Part 24

Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.

Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä kokonaisuudessaan.

Mutta noiden juomaveikkojen joukossa _Cort Adelerin_ kajuutassa oli vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.

Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin 34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt _Cort Adelerille_ vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla, voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.

Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita. Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja viattomasta ajasta.

Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.

"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni, "ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään kansalaisiamme."

Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.

"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan 32 kanuunaa."

"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme viholliselle, että _Cort Adelerin_ miehet osaavat taistella! Vielä pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."

Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.

Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi kauhusta ja pelvosta.

Kanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat alkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa jymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.

"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun aikana!" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. "Miten hirveästi paukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin palloa. Minä olen hukassa."

Nuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua häneen", lausui hän. "Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin päälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on silloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin paikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat tavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi sinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä sen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä olen heti takaisin."

"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!" huudahti nuori tyttö kiitollisesti katsahtaen, "ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa."

Hän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta. Hetkisen perästä tuli hän takaisin.

"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi", sanoi hän hoidokkaalleen. "Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet meitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet. Rekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini. Ennenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti jonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa piilopaikkaanne."

Maalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset, jotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija tuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja käski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin, katsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi, voisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös kajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan viimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.

"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta päässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä", sanoi hän. "Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä ylhäällä tapahtuu."

Hän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla innolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa tapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi torkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei itseänsä vaan _häntä_, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka elämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.

Seuratkaamme maalaria kannelle.

Täällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön. Rekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan toistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita, sillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa Bältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä ja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella käyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän vahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut lääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan ja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut. _Cort Adelerilla_ on 25 haavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut laivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia pitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät pilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat vaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään ja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau kutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.

"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu sanomattoman nopeasti", sanoi hän. "Kohta pakoittaa myrsky meidän ulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä pakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta. Kutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten, että meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin."

Tämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka lyhyellä "ai, ai, kapteeni!" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.

Rekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle. Kipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset seisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine muskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään käsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle. Varsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä varustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla. _Cort Adeler_ tiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat ohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin. Jos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin olisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet taistelun tyhjäksi.

Tänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.

"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!" Rekatti syöksee kärkensä suoraan _Cort Adelerin_ mesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä syöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan kokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen. Merimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuun _Cort Adelerin_ mesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee käsikranaatteja ja kiväärin kuulia.

Hurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut välkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu kaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin kärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä vapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat henkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan tähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja, kauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin. Merirosvot riemuitsevat ilosta.

Lisäjoukkoa tulvaa _Bellonan_ kannelta korvetin kannelle. Päättävä hetki on käsissä, kun yhtäkkiä _Cort Adelerin_ mesaanivantti putoaa alas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvat _Bellonan_ miehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja lennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista. Päivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja risteilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat komennetut asemilleen. _Cort Adeler_ häviää sysimustaan horisonttiin. Se saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.

Gaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin mesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa, sattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttu _Cort Adelerin_ suuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna huutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle kunniallinen kuolinpaikka.

Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:

"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani? Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta silloin niinkuin -- ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat, unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani Kaarlo XII raamattua."

Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa, jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui hänen päänsä raskaasti rinnalle.

"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."

Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän korisevalla äänellä. "Vie--lä on mi--nulla yk--si tunti elä--mi--sen ai--kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja Gaubineau oli kuollut.

"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä vielä viimeiselläkin."

Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt. Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet. Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen, säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.

Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa _Bellonan_ kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."

Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:

'Hyvä ystäväni!

Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka te saavutitte _Cort Adelerilla_ ollessanne, pyytää sen päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle _Cort Adelerin_ taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin risteilijät jää unhotuksiin.'

Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen parhaimmista koristuksista.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi.

Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta, kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin, jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.

Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista 18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita, sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin, niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet; läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa. Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon. Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä, jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan, että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa, jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli yksi niitä _okaita_, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan _kruunun_ koristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden kuningastansa kohtaan.

Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen, kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin "Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain ansioksi. Kreivi Melfort oli _maailman_ mies ja sentähden häntä suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat. Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista, oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös saamansa pikkulainat.