Part 5

"Ja se on?" kysyi majuri.

"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena yksinänne."

"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.

Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin luo ja kuiskasi:

"Mitä tämä merkitsee?"

Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä varustettua paperia.

"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.

Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi paperit takaisin.

"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle hyvitystä?" kysyi Ranck.

"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"

"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"

"Hyvin kernaasti, mutta herra eves..."

"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä olette lukeneet, pitää olla unhotettu."

"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja. Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.

"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?" lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"

"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan antaja ei jää itsekään osattomaksi."

"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.

"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa asian."

"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"

Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen, jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:

'Herrani!

Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika on määrätty kello 11:sta.

Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'

"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen. Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu." Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte, olenko pitänyt sanani eli en."

Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.

"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"

Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon; sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.

"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden, että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."

"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään. "Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään. Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."

Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän virkkaisi mitään.

"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia. "Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"

Roth kohautti olkapäitään.

"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen _korpraalille_. Hän tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat paleltuvat jääpalasiksi."

"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."

"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."

Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.

He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa kunnossa.

Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa. Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa oli taisteleminen välttämätöin.

Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja, jotka eivät sen enempää merkinneet.

Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä hyväksynyt.

Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:

"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään, niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee hiuskarvankin."

Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä miellyttänyt.

"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."

Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet alaslaskettuina.

"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa, että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani, jos taistelen hänen kanssansa."

"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.

"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.

Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä, niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä huusi hän:

"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan olkanne!"

Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.

Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:

"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta huomaan erehtyneeni."

Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis täyttämään milloin hyvänsä.

Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:

"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta, jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua voittamaan."

Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin miekkailija-opettajan nimen.

"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen, "ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.

"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri. "Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."

Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan liikkeessä.

"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."

Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä vaan kuului ampuminen.

Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!" jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti: olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä tarkempaa vaaria kuin tähän asti.

Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut. Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:

"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa."

"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on minun vaikea saada päästäni."

NELJÄS LUKU.

Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.

Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä. Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä, jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.

Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo muuttuva suruksi ja kirouksiksi.

Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen päiväksi, sillä silloin tuli leiriin _Wilho Mauritz Klingspor_ päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta, joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan tehtävään, joka hänelle oli uskottu.

Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä aikoi Klingspor seisattua?

Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja vihollinen seurasi kintereissä.

"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata teiltä sanansaattajakseni."

"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."

"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali, "ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt. Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."

Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen. Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin. Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi hän:

"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."

"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."

* * * * *

Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo, joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.

Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen; mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja, minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi vihollisensa.

Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita, jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja, eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.

Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.

Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen. Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin. Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.

Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa, parooni X:lle.

"_Mon cher baron_ [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"

"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta", kysyi X. kumartaen.

"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"

"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."

"_Ah charmant!_ [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi? Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan alatse?"

"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle, panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle, nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"

"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko valmis?"

"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty! Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon jättiläiskuvalla olleen.

"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus, sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.