Part 6

Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen. Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.] Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa, avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas, jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti heti lopettaa.

Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen, että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi kuningattareen.

"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua? Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"

"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."

"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven kiini.

Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka oli sattunut hänen osaksensa.

Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja Henrik Yrjö af Mellinin.

Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita. Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä, katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä. Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi _kruunua_, täytyi se menettää.

Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja ilmoitti sanansaattajan tulleen -- Suomesta.

Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti tuotaisiin sisään.

"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti huulipartaansa.

Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck. Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa. Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.

Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.

"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja puuttuu useita nappeja."

Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.

"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi. Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."

Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.

"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen? Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli kuinka?"

"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei _totuuden_ sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä varustetun käärön.

Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja lausui sanantuojalle:

"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."

Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään Klingsporiin.

"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; -- ja Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."

Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa. Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi, olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.

"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei tule häpeään."

"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi kumartaen lausua.

"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava. Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"

Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.

Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri ja seisattui sitte Ranckin eteen.

"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua, jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti 80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään", lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut minulle apuansa. Tuo suuri peto -- Napoleon -- pitää muserrettaman, kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin, mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on -- kolme."

Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta. Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä, kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa olevaan sankarimiekkaan.

"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"

Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin mennäksensä taas sotanäyttämölle.

VIIDES LUKU.

Neiti Brahelinnassa.

Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa, ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.

Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen, saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan. Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte ilmoitti isällensä.

Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus, sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille, niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo "Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö, vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi tulleelle muukalaiselle.

Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa, oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi. Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.

Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa, jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli 28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.

Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa, vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen nimensä häpeällä.

Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen, vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen vertaisensa.

Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa, joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.

Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua, tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää, jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.

Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in" nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.

Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:

Jalosukuinen neiti!

Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon, että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen, tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.

Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne. Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette tehneet.

Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän uskollinen

_Buxhövden_.

Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.

"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni", lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen, kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan Wiaporiin."

Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo, huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle yksityistä asiaa.

"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."

Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.

"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."

"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä, ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja juomaan pikari olutta."

"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille, joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys todellakin ankaraa."

"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa. Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa vuoden aikaa?"

"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin paikkani, eikö niin?"

Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.