Part 21

Evestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen luonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun taas näki hänet.

"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän tavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä minne aina matkustatte", lausui veteraani hymyillen. "Nyt toivon teidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä ilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä."

"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo huomenna lähteä täältä", vastasi Ranck, "ja sen syyn tähden olen pyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan tuloani ja sanomaan jäähyväisiä."

Eek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli luonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.

"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan taistelutantereella", lausui Eek ivallisella äänellä, "ja tilaisuus siihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa. Kuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi teille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?"

Ranck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti ne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi sentähden tyynesti:

"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi oikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle annettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten tulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa minua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään vaaroja ja kentiesi kuolemaa."

Hän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin kuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui totta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi Ranckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä osanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän lausui:

"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä tuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko mitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen. Nykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen."

"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni vähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos", lausui Koiskinen. "Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi. Paras on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin sukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa maallensa kunniata."

Paavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi matkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän hyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä ja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja rumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka tuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta, kuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna Tiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka ympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat.

Ilman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön pääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta, joka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin viikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli mennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen Sandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista vastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin osastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili Kuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa. Hän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan kääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan tuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden seuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota hänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja. Rajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi kaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta, jos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti älykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.

Pihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka urotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt kaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski joutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta hävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään apua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka estivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki venheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän hankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen seudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin muinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt urhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan ylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi kenraali _Spuff_ ja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat urhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin omilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.

Pihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut näkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä. Suurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja korkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia päiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle vesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä mukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain hoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu mukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden ihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat rannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat, viheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää vaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa näillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus lukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin. Venheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja, joka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja hänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat kasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat niin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa, vaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät venheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella, väliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton vaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.

Kolmantena päivänä Pihlajavedeltä lähdettyä tavattiin eräs venhe, jota huudettiin luokse, että saataisiin tietää uutisia. Sen perämies kertoi, että Roth muutamia päiviä sitten oli valloittanut suuren leipä- ja jauhokuormaston ja toisen 73 hevoskuormaa suuruisen Orivedeltä tulevan kuormaston. Viimeksi mainittua suojelemassa ollut majuri, nuorempi upseeri ja 19 miestä, oli hän osiksi vanginnut, osiksi tappanut; saman oli hän tehnyt vesillä eräälle toiselle upseerille soutajineen. Muutamia päiviä senjälkeen otti hän erään suuren venäläisen aluksen, johon oli lastattu 500 kulia jauhoja. Rajevskin asema tuli yhä tuskallisemmaksi, hän oli melkein ilman ruokavaroja, ilman määräyksiä ylemmistä paikoin, ilman yhteyttä muiden joukkojen kanssa, niin ett'ei ensinkään tietänyt siitä, mitä heillä tapahtui. Jos Ruotsin ylipäällikössä olisi ollut vähänkin päättäväisyyttä, olisi Rajevski joukkoneen ollut perin pohjin hukassa. Turhaan ilmoitti Roth tästä seikasta ja kehoitti hyökkäykseen vihollista vastaan. Pelkurimainen Klingspor ei kuunnellut näitä, vaan jäi samallaiseksi alusta loppuun asti.

Neljännen päivän aamuna Pihlajavedeltä, lähdettyä, kun oltiin noin neljä peninkulmaa Kurusta, kuultiin etelästä päin vilkasta kiväärinpauketta, josta Ranck päätti, että siellä kahakoittiin vihollisen kanssa. Hän kiiruhti matkaa ja purjeen sekä airojen avulla kiitikin venhe aika vauhtia. Noin puolen tunnin kulkemisen perästä huomattiin nuo mustat linjat aluksiksi, jotka olivat kiivaassa taistelussa. Liput näyttivät, että ne olivat suomalaisia ja venäläisiä, jotka tässä taistelivat toisiansa vastaan, ja Ranck otaksui, että hänen ystävänsä Roth taas oli vihollisen jäljillä ja toimittamassa uutta, loistavaa urotyötä. Ranck kiirehti soutajiaan, sillä hän hehkui innosta, saada ottaa osaa taisteluun. Hän antoi hinata Ruotsin lipun mastonhuippuun. Kiväärit ja välkkyvät aseet olivat valmiit ja Ranck ohjasi venheensä täydessä vauhdissa erästä yksimastoista vihollisen alusta vastaan, jonka syvässä oleva runko näytti, että se oli täyteen lastattu kuormastoalus.

