Part 25

Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro, tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja, jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon. Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."

Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin. Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti, sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo, kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa, joita Melfort vieraineen piti.

"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu. Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"

Kreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.

"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta saan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta silmänkääntäjiltä", vastasi hän nauraen. "Huomenna on meillä suuri kummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä itse -- paholaisen."

"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa poismennessään", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin ylimyksen poika. "Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin kansa ja maa siunaisi sinua."

"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri kasvaa, eläkä konsana palaa takaisin", lausui yksi tenhottarista, jolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.

Hämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät ilman vieläkin pimeämmäksi.

Asuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka verhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli leveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse. Kasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen kahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja ruumiikas kasvultaan.

"Sellainen kunniaton roisto", lausui pienempi mies. "Olen kuullut hänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin valmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä."

"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet minulle", kuiskasi hänen seuraajansa; "se vaan alentaisi teidän korkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua."

"Tunnetteko te miestä?"

"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi parasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa, ja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä erään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!"

"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä tuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa", lausui kreivi. "Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen eli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin. _Monsieuri_ vaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat, olkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän ystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne."

"Eläköön kreivi!" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.

"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?" kysyi hymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin kasvoihin.

"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te varsinkin", vastasi kreivi kohteliaasti.

"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon nuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?" kysyi eräs nuori tilanomistaja.

"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin", vastasi kreivi hymyillen. "Liina W. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita."

"Tuo hävitön!" mumisi pienempi vakoilijoista. "Olemme kuulleet ja nähneet kylliksi", lausui hän sitten seuraajallensa, "sentähden menkäämme täältä!"

Hiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta oli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka oli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän hevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua. Ehdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja seisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan huoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä viittansa ja naamionsa.

Nuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri, hänen ylhäisyytensä Toll.

"Petetty, alinomaa petetty", lausui kuningas synkän näköisenä. "Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan seikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan, että tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua päätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta. Kuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno lurjus?"

"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta kelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin", vastasi Toll. "Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin tapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää itseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan nimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne näyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin olin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo teeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi. Velvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne. Teidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat nyt todistetut täysiksi."

"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan uskallettaisiin käyttää moista rohkeutta", vastasi kuningas. "Vielä kerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte minulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni tähden. Te olette _arvon_ mies, kreivi Toll, ja minä toivon, että tapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme. Poliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei saa jättää pilkan ja naurun esineeksi."

"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani", vastasi Toll; "mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän majesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja sentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni lausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on, ett'ette menettäisi _kruunuanne_."

Kuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.

"Mitä rohkenette te lausua?" huusi hän tärisevin huulin. "Mitä, minäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta, menettäisin -- kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette luvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen joukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se tapahtukoon armoni menettämisen uhalla!"

Kuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä. Sellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut uskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin kuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen kuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.

"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin arvon mies", vastasi Toll vakavana, "mutta itsestäni tiedän, että olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja rakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja siitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia, jotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan. Suomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen, menetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen maasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat perki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan välttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut kansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa lausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta parempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät valtaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni on teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka kerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni Armfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan kaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa omaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion palveluksessa."

Kuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin arvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen kuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: "mitä minun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?"

"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaa Suomi takaisin -- ja _luovuttaa kruunu_ kruununprinssille", vastasi Toll epäilemättä.

Kuningas vapisi vihasta.

"Mitä", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, "mitä, oletteko te, kuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte kuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin itseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan Bonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana? Tahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä kerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te lopullisesti minun luopumaan _kruunustani_ ja kurjasti vetäytymään syrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette yhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin kuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita teidän."

Kuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti arvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän ei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.

Seuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.

Kun hän istui rekeensä, mumisi hän:

"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä kannalla."

Hänen ennustuksensa toteutuikin.

Samana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös toinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.

Se oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan käskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa herätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän johdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa oikeata syytä. Kreivin useat "pikkulainat" tietysti jäivät maksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden tapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja Oravainen, Ylös pohjolaan.

Vielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian ja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä, ei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista vuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon työtä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien joukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.

On kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä laivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se kannattaa lyhykäisesti kertoa.

Pietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus vuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt, kutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen taklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun kysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei ollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle, että sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla ja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä heräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa, sillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi heti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan ja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle jahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän useita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia merimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa harjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön hänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti Arkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän näille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot meritoimessa.

Se kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti itsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen kunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista linnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa mahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita sotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen ja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä valloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki Pietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset roomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin seuraavalla lauseella: _Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja_.

Sellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka kerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.

Kronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin Pietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein yhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa vuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia, 3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja kuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja rekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään merelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon parannettavaa.

Kolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit ja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta taas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena luultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista laivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta ruotsalaiselta _Äran_-nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia laukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat näkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan käynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi Öröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli ollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä päälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset linjalaivat _Centaur_ ja _Implacable_ amiraali Sir Samuli Hoodin johdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt laivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto amiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla laivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia ja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.

Yhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12 linjalaivaa -- joista 2 englantilaista -- ja 5 rekattia. _Kuningas Kustaa IV Adolf_ nimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin ja _Centaurilla_ amiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen laivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni Webley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessä _Centaurilla_. Urhoollinen kapteeni Martin komensi _Implacablea_.

Kun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein kaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli koko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla ajamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä. _Centaurin_ vahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista purjehtiaa. "Vanha Sam", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät Hoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus sentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti sen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.

Kello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa, annettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista purjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laiva _Prinssi Fredrik Adolf_ käskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita laivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin säälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua uhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.

Molemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin hyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka yhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan 2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana kuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet laivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki tahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan edestä.

Päivän valjetessa oli _Implacable_ ja heti sen jälessä amiraali Hood _Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen. Ruotsin laivastosta oli _Tapperhet_, majuri Fischerströmin johdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa jälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni Martin _Implacablella_ vihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivan _Vsevolodin_ sivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa. _Implacable_ kulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä edelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa kohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen kerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen. Englantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren. Venäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla pakeni _kahta_ linjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt vihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä, kuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut vahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti, mutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin vahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja antautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen, tullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkin _Implacablelle_, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista laivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen, odotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka täysillä purjeilla pyrki eteenpäin.

_Tapperhet_-niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten laivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka olivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta venäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän purjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun, vaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat. Se olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi muuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi Baltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitse _Vsevolod_, joka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi ankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaan _Vsevolodia_, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään hinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se täydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin tuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen; mutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa nojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan. Mutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni Webley sai käskyn _Centaurilla_ estää se. Venheet olivat jo hyvin onnistuneet hinaamisessa ja _Vsevolod_ oli jo melkein sataman suussa, kuin _Centaur_ saavutti sen. Silloin _Vsevolod_ peräytyi, niin että _Centaurin_ kanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa kohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä. _Vsevolodin_ upseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella. Kun venäläisen laivan kärki joutui _Centaurin_ mesaanitaklauksen kohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa, jonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet muskötinkuulasateessa tekivätkin.

_Vsevolodin_ päällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti. Märssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja hyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myös _Centaurin_ hyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin jättää laivansa vihollisen käsiin. Niinhyvin _Centaur_ kuin hänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta kapteeni Martin _Implacablella_, jonka hän oli ankkuroinut sellaiseen asemaan, että voi auttaa _Centauria_ irralleen, oli juuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin purjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti takaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan. Saalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei sitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin se tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennen _Centaurille_. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta ja 45 haavoitettua. _Implacablella_ 6 kuollutta ja 26 haavoitettua. Venäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80 haavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.

Jos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat purjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet venäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten laivojen ponnistuksia ja tunnustaa: "että englantilaisten laivojen edistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus, millä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti englantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta ja vakuutusta."