Part 4

"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista, sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."

Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä. Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa. Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.

"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."

"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa, teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte sitomaan nämä herrat."

Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"

Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti, niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.

Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä, ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta, mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.

Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan. Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.

"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"

Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck matkueen kanssa näkymättömissä.

"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva, sen voin vaikka vannoa."

Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut. Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui ikkunasta näkemistänsä kasvoista.

KOLMAS LUKU.

Paras kaikista suosituslauseista.

Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin, Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä päällikkyyttä vastaan.

"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."

Heille vastattiin:

"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz, jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi, silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin. Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."

Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.

Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa, joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.

Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta. Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä kurkkua onnistuneelle kujeelle.

Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha, kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän, jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus meni myttyyn saamme edempänä nähdä.

"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu todellisesta ansiosta."

"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."

"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen kunnioittamistansa.

"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on kehottanut minua tulemaan leiriin."

Kenraali katsoi suopeasti häneen. -- Selvästi näkyi, että hän oli mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:

"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat. Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti esittäneet itsenne?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin _henkivartija-pataljoonassa_, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."

Kenraali hymyili.

"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla. "Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista miehistä."

"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."

"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle. Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."

Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.

Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.

"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."

Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:

"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."

Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin ja asettunut selin puhuviin.

"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa", vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse kuolemakin kunnioittaa meitä."

"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä. Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."

"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen. "Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."

Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.

"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme", lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme toisiamme."

Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd. Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa, sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet rohkeiden urhoinsa riveihin.

Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies, kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet _korpraaliksi_ henkivartija-pataljoonaan.

Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.

Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä seisattui hänen sivullensa.

"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän vastaavan."

Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän vastasi:

"Kysykää, herra, tehkää hyvin."

"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.

"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.

"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte kestikievaritalosta."

"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."

"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa", lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."

Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti kiireesti talosta.

Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.

"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.

"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."

"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee. Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin. Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."

Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on se vaan väärä huhu."

"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on, jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."

"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun mieleeni."

"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää minun hankkia itselleni."

Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.

"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta. Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."

He kiiruhtivat ulos teltasta.

Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.

Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi sen kau'aksi taaksensa.

"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni väliin."

"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat tekemistä minun kanssani."

Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä, jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.

Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.

"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin rääkätä."

Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui maahan.

"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti. Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."

Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.

"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka vastasi:

"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."

"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.

"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi. "Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."

Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.

"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte piiskuri."

"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle", huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan ylpeytenne eli menetän henkeni."

Hän ja Roth menivät telttaan.

"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia", sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta korpilta."

"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja sitä ei saa rikkoa."

"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta, ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän onnistumistanne."

Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.

"Anna hänen tulla", lausui majuri.

Ranck astui sisään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."

Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat ja totisen näköiset.

"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni", lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."

"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään", vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa, ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en tiedä millä teitä auttaisin."

"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut", vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat kaikki kansalaisia."

"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."

Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.

"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."