Part 8

Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta. Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon. Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!

Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla, huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni, ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.

Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:

"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"

Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun rähätyksellä.

Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa von Hertzen:

"Pajunetit alas, eteenpäin!"

Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta. Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun häpeällisestä peräytymisestä.

Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.

Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia uhreja.

Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille, joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle. Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi, mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.

Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen voitto on voitettu.

Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla. Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:

"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"

Ajutantti vastaa:

"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."

Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä näky talven lumen ja kinosten seassa.

"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah, mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä ruoka-ateriaamme."

Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän? Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna, von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan ylipäällikön luo.

Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme. Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on oltu kaukana siitä. --

"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.

"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja Suomen täytyy tulla pelastetuksi."

Sotamarski katsoi yhdellä silmällään -- hän oli yksi silmänen -- puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia. Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta eroa päällikkyydestänsä.

"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski. "Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan, päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."

Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien kasvoilla.

"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."

Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.

"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo: 'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin, että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.' Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen kunnian ja maan pelastamisen tähden."

Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka, korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät, terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun. Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön! miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle sotamiestensä sokean luottamuksen.

_Sandelsin_ johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi. Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa. Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee kunnioituksella.

"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä, nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."

"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen, ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle", lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.

Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä. Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3 aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä. Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan. Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4 kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.

Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin auttaa sitä Jumalakin.

SEITSEMÄS LUKU.

Kullan voima, Vehkeilyjä.

Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.

Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä, paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen. Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.

Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut. Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle ylikenraalille neuvonantajaksi.

Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa. Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä, josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten harjoitettuun kohteliaisuuteen.

Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta -- 46 kanuunaa ja 16 mörsäriä --, oli vihollinen sanomattomilla ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.

Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan nimenomaisen käskyn: _viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta_.

Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä, jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista, joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.

"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään. Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta esiytyäksensä kurjana petturina."

"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on varma."

"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck. "Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia, kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun. Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."

Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja, kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain, kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä, kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla, että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi kuulua kanuunain hävittävä jyske.

Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia, narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli tuntematoin vieras.

Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä, rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.

Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä. Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.

Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva, jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.