Part 26

Yhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin ulkopuolella; _Tapperhet_ laiva ja rekatit risteilivät ankkurissa olevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa Adolfille _Vsevolodin_ lipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin lähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen sotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia piti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka jälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus miehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein kaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät. Sata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään tavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä säästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon esimerkiksi että _Jaramas_ nimiselle rekatille oli taistelun alusta Joulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa perästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme peitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan ne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla tapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on saatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito sotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta onnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta nostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se keripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.

* * * * *

Kertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.

Jätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä oli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita, niinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä, Kuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden voittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä koko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen olemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi ollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen pelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot hyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan sotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli nimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan Sandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä tie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin niin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä saattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen ja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun 21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin johdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä tavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä ylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt saapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä. Täältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen keräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio oli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti kuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen tästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi niin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa taistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit, estääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto -- _peräytykää_ kaikui lakkaamatta ruotsalaisesta _päävartiosta_ ja taas uudelleen aljettiin peräytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti kestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin ja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua hyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena seurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon tulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota häpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva ennen kuin äärimäisessä pohjolassa.

Kamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa Klingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne joukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin lyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka Karstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia, oli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan; toinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä Härmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä. Suomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset päälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.

Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään. Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi. Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.

Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta _häntä_, sotamiesten epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda, joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään, kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen, menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet, niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää sinä vuonna jaksa nousta.

Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta pohjan kinosten ja tunturien seassa.

Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden osastojensa avuksi.

Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta taistelua.

Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.

Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi, eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä päätarkoitus.

Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja, joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki, jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien välillä on metsäinen ja vuorinen.

Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.

Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.

Miehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko taistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen selässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin, joka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja tarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu matkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä Waasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee siellä?

Siellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan, 4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa Platenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka ovat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä mereen laskeuvan puron rannalla. Nuori, _viisitoista vuotias_ kreivi Schwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello 5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat itseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta; kanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi Platenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle von Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta karski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:

"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen aikaa." Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat loppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat Helsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät vihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari. Tyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia kanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen joukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin että hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän itse kanuunansa. "Virittäkää!" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan etupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat Schwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä ja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja vedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen koettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin jatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin kaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa pelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.

"Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaan Nuor' urho tää, Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan, Jos on elämää, Moni harmeni loistossa kunnian, Mut voitonkruununsa kirkkaimman Tuon nuoren poikasen kanssa Ois altis vaihtamahan."

Karjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi. Peräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien, haavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.

Venäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin Adlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen suojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit. Kamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään ja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti joukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff on mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä ja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä kiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät eteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen ja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan epätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee hajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän heikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja ajaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla toimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella ruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella 6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja murtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat miehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat Uplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa hyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään voi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin pajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli peninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack kilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin palkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut kanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa, samalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän jätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen kohtalo riippuu siitä.

Evesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset sekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa sotaleikissä. "Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!" huutavat sotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä taistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin. Westerbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät eteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on täydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto näyttää olevan saavutettuna.

Seisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi pelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä joukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.

Täällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku. Joukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä taistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä, jonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta Oravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä on Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat Kamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä vastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä pelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja kaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet vastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa. Sankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän ja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy väistyä ylivoiman edessä.

Turhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten miehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa suurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva joukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen riistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen taistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin rykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä ampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti Drufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat paluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan Poika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa epäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina. Veteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat kuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista Ranckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen näköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä, sapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä urhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja se vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan on ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske on ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja voimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen vihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen miesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen viholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen tunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu, onnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista tuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on nyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät kahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys lopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet kaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun yöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa pelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä kykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.

On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita, joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen muistossa.

Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä hyvät."

Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin. Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden, mutta se oli -- myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi. Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan 1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.

"_Pietari_ eli _Tornio_" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa, kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.

Menemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun käymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin vuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti on jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja kurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen sotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito y.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja sotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.