Part 22

Ranck tuli ensin joukkoinensa määrätylle paikallensa. Kuu, joka nyt alkoi kolmatta neljännystänsä, kohosi läheisen metsän takaa. Taivas oli tähtikirkas ja vieno koillistuuli puhalsi. Suomalaiset olivat aivan huomaamatta tulleet eteläisen vallin juurelle. Helposti kuuli vahtien askeleet ja näki heidän kiiltävät aseensa välkkyvän. Suurella kärsimättömyydellä odotti Ranck sovittua merkkiä. Vihdoin kohosi raketti ilmaan ja yht'aikaa sen kanssa antoi Ranckikin käskyn hyökkäykseen. Joukkonsa etunenässä kiipesi hän vallille. Ranckin käsi oli vahdin kulkussa ennenkuin se ennätti virkata mitään. Koko kaupunki oli vaipunut syvimpään uneen. Torilla yhdistyivät molemmat osastot toisiinsa. Roth oli miehineen tunkeutunut kaupunkiin järven puolelta yhtä helposti. Mentiin kasarmiin, rynnättiin huoneihin, anastettiin aseet ja tehtiin upseerit ja sotamiehet vangeiksi sänkyissään. Ei mitään linnoitettua kaupunkia ole koskaan niin helpolla valloitettu. Ei veren tilkkaa ollut vuotanut, ja kuin aamu valkeni, näkivät hämmästyneet ja kummastuneet asukkaat Ruotsin lipun liehuvan linnoituksesta. Tulevan koston pelvosta eivät asukkaat vapaasti uskaltaneet näyttää iloansa. He pysyivät piilossa ja sulkeutuivat huoneihinsa. Hekin pitivät varmana, että suomalaisten valta pian oli loppuva, sillä Kamenski, tapauksesta tiedon saatuaan, oli varmaan lähettävä joukkoja valloittamaan kaupunkia takaisin.

Ennenkuin aamu-aurinko nousi olivat kaikki vihollisten varastot ja säiliöt kaupungissa poltetut. Ne aseet, joita ei voitu kulettaa mukana eli muuten käyttää, heitettiin järveen, vallilla olevat kanuunat kiilattiin umpeen ja siten tehtiin viholliselle useampien miljoonien ruplien vahinko. Heti kaupungin valloitettua lähetettiin Paavo sanansaattajana kenraali Adlercreutzin luokse ilmoittamaan hänelle asian onnistumisesta. Ranck lähetti seuraavan kirjeen:

Herra kenraali!

Rothin vapaajoukko on minun johdollani onnistunut hyökkäämään ja valloittamaan Tampereen kaupungin ja linnoituksen. Voittomme on täydellinen. Kaikki vihollisen varastot ovat poltetut; ruudit, ampumavarat ja aseet hävitetyt. Jos tahdotte lähettää meille apua, niin pidämme neljäkymmentä kahdeksan tuntia kaupungin vallassamme. Kamenski on Orivedellä ja me odotamme joka hetki hänen joukkojensa hyökkäystä. Peräytymistämme varten meillä on vaan vähäinen luku pieniä venheitä ja emme sentähden voi kau'an olla asemassamme.

Tampereen asukkaat osoittavat suurta ystävällisyyttä. Vääpeli Roth ja alaupseeri Spof ovat tässä tilaisuudessa esittäneet uusia näytteitä uutteruudestaan ja urhoollisuudestaan. Miehistö ilman eroituksetta on näyttäytynyt kelpo sotilaina ja arvokkaina isänmaan poikina.

Kustaa Ranck. Luutnantti Porin rykmentissä.

Kun Adlercreutz sai tämän ilmoituksen, ei hän aluksi rohjennut uskoakkaan sen sisältöä. Mutta Ojan Paavon suullinen kertomus poisti kohta kaikki epäilykset. Tämä urotyö oli aivan rohkean kenraalin mielen mukainen ja hän kummasteli sitä. Heti lähetti hän Ranckin kirjeen kuninkaalle ja liitti siihen kauniimpia kiitossanoja. Kustaa Adolf itse kummastui suuresti, ja vaikka tuo ahdasmielinen kuningas ei kyllin voinut käsittääkään, mitä nämä sankarit niin pienillä varustuksilla olivat aikoihin saaneet, piti hän kumminkin Tampereen valloittamisen erinomaisempana urotyönä ja mumisi itseksensä:

"Hän on täyttänyt lupauksensa ja minä myönnän sen armon, jota hän niin hartaasti rukoili."

