Part 9

Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet, vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.

"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."

"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä", vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat, että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."

"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000 ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen, muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."

Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.

"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni, niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."

He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä. Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina Jägerhornia silmistänsä.

"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla. Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku korkeampiarvoinen henkilö."

Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia kulettava mies.

"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi kysytte sitä?"

Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia sanoja isännälle.

"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."

Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!

Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi. Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.

"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun asiani?" kysyi van Suchtelen.

"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi. Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille piirityksen hirmuille."

"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000 miestä Wiaporin vallien edessä?"

"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis jättämään linnoituksen."

Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti menivät taas vierasten joukkoon.

Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.

"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin. Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."

KAHDEKSAS LUKU.

Kuninkaan korkeasti uskottu mies.

Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.

Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä Stedingkiltä -- ruotsalainen lähettiläs Pietarissa --, niin ei linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan, ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700 miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto 2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti, ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä koettanut anastaa.

Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita. Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka 17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla; sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.

Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa, jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.

Nyt muutama sana itse linnoituksesta.

Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle, joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle _Ehrensvärdille_, joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka himokkaasti vainui kynsihinsä.

Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella, joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea _herättäjä_ asukkaille Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.

Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi, alakuloiseksi ja surulliseksi.

"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä, miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani, niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä, epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."

Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat, oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.

"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.

"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten, että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat viholliset helposti hyökätä päällemme."

Kavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä koettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo, mutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän valjetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä ihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli toisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.

"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka", vastasi amiraali. "Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen merimies tarkastelen asiaa siltä kannalta."

"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu, ett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla kysymykseenkään", vastasi Jägerhorn. "Sairasten luku enenee päivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että ampuma-varamme. Mitä on tehtävä?"

"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton ihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi palata kotiansa", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. "Minulla ei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja rintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat. Perheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen olen hylännyt."

"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta", vastasi petturi ilkeällä hymyllä. "Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule unhottamaan."

Silloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin kiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn kiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä kokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja huusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.

Amiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen ja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama upseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta ja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen kasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian huomasi.

"Mitä on tekeillä?" kysyi viimeksi mainittu.

"Hirveä petos on tapahtunut", vastasi Durietz murtuneella äänellä. "Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuu linnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi. Kirottu olkoon hän!"

Amiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana puhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka Durietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin, jonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.

"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme Svartö on antautunut", huudahti amiraali. "Tämä oli hirmuinen onnettomuus."

"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja nopeasti", vastasi Durietz innokkaasti. "Antakaa Wiaporin linnaväen tehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja panen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme. Mitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?"

"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen hyökkäyksen onnistumiseen", vastasi petturi. "Joukot ovat tyytymättömät ja heihin ei ole luottamista."

"Te valehtelette!" huusi Durietz harmissaan. "Tuo alhaalta kuuluva meteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän Jägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti saavat muut tehdä velvollisuutensa."

"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun persoonaani", lausui Jägerhorn. "Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän teitä alamaisuuden rikoksesta."

Amiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja kirouksia.

"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö kurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne" lausui hän. "Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät herrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin estämme vihollisen tunkeumista edemmäksi."

Molemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja jättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten huuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut ikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun eräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin silmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja naamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.

Naamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja kääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.

"Oh, tehän se olette."

"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin hymyilevän naamion.

"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."

"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari, minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan joukkojen ryöstettäväksi."

Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.

Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti hyväksensä.

"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?" kysyi hän.

"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.

"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen, "niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette esityksiäni."

Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta, joilla hän aikoi vangita uhriansa.

"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.

"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on eroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen. Kolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa. Kaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat heidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa voittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi", lausui van Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi amiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.

"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa", huudahti tuo herkkä-uskoinen mies. "En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin valtiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on lopuksi tuleva."

"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä Tukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni", vastasi van Suchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista edelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin kokeneen käden kirjoittamat.

Amiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.

"Mitä te lausuitte, on totta", sanoi hän. "Ruotsi on hukassa."

"Ja myös Suomi", lausui van Suchtelen. "Suuren ja murhaavan tappelun jälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot ovat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan, teidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti. Kourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä, joita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit, tahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut armeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse sallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi."

"Mutta minun kunniani, minun arvoni", huudahti Cronstedt tuskissansa väännellen käsiänsä. "Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset, jos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla sanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta."

"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa, ett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes heikkoudestakaan", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä kunnioituksella. "Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa rahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa tiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan merkin hohtokivissä."

Amiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä", huudahti hän arvokkaasti, "sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme loppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole omatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani. Harmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda silmiäni maahan."

"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä linnoituksen antautumiseen", lausui van Suchtelen. "Luokaa silmäys näihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme. Kaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat jo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet, jotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt murtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys tehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan te estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän kuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen jättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä ennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa keisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta pitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun linnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja nyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu."

"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää", vastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin päättävästä ja uhkaavasta äänestä. "Yksin en tahdo kantaa edesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista, joita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon."

"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?" kysyi van Suchtelen.

"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin, rauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet", vastasi amiraali. "Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä."

"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua", vastasi van Suchtelen, pannen taas naamion kasvoillensa. "Helsingissä on suuri joukko rynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi milloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän päätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin."

Hän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä tapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.

"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?" kysyi kaunis neiti kuiskaamalla.

"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme", kuiskasi van Suchtelen takaisin. "Olen ampunut murroksen komentajan päähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti tunkeuvat sisään." -- --

Amiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen suuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.

"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan", mumisi hän. "Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän linnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa antautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on vaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus."

Näin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti uskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut. Wiaporin täytyy olla hukassa.

YHDEKSÄS LUKU.

Sanansaattaja.