Part 23

"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja suuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole", huudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. "Sen historian kanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan vuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne, monia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset ajatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne."

Gaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta melkein irvistelevä.

"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin", vastasi hän. "Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin! Ennenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia testamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha Gaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta, ja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät varakkaiksi miehiksi."

Kapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset kirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin käski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen viimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja katseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi jäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia kantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan yhdistettynä.

Upseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä tuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat perinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi lääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä viiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.

"Pursseri, oletteko valmis?" kysyi hän.

"Valmis, kapteeni!" kuului vastaus.

"Kirjoittakaa sitte näin":

'_Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti_.

Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen, joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain mukaan jaettavaksi:

1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman, niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.

Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.

2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti, testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia vastaan.

3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun kau'emmin elää.

4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä, testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.

5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone, suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.

6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille, testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.

7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille, jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,

8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan on hän lähettänyt -- kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaan _harjoittelemiseksi_ ja sillä on se hyvä puolensa, että kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi. Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten luurankoja ynnä muinaislöytöjä.

9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100 riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi, perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia, niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille laitoksille annetaan nimeksi _Gaubineaun merimies-koti_, niin että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'

"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?" kysyi Gaubineau kilistäen lasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.

"Kaikki on kirjoitettu!"

"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt omaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani."

'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona "gentlemannina" tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen. Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on hautansa saanut.

Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden mahan ja kelpo "tupakan" päähän.

Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H. Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ peräkannella 26 p. Elokuuta vuonna 1808.

_Jean Alexis Felix Gaubineau_, Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'

Kun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut nimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia piirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa ja kiitti heitä vaivastansa.

Ensimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen anteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein ruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi miehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa kiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli kuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi, vaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin ystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau. Ensimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että kapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän kerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa muistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön, sillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.

Gaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan, niin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat omaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut kuulla siitä enempää.

"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä herra!" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. "Olenhan teille, hyvät herrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä vihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa olin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en helposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta ajatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta ja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa. Luutnantti Flygare!"

"Herra kapteeni!"

"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?"

"Seitsemän solmuväliä tunnissa."

"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi muuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan kertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani kaksi vuotta _la Cybelellä_ ai'oin mennä Ranskan pääkaupungin iloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin vaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin oli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista yhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli täällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan saaliiksi.

"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan arvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet käyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi myrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä ja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani katsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja oli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo kammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin vartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin kaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin ranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä miestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä hyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui lavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta. Sama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta. Hevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.

"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan kuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin Ranskan helvetiksi maan päällä.'

"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun sadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja rääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä minun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: '_Ah! l'infame aristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne_!' [Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun, hirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa uhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski vaikenemaan.

"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää ylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen puolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa. Naittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret tasavaltalaiset häät.'

"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko ympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis Lyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki väitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaan _ruotsalainen_, enkä siis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle irvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä kansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja jakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.

"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua, sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista. Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan. Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla, mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan, korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."

* * * * *

Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti huvittanee lukijata.

Mitä _Bellonalla_ luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan, etsimä tanskalainen kaapparilaiva _Cort Adeler_. Tämä laiva oli tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia, mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi, kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.

Kun tulemme _Cort Adelerin_ kannelle, huomaamme laivan sotaisesta ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.

Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista, kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit, ankarimmasti sitä vastusti.

"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä ainoastaan kuninkaalle", vastasi _Cort Adelerin_ rohkea ja häpeämätön johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."

"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."

"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama, niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä, joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."

Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.

"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa, jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri. "Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."

"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen 'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."

Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.

Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo _Bellonan_.

Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä hän luuli _Bellonaa_ siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille, silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.

Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.

Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.