Ranckin ja hänen miestensä oli helppo hypätä tuon matalan laidan yli vihollisen laivan kannelle, varsinkin kuin siellä oltiin kokonaan säikähtyneinä. Ainoastaan muutamat kasakat koettivat piikeillänsä työntää takaisin tunkeuvia, mutta suurempi osa miehistöstä, äkillisen pelvon valtaamina, pakkautuivat yhteen läjään vastakkaiselle puolelle, koettivat hypätä venheesen ja paeta lähimmäiselle rannalle. Ranck ja hänen miehensä ampuivat noita onnettomia joukottain ja pian oli alus heidän vallassansa sekä jälellä oleva miehistö ajettu kannen alle. Ruotsin lippu nostettiin ja oli todistajana Ranckin voitosta. Samaan aikaan olivat suomalaiset venheet anastaneet kaikki muut vihollisten kuormastoalukset ja venheet, niin että heidän voittonsa oli täydellinen. Voittohuutoja kaikui ympäristöllä ja melkein tyynellä vedenpinnalla näkyi tuossa sellainen elon ja merkillisyyden kuva, että sitä mielihyvällä katseli.

Kun Ranck juuri oli tarkastamassa saalista ja vankeja, tuli eräs venhe aluksen sivulle ja kohta senjälkeen näkyi pyöreä, pienenläntä mies astuvan laidan yli kannelle. Punaset posket, lystikäs hymyily suun ympärillä, pönähkä maha, hyväluontoisesti tirrottavat pienet silmät eivät olleet kenenkään vähemmän henkilön kuin itse "amiraali" Rothin, jonka Ranck heti tunsi ja jota hän ilosta huudahtaen ja avoimin sylin kiiruhti ystävällisesti ottamaan vastaan.

Roth tirritti kummastuneena vieraasen upseeriin, jolle hän teki kunnian-osoituksen, tuntematta vanhaa tuttavaansa. Ranck nauroi.

"Mitä! ettekö tunne enää minua, oletteko unhottaneet entisen ystävänne ja aseveljenne?" huudahti hän. "Onko nimi Ranck kokonaan unhottunut mielestänne, eli olenko näöltäni niin muuttunut, ett'ette tunne enää kuka minä olen, vaan seisotte ja katselette minua suu selällään ja silmät tirrallaan?"

"Kah, todellakin se olette te, jonka minä luulin jo olevan sekä kuollut että haudattu", huusi Roth ja vastasi Ranckin ystävälliseen tervehdykseen. "Missä herran nimessä te olette olleet? Huomaan, ett'ette ole olleet työtönnä, sillä olette vaihtaneet korpraalin univormun upseerin poletteihin, jonkatähden en teitä heti tuntenutkaan. No, olkaa sydämellisesti tervetullut, herra upseeri. Te varmaan otitte tämän venäläisten suurimman aluksen?"

"Aivan niin, herra _amiraali_", vastasi Ranck, "en kumminkaan yksin, vaan Ojan Paavon ja kolmen muun ripeän miehen avulla. Olin juuri etsimässä teitä yksityisten asiain tähden, kun kuulin kiväärin pauketta ja tulin parhaasen aikaan, että sain minäkin osani taistelusta. Koko kahakka oli vaan leikin tekoa ja täytyy suoraan tunnustaa, että venäläiset tappelevat paljon paremmin maalla kuin muutamaa jalkaa syvällä vedellä."

"Te olette aivan kun ennen, mutta huolimatta siitä ei teidän urotyötänne unhoteta", vastasi Roth. "Jos olisin kuningas, niin sanoisin teille: saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Nyt voin ainoastaan sanoa kiitoksen hyvästä avusta ja kutsua teitä maalle, jossa minulla on tarjota teille hyvä aamiainen ja jossa saamme puhella enemmän keskenämme. Tämän kuormaston nappaaminen tekee varmaan Rajevskille suuremman vahingon, kuin jos olisi menettänyt kokonaisen tappelun, sillä hänen täytyy luopua nykyisistä paikoistansa ja vetäytyä Hämeenlinnaan."

Ranck katseli kummastuksella tuota vaatimatonta miestä, joka, älykkäästi käyden tuota pientä sotaansa, oli saattanut kokonaisen sotajoukon mitä tukalampaan asemaan, tuottanut Rajevskille enemmän surua ja pannut hänen sotajoukkonsa täällä suurempaan vaaraan, kuin Klingspor ja kaikki hänen yrityksensä tähän asti ja vastedeskin.