Aivan luonnollista oli, ett'ei Ranck saanut mitään apua. Wenäjän sotaväen asema Tampereen lähellä, Klingsporin päättämättömyys ja toimintakyvyn puute vaikuttivat, että leirissä oltiin tavallisessa levossa ja annettiin Ranckin ja hänen asekumppaninsa hoitaa itseänsä niin hyvin kuin voivat.

Varhain samana aamuna, kuin ruotsalainen vapaajoukko valloitti kaupungin, meni Ranck komentajan evesti Froloffin luokse, kun se juuri, hieroen silmiänsä, huusi palvelijansa tuomaan tavallista aamupaukkuansa, joka oli suuri viinakolpakko.

Vanhan palvelijan sijasta astui Ranck täydessä univormussaan hänen sänkkynsä luokse ja tervehti hymyillen evestiä: "hyvää huomenta, herra komentaja."

Froloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään ja silmät hurjasti tirrottaen.

"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä kysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?" huudahti evesti ja hänen harmaat viiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.

"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin olette minun vankini", vastasi Ranck, "sillä sill'aikaa, kuin te kylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja valloittaneet teiltä Tampereen."

Komentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen pystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.

"Onko se mahdollista!" huusi hän. "Sitte on loppu Gregorius Froloffin kanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria, kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa. Ottakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne." -- -- --

Mitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä kaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri joukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli tulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa tuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä herroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin viholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin tyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli koko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun Ranck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi hän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien paukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa ilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä urhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä. Avutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta Sabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä hyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon, josta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin takapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää hänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä vähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä seuduin.

Eron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi kyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran vetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan toivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi! eläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen he pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa, kertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä taisteluista, joita olivat taistelleet "amiraali" Rothin ja hänen asekumppaninsa "kenraali" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei kumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä töistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän nimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä ynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään seurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla onnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo välttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin. Adlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin sylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa kiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet isänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet Suomen nimelle. "Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa Ahvenanmaalta", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella sinetillä varustetun kirjeen. "Toivon, että se sisältää teille erittäin hyviä uutisia."

Ranck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä kuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat kätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin. Hän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten. Hänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa muuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut pyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja maanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi, milloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella ja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.

"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!" huudahti hän silmät kyynelissä ja kädet ristissä. "Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä Tiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia, pyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun poistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava minua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet ja kovat koettelemukset."

Teltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi siinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.

"Kun viimeksi erosimme, sanoitte olevan itsellänne jonkun tarkoituksen saavutettavana, josta koko elämänne suloisuus ja onni riippui", lausui veteraani. "Sallikaa minun kysyä, oletteko saavuttaneet sen eli oletteko tulleet taistelutantereella etsimään kuolemaanne?"

"Sotia ja taistella isänmaan edestä tahdon edeskin päin samoinkuin tähänkin asti", vastasi Ranck liikutettuna, "mutta jos sallimus tahtoo säästää henkeäni, niin toivon eläväni omaksi ja rakkaiden ystävieni onneksi ja iloksi." Vanhuksen ruumis tärisi iloisesta liikutuksesta. Hän levitti kätensä ja ilohuudolla vaipui Ranck hänen rinnoillensa ja heidän kyynelensä sekoittuivat.

"Amen! tapahtukoon toivosi ja sanasi mukaan", lausui vanha Koiskinen. "Minä aavistan paljon, mutta en tahdo vielä kysyä sinulta. Ikkunasta näkemäni näky ei ollutkaan mikään petollinen kuva. Sydämmeni sanoi sen minulle ja tämä hetki todistaa, että se oli tosi."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää tämän murheenlaakson.

Tanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja riidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän ryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa "_prinssi Cristian Fredrikiä_", joka oli asetettu Norjaan, ja muutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat merellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten omaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin sota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia voittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan jalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska oli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden takavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä olevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin ilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.

Itsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään kaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus, jonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin, mutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana tanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita, niin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon aineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta, että sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden aseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut vahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret palkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja riettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää niitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta kuin siunausta.

Suurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja, usein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti harjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan siveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla lakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa ja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää kovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.

Mutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan tavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin kuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetin _Cort Adelerin_, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista. Kapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä kuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään englantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella urhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman suussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivat _Cort Adeleria_ ja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi pöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan oli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.

Oli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli puhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan helposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli auringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet kiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin hedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland, Laaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja yhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen lempeä katsella.

Melkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle levittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä seitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille uhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi kelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti on nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen, joka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan on parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana ei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se tuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin kunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua pulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen muhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä majesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron korkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.

Bältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen oli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli Bältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua. Siellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan ja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa huutoansa.

Se oli vanha tuttavamme _Bellona_, joka peilaili hoikkaa vartaloansa Bältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin unelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: "että etukeulasta huomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä."

"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on", lausui upseeri kadetille.

Lyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän asettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon nähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella tuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta kuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa, niin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta purjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.

Pohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanut _Bellonaa_ ja sentähden sen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka ajelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä puhalsi pohjoinen tuuli _Bellonan_ purjeihin. Väki kutsuttiin kannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut asetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen päin.

Tuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat ja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi prampurjetuuleksi ja _Bellona_ lensi kohta 7 peninkulman vauhdilla tunnissa.

Äkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni suoraan vahtiupseerin luokse.

"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva", ilmoitti kadetti. "Olen selvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla kymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20 kanuunaisen korvetin."

"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut."

Gaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa. Vapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli peliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä olevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin suosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä. Sen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja parempi "ajan henki" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien kansallisuuksien sotalaivoista.

Päällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä huonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa, kiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella laivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön kajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään huvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus vältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja samallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa, mutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin neuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne tulivat yhdeksi huoneeksi.

"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei teille onnistu", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä kädessään, "Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne, pidätän teidät sitten pelistä ja voitan."

Gaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin. Gaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti pelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.

"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä onnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi", lausui kapteeni, "ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa, jossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis de Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää peräkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen ja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti valittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia lahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko tiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua ei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka antoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös sittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin asunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat, joista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun tieni."

Vapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä epäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän hymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen todeksi.

"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta", lausui Gaubineau. "Siihen on teillä oikeus. Mitä on tekeillä?"

Viimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui salongiin.

"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin", ilmoitti kadetti.

"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa vahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme ja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin teki lyybeckiläisille aluksille", vastasi Gaubineau, asetteli nappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä "kulauksen", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn puuskaa.

"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva", lausui kadetti, "ja vahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaiva _Cort Adeler_, jota olemme niin kau'an vainunneet."

Gaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös paikoiltansa.

"Mitä sanotte?" huudahti Gaubineau. "Jos vahtiupseerin luulo on oikea, niin saa kaappari kokea miten _Bellonan_ hampaat purevat, ja miekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme, hyvät herrat, ylös kannelle."

Kun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville, että selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki 15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30 kanuunaa, jonka luvun hän tiesi _Cort Adelerilla_ olevan. Kapteeni käski heti peittämään _Bellonan_ tykistön siten, että jos laiva oli kaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön kanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut laskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän antoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi iloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.

"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo seikkailija on Kasper Wulfsen _Cort Adelerineen_", lausui Gaubineau ensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle. "Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen ja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä."

"Ai ai!" kuului vastaus märssimiehistössä.

"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä, olkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin kaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette vanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä. Se mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin lörpöttelijälle -- selkään."

Tuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin vilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän ympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon nerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti ja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina pohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä olivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli ystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja miehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä kaappari, niin: "lapseni", sanoi hän, "te saatte kyllin tekemistä, jos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla."

_Bellonan_ omituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa täkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen krogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa peräkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo pienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat surullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään hänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja alakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa herätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut olla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.

"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta", vastasi Gaubineau ja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. "Mutta ainoastaan synkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle, että Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut juomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia rekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?"