Part 7

"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän kuin hyödytätte sitä."

Ranck katsoi häneen kummastuneena.

"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän. "Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"

"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään. Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni, jota ei mikään voi kumota."

"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck, "sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme. Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa itseänsä."

Neiti hymyili.

"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus", lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."

"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset, Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."

"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"

"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta", vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja muisti ei ole ikuinen."

"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"

Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.

"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän. "Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.

"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö, koristettu useilla arvomerkeillä."

Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.

"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"

"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti _Kaarlo Aukusti Koiskisen_ haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia, mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:

"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä, rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan. Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille, lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa, jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'

"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."

Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:

"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla, että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin ilmoituksestanne."

Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa hillitäksensä mielenliikutustansa.

"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä sanotte tästä, neitiseni?"

"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä, tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa jotakin omia etuja."

"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän erehtyi."

"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"

"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua", vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene, niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."

"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."

Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.

"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen kostajaksi."

Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.

"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin, vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."

"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.

"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa, mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."

"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."

Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:

"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa. Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."

"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck. "Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista, tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."

"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.

"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin saamme kaikki selville."

Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä muutamien sukulaistensa luona Turussa.

"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.

"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."

Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen, ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden vehkeistä läksi hän huoneesensa.

"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös, puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni silmistäni."

Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.

"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."

"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo surullisena.

"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta, sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu sitte itse matkalle. Aika on kallis."

Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.

Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen emäntänsä:

"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä. Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo päätetty."

"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on, kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin, jonka suojana ja turvana se seisoo."

Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.

"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa, etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset. Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."

Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:

"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."

KUUDES LUKU.

Kunnianpäivä Siikajoella.

Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa, ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin, verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä vaan taistella.

Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi. Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa. Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla: meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.

Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia. Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.

Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut. Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida kyllin kuvailla.

Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan. Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten voitiin taas muodostaa jääkäriketju.

Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan, näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä yksi pataljoona uusmaalaisiani!"

Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat sanat ja huutaa:

"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on sama tarkoitus voitettu."

Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.

"Eteenpäin, herra!" käskee hän.

Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.

"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.

Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan. Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin. Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.

Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan. Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto; silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.