Ystävykset menivät "amiraalin" venheesen ja nousivat vasemmalle rannalle, johon vapaajoukko Spofin johdolla oli asettanut leirinsä. Täällä oli koolla noin 1,500 miestä, suurimmaksi osaksi talonpoikia, joilla parhaasta päästä oli aseina vanhoja pyssyjä, nuijia viikatteita ja heinähankoja. Tällä aivan harjoittamattomalla miehistöllä olivat Roth ja hänen kumppaninsa Spof voittaneet lukemattomia voittoja, hävittäneet, polttaneet ja ryöstäneet vihollisen varastoja ja kuormastoja, häirinneet venäläisiä takaapäin, sivuilla ja kokonaan katkaisseet heidän keskenäisen yhteytensä. Roth oli herättänyt joukossaan samallaisen sankarihengen ja isänmaan rakkauden, kuin hänellä itselläänkin oli. Nyt saadusta voitosta iloittiin koko leirissä sanomattomalla riemulla. He syleilivät toisiansa ja ilmoittivat ilonsa jos jollakin tavoin. Spof tervehti ensimäiseksi kumppaneitaan. Hän oli pitkä, laihanpuolinen mies ja noin 40 vuoden vanha. Hänen parrakkaista kasvoistansa säteili pari suurta mustaa silmää, jotka ilmaisivat miehuutta ja päättäväisyyttä. Hänellä oli oikein pulska sotilaan vartalo. Varmaa on, että useita sellaisia alempi-arvoisia miehiä, kuin Roth ja Spof, löytyi Suomen sotajoukossa, vaikk'eivät saaneet tilaisuutta näyttää ja ilmaista itseänsä, vaan nukkuivat, veltostuivat, sekoittuivat joukkoon ja tulivat samallaisiksi tyhjäntoimittajiksi kuin kumppaninsakin. Heillä ei ollut mitään ylenemisen toivoa, jonkatähden useat kävivät alakuloisiksi. Heidän nimensä jätettiin unhotuksiin ja kiittämättömyyteen, sen sijaan että heitä olisi pitänyt elähyttää toivolla ja vakuutuksella, ett'ei heidänkään uhraustansa kuninkaan ja isänmaan edestä unhotettaisi historiassa, tuossa todellisen kunnian temppelissä, vaikka se jäisikin muitta palkinnoitta.

Kun aamiainen oli syöty, jossa Spof myös oli osallisena, ja Ranck oli jäänyt kahdenkesken isäntänsä kanssa, kertoi hän Rothille matkansa tarkoituksen ja kuninkaalle antamansa lupauksen.

"Koko toivoni riippuu teihin", lopetti Ranck, "ja jos ette auta minua toimittamaan jotakin oikein seikkailumaista sankarityötä, niin ei kuningas luultavasti koskaan täytä minun pyyntöäni. Se koskee kokonaan minun yksityistä asiaani, mutta on niin tärkeä, että koko elämäni onni ja suloisuus riippuvat siitä."

"Hm! jos asiat ovat sillä kannalla, niin miettikäämme, mitä voisimme tehdä", vastasi Roth. "Sellaisten kepposten tekeminen, joita olen tähän asti toimitellut, ei riitä teidän tarkoitukseenne. Kumminkin olen niin hyvin itse kuin joukkonikin teidän käytettävänänne ja käskettävänänne, sillä, jos jotain saamme toimitetuksi, on se tapahtuva teidän nimessänne, jos teille siitä on tuleva jotakin hyötyä. Olen iloinen nähdessäni teidän luonani ja yhtä iloisena näen teidän arvonne kohonneen, olkaa siitä vakuutettu. Älkää olko epätoivoisena, sillä sodassa aina sattuu arvaamattomia seikkoja ja onni on rohkean kumppanina."

