoneesta. Niin se vaan kävi, ettei minulle enää maistanut ei uni eikä ruoka, en edes enää rukoilleeksikaan saanut tässä maassa. Minun oli joko lähteminen tahi paikalle menehtyminen."

Samalla mennä kaahuroi Heikki heidän ohitseen laivaan. Hän loi sammuvan ja aran silmäyksen ylimetsäherraan. Alapäisenä ja itkeytynein silmin mennä nyrkkäsi Kaisu hänen perässään. Hänellä oli suuri eväsnyytti kainalossa.

Laiva vihelsi viimeisen kerran ja koko siirtolaisliuta tunkihe laivaan. Ukko tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi. Ylimetsäherra ojensi konemaisesti hänelle kätensä ja "Herran haltuun", kuiskasi hän ukolle.

Tohisten ja puhkien alkoi laiva vähitellen irtaantua rannasta. Ylimetsäherrasta tuntui juuri kuin hän olisi ollut ihan yksikseen jäämäisillään autiolle saarelle.

Laiva eteni verkalleen rannasta. Ylimetsäherra seisoi paikallaan ja tähysteli laivalle. Hänen sydäntään pakotti. Yhä selvemmin ja selvemmin tunsi hän oman tunnon soimausta siitä, ettei ollut kaikkia tehnyt, mitä olisi voinut. Mutta nyt se oli jo myöhäistä. Laiva kiikkui jo tuolla etäällä ja silmän räpäyksessä se katosi tyhjään avaruuteen.

_Iissä, maalisk. 1888 -- marrask. 1891._