Part 19

Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin, joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.

"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi, mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua, jos vaan joudun hänen kynsiinsä."

Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa. Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.

Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti, joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.

Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella. Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä. Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit, jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä kuninkaalle.

Kenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset lopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä heidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja oli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua venäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä opettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla onnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään rantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja tuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin ja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt rannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia ohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä. He törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden avulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli tarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat karille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset tästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista surullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.

Jos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin kaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat Ahvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei ainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan, vaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten olemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin kummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa annettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi kiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei maininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä tavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä asiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi _okaiksi_, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi kuin julkisesti lausuttu moite.

Kun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä kuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen astuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana, edestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta oli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten tähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja ainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.

"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!" lausui kuningas ja tempasi kiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle. "Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei sittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin miesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka."

"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri saada toimeen", rohkeni Ranck lausua. "Ah, teidän majesteettinne, ne ovat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin ajaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun. Tässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän majesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä."

"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan", vastasi kuningas ja katsoi terävästi Ranckin kasvoihin. "Mitenkä te, herrani, joka tulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin kahakkaan?"

"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne", vastasi Ranck ja kertoi muutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan kahakkaan. "Teidän nimenne?"

"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne."

"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin valtakirjan", lausui kuningas.

"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman kiitollisuuteni", vastasi Ranck. "Tämä teidän majesteettinne hyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi vast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa."

"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"

"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia sanoja."

"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa vankeinamme."

"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja hänen kunniamerkkinsä."

"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä ne ovat?"

"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.

Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"

Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.

"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."

Armoa -- kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman, vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:

"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.

"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin. Tuo urhoollinen upseeri olisi siis _rikoksellinen_. Kuningas hetkisen luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.

"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."

Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.

"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa, jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"

"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck, "minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."

Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.

"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi kuningas.

"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck. "Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi 15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä. Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."

Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa vapisivat vihasta.

"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."

"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon, eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet, toiminnut toisella tavoin."

Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman paperin.

"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että se melkein kauhistutti kuningasta.

"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."

"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet, mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."

"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan yksi tehtävä."

"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.

"Se on -- _kuolla_, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema on silloin minun ainoa ja paras voittoni."

Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän puhunut hetken sanoja.

Kuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä. Hän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani kuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:

"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin hänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa kuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä."

Hän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien kanssa.

VIIDESTOISTA LUKU.

"Styrbjörn" ja "Hjalmar". Taistelu yöllä.

Nykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko urhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä ominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin raa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että se on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei pelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko työskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.

Kun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa vastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä, mutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta, tärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi, siinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit lukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.

Ruotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina löytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle sotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja kansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta, joka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä hyödyttävänsä yhteistä parasta.

Venäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta laivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon kuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä ja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle Turun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja ja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista aina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut eteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten ja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta kun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että paitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat ruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn mennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt kerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood, johtaen laivoja _Gentaur_ ja _Implacable_.

Erikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle, mutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen oli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi saaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa näyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse että kaksi miestä siinä tuli ammutuksi _Fäderneslandet_-nimiseltä laivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä ansaitsee mainita.

Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä istuvan merimiehen pään.

Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin vihollista lähestyä.

Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni, uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin, sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50 miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista -- merisotamiehiä -- ynnä 5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään Neitsytsalmen päällikkölaivalle _kuningas Adolf Fredrikille_, jonne niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.

Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14 parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää _Styrbjörniä_, ja toista luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa _Hjalmar_. Ensimäiseen kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi tuli: _Jumalan varjelus!_ ja tunnussanaksi: _Antaa voiton!_ Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä. Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi ajutanteiksi.

Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena edellisenä päivänä kahakoineet laiva _Fäderneslandetin_ ja rekatti _Belionan_ kanssa -- Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia --. Yö ei ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa. Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin 100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä, kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.