Vilpittömällä ilolla otti Ranck vastaan vääpelin lupauksen ja samana päivänä esitettiin sankarimme vapaajoukon miehille, jotka tervehtivät häntä kaikuvilla riemuhuudoilla. Muutamat Ranckin johtamat onnistuneet hyökkäykset vihollisten vartioita vastaan saavuttivat hänelle joukkojen luottamuksen. Viimeisen kuormaston menettäminen pani Rajevskin sellaiseen epätoivoiseen asemaan, että hän oli pakoitettu kutsumaan kokoon etevimmät päällikkökunnasta, kuullaksensa heidän neuvojansa. Kokous pidettiin Alavuudella. Yksimielisesti päätettiin palautua Hämeenlinnaan. Tuo alhainen vääpeli oli voittanut venäläisen kenraalin ja läksyttänyt ruotsalaista sotamarskia, joka sitä ei ollut käsittävinään. Roth vetäysi vapaajoukkoneen aina Harjuun asti ja Spof laivastollaan vartioitsi läheisiä järviä.

Eräänä päivänä meni Ranck noin 70 miehen kanssa oikealle rannalle tarkastelemaan vihollisen liikkeitä, kun varmuudella tiedettiin, että venäläiset varustausivat lähtemään matkalle. Puolenpäivän aikana odotti joukko metsässä erään mäen rinnassa lähellä maantietä, kuin kiiruussa huomattiin tulevan useita vaunuja, vahvan kasakkajoukon saattamana. Ranck komensi heti lähtöön, lähetti osan joukostansa vastakkaiselle suunnalle sulkemaan tietä ja hyökkäsi itse jälellä olevien etunenässä vihollisen päälle. Ranck huomasi, että toisesta vaunusta rivissä hyppäsi ulos nuori mies ja jakoi käskyjä kovalla äänellänsä. Hän oli puettu kenraalin univormuun ja hänen rinnoillansa kiilteli useita kunniamerkkejä. Hänen miehuutensa ja kuolemaa-pelkäämättömyytensä vaikutti sähkön tavoin hänen joukkoonsa. Kasakit taistelivat tavattomalla urhoollisuudella ja Ranckin täytyi vetäytyä takaisin. Niin pian kuin tie oli vapaa, jatkoi matkue kulkuansa. Ell'ei Ranck olisi jakanut joukkoansa, vaan hyökännyt koko joukollaan, niin olisi taistelu saanut toisellaisen lopun. Haavoitetuilta venäläisiltä, jotka joutuivat Ranckin käsiin, saatiin tietää, että tuo onnellisesti pakoon päässyt kenraali ei ollut mikään vähempi henkilö, kuin nuori kenraali-luutnantti kreivi Kamenski, joka meni päästämään Rajevskia päällikkyydestä ja ottamaan itse pohjoisläntisessä ja keski Suomessa olevien vihollisjoukkojen päällikkyyttä. Kamenskin kahtena edellisenä vuonna Preussin sodassa tekemät loistavat urotyöt olivat hankkineet hänelle hyvin ansaitun maineen. Tultuansa sotajoukkoon vapautti hän heti Rajevskin suurista murheistansa. Mutta Rothin lakkaamattomat hyökkäykset pakoittivat hänen kuitenkin vetäymään kahdessa kolonnassa takaisin Hämeenlinnaan. Tätä peräytymistä koetteli hän peittää siten, että oli teettävinään hyökkäysliikkeitä evesti Wlastoffilla Saarijärvelle ja evesti Sabanejeffillä Orivedelle ja onnistuikin siten pitämään Klingsporin työttömänä kuin myös asettamaan Rothin hyvin tukalaan asemaan, kun tämä ei voinut kau'emmin turvautua sotajoukkoon.

"Meidän täytyy -- ikävä kyllä -- jättää ryöstöasemamme ja vetäytyä takaisin sotajoukkoon", lausui Roth surullisella äänellä Ranckille, joka oli hänen seurassansa. "Sabanejeffin suurempi voima ahdistaa meitä joka puolelta ja selvästi näkyy, että meidän hyvät päivämme ovat loppuneet. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä se loistava urotyö, jota te niin suuresti olette ikävöineet. Kau'an mietittyäni on vihdoinkin päähäni pöllähtänyt hyvä aate."

Ranck, joka kättänsä vastaan nojautuneena ja hyvin alakuloisena ajatteli kuninkaalle täyttämätöntä lupaustansa, katsoi näitä sanoja kuullessaan äkkiä ylös ja loi kysyvän silmäyksensä Rothin kasvoihin.

"Antakaa minunkin kuulla suunnitelmanne", lausui hän. "Minun on jo aika toimia ja olen valmis mihin seikkailuun tahansa."

"Meidän pitää hyökätä ja valloittaa Tampere viholliselta", vastasi Roth totisena ja vakavana, joka sai Ranckin silmät säteilemään.

