Part 18

"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki. Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian ansainneena."

"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte pitkällisen poissa-olomme aikana."

Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut, joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella, ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi liikutettuna hänelle kätensä.

"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?" lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.

"Jumalan tähden, ette, herra majuri", vastasi Ranck. "Se on salaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken. Minulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova."

"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein mieltymyksestä teidän persoonaanne", vastasi majuri. "Menen nyt keskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella enemmän keskenämme."

"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella", vastasi Ranck, "varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole enää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana. Kummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä."

"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi", vastasi majuri. "Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten hän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia kepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut paremmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi Roth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä joukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden, rämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut Ruoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja ja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut ympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee venäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta ruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on, kuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät häntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme."

Majuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli vanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.

"Olen odottanut teitä kau'an", lausui veteraani, "sillä tahdoin saada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen olin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni, niin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri Eekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä olisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka kaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan."

"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi tarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan", vastasi Ranck hyvin liikutettuna. "Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista vaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan. Puolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana."

"Mutta en minä", vastasi vanhus. "Minä aivan kummastuin kuin näin teidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne Roth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko tämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?"

Ranck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:

"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa minulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien hellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua kiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä, joiden kanssa on kunnia olla sukulaisena."

Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.

"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat täyttäneet velvollisuutensa."

Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä sille löytynyt lohdutuksen sanoja.

"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia, jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada takaisin."

Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen jälkeensä. -- -- --

Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.

Majurin kasvot loistivat ilosta,

"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle. Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä. Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan. Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen. Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi, joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa päivällispöytään."

Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.

"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."

Hän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an ajattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun rikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen sanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi hän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä hänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa rakkain esine.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada aikoihin.

Pyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten jo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä piti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500 miehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka oli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat olemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi hän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin kiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin haaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja täällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä häntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan keräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan taistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei sallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä, jotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain miesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas takaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita ja haavoitettuja.

Kun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa keskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa Adolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu kaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet, jotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.

"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on venäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän on estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut kulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan, joka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt Turkuun", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. "Sölfverarmilla on ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin kanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt varusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta, jota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän sodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden estämiseksi?"

Kuninkas (viisaan näköisenä): "Jönssonin asema on vahva ja hän kyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on hänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22 tykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä armoni menettämisen uhalla."

"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta", lausui imarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi Jönssonin vaarallisen aseman. "Teidän majesteetillanne on aivan oikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi Buxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren puolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt rannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa hyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne, saadaksensa paremmin iloita voitosta."

"Siitä hän saa vähän iloa", lausui kuningas, "Minä annan amiraali Dodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky Hjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille avuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa anastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs tästä sanotte?"

"Se on oivallista!" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat syvään.

"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin käytettäväksi?" kysyi Melin.

Kuningas näytti miettivän.

"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä", vastasi hän. "Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin vähän haistavat ruudin savua."

"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu, nostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä", vastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut kuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti "saada vähän olla liikkeessä", olivat _nälistyneitä, ryysyisiä, peräti harjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet_. Kun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi oli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt olivat _saksalaisia sotamiehiä_, jotka päivää ennen olivat pistetyt pataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä päätöksen tämä homma oli saava.

Sekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei kumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta, että olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut totuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille siksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain mennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla, kuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos tuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa kaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä lähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi mahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.

Elokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18 Ahvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa, jossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen suojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat laivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle Metsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta usean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi ja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta Sandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot tervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat pääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa siunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti järjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan joutuneet häpiään.

Kuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen kanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?

Jo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun. Kenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat tulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa. Elokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit hävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto Dodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi. Venäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa kohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden murhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään; mutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa ristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne Ruotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen tähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät ruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat sen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja Ryövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima levenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja ruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli väsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet, niin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin sijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella. Kapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla jälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla hyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat ruotsalaiset sieltä.

Sölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka vihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo 9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja silloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat aallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä avuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen välille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut turvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12 e.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan Sölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän venheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4 airolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä kuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin oli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja venäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut laivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.

Sandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu jättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa maalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä Suomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.

Mutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.

Lähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta päättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa tarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan venheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla oli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin hyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään evestille.

"Mitä tahdot, lapseni?" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.

"Tahdon kysyä onko hän kenraali?"

"En ole vielä päässyt kenraaliksi", vastasi Pahlén myhäillen, "mutta tämän joukon päällikkö kyllä olen."

"No, sitten taitaa olla sama", vastasi tyttö hypistellen esiliinaansa. "Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä sanomista hänelle."

"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire."

"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko ylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa, pitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton johdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin 50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän myös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut toimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä tien oppaaksi."

Tätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus on aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali Buxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin, evesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien kanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900 miestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa miestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen päällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen onnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse onnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen etevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen hommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen poistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén ja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät äkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.

Juuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta matkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti yritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota hän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen kiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden luokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä ja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja sotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä lähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa ja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien osastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.

Westanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja hänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita herkullisia ruokija ja hienoja viinejä.

Päällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn loistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä hempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka yhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen ja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen urhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana loistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva naimiskauppa.

Buxhövden kohotti lasinsa.

"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton kunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi", lausui ijäkäs kenraali hiukan kumartaen päätänsä. "Tähän maljaan suljen myös teidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana ja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin, mutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin työskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi."

Lasit tyhjennettiin pohjaan.

"Minun aikomukseni on", vastasi kavaltajatar, "mennä pohjoiseen ja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan välttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa mitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja setäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää."

"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään", lausui ruhtinas Bagration. "Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan siitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan vieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain tähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta siellä tulevat oikein arvostelluiksi."

Neiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen. Hänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon auringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi. Sinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien toiveittesi päämäärän."

Oli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva kalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.

"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän. "Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."

Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä. Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos mielimme onnistua pakenemaan."

Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn luokse.

"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."