Part 2

"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä. Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta pikemmin pääsemme täältä sen parempi".

Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.

Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten. Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen, näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän vanhentunut. --

Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi. Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi. Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla; urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus hävinnyt.

Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.

"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon minä toivon sinun suoraan vastaavan."

"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".

"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"

Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.

"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."

"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi pojan kasvoihin.

"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle tervehdykseni ja jätin talon".

"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus, välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".

"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia, että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."

"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen, "mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt tulevaisuudestasi?"

"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi", vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri _etsiä_ kuolemaa, kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa, mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata sen mitä oli rikkonut."

"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa, johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena. "Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa, vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."

"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi. Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on paras todistus siitä."

"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"

Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen synkkämielisillä katselmuksilla.

"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi, vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja 'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen, saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse -- muisto."

"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä. Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään asti, oi, mikä katkera kohtalo!"

"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies. "Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."

"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni. Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."

Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.

"_Meidän kotomme_!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"

Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.

"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu pesäänsä."

Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa. Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen poikaansa tervetulleiksi.

"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään... "Kiiruhda nyt emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."

Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä, korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä, niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.

Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte poikaansa.

"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli mikä vaivaa sinua?"

"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi nuori Koiskinen.

Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut oivallisen illallispöydän ympärille.

"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."

"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."

Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.

"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta, tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden elämää, mutta se onkin ainoan poikani."

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin. Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.

Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään. Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.

Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan, jossa palvelijat asuivat.

"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.

"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen, joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"

"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme puutetta."

Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.

"Vaimo", vastasi hän.

"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"

"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja meillä ei ole syötävää."

Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.

Hän kääntyi taaskin tyttöön.

"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen."

"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."

Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.

"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille, asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä olen sinulle antanut?"

"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi tyttö.

Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut, tuli heidän luoksensa.

"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia, teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."

Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi muutamia epäselviä sanoja.

"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän. "Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä. Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."

Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja jätti kiiruusti huoneen.

Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "_hyvästi_" kuului heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi! hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä. Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin, ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.

"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä. "Jumala olkoon hänelle armollinen!"

"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta. Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on tapahtunut?"

"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "_Häntä_ säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää meidän yhdessä kärsiä ja -- toivoa!"

TOINEN LUKU

Kasvot ikkunassa.

Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut, vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan, ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat himonneet.

Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi _Buxhövden_ ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti, kreivi _Tutschkov_, kreivi _Kamenski_ ja ruhtinas _Bagration_, jotka kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan, että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti myövä kunniansa.

"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa. Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000 miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille. Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto, joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle. Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli. Odotettiin vaan kuninkaan käskyä -- mutta turhaan. 16,000 venäläistä oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut johtajana Taavetti eli Jonathan. -- -- --

Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia, joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet, vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.

Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.