"Oivallinen aate, jos se vaan olisi mahdollinen", lausui Ranck. "Tampereella on vahva puolustusväki ja luultavasti on sen komentaja varoillaan."

"Oletteko jo menettäneet itseenneluottamuksen ja pidättekö asian mahdottomana, niin älkäämme puhuko siitä enää", lausui Roth myhäillen. "Mutta muuten sanon teille, että tiedustelijaini kautta olen saanut varman tiedon, että Tampereen miehistönä ei ole enempää kuin tuhat miestä, että evesti Froloff on siellä komentajana, ja hän on vanha ruutiukko, joka juo paloviinaa aamusta iltaan ja makaa öillä kuin tukki. Neljällä sadalla joukostamme valitulla otamme Tampereen yhtä helposti kuin jos ottaisimme näppeen nuuskua. Siellä kau'emmin oleminen on meille aivan mahdoton, sillä Kamenski on kintereissämme. Mutta kun vaan olemme neljäkymmentä-kahdeksan tuntia kaupungin herroina, niin olette täyttäneet kuninkaalle antamanne lupauksen ja siten on tarkoitus voitettu. Että aivan vihollisen nenän edessä anastaa häneltä linnoitetun kaupungin, on sellainen urotyö, että minun mielestäni sotamarskin sauva pitäisi olla teidän palkintonne siitä."

Ranck ojensi vääpelille kätensä.

"Te olette uskollinen ystävä, joka rohkealla ehdotuksellanne tarkoitatte ainoastaan minun onneani", lausui hän. "Jumalan nimessä koetelkaamme, minä en siinä säästä enemmän henkeäni kuin vertanikaan. Milloin teemme koetuksen?"

"Jo aamulla pitää meidän lähteä liikkeelle, päästäksemme yön tullessa sinne, ja silloin alkaa hyökkäyksemme", vastasi Roth. "Meidän pienet aluksemme eivät kannata muuta kuin noin 400 miestä tavaroineen tarpeineen. Niinpian kuin kaupunki on vallassamme, lähetämme heti siitä tiedon sotajoukon päällikölle ja pyydämme apua. Klingsporin nimi ja maine ovat takauksena, ett'ei sieltä apua tule, mutta teidän urotyönne tulee tunnetuksi ja ilmoitetuksi kuninkaalle."

Heti tehtiin valmistukset tuota rohkeata yritystä varten ja Spof keräsi kaikki kelpaavat alukset, joilla joukko oli kuletettava. Seuraavana aamuna oli kaikki valmisna ja lähdettiin kulkemaan oikeanpuolista rantaa, jossa labyrinttimaiset metsittyneet saaret sulkivat rannalta näköalan ja estivät siten huomaamasta noita piiloteitä kulkevia aluksia. Koko matka oli niin tarkasti mietitty ja tehtiin niin varovasti ja viisaasti, että kuin pimeän tultua laivasto joutui rannalle noin neljännes peninkulmaa Tampereelta, niin ei kenkään ollut huomannut sitä, eikä kaupungin komentajalla ollut pienintäkään aavistusta uhkaavasta vaarasta, vaan tapansa mukaan joi hän itsensä humalaan ja nukkui sen jälkeen kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa.

Seisahduttiin lähelle rantaa siksi kuin pimeys täydelleen peitti seudut. Rothin suunnitelman mukaan jaettiin joukot kahteen osaan, joista yhden piti hyökätä maan puolelta Ranckin johdolla ja toisen Rothin johdolla järven puolelta. Kun molemmat osastot olivat paikoillaan, niin oli raketilla annettava merkki hyökkäyksen alkamiseen yht'aikaa. Kaikki seikkailussa osalliset olivat hyvin innostuneet sen onnellisesta päättymisestä, joka oli loistavalla tavalla lopettava ne muistorikkaat urotyöt, joita nämä miehet olivat tehneet.

Tampereen ympärillä oleva linnoitus oli hyvin alkuperäistä laatua, pääasiallisesti maavalleja. Järven puolella oli muutamia vähäpätöisiä kivivarustuksia. Vihollinen ei ollut juuri pitänyt huolta tämän tärkeän paikan linnoittamisesta. Luottaen siellä olevaan sotajoukkoon ja nähden miten maan puolustajat lakkaamatta vetäysivät takaisin, luultiin oltavan täydessä turvassa hyökkäyksiä vastaan, eikä löytyvän mitään peljättävää.

Mutta siinä petyttiin.