Part 15

"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme laivastomme."

Mitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen päivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11 linjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät Möenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili korkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla nuo uhkeat "tammivallit", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta sotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta. Ne olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien sodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden ja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen amiraalilaiva _Kustaa IV Adolf_, joka oli viimeinen vuoden 1790 jälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan kummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli muodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja viehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten kanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon kolmikieliseen lippuun.

Puhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, että _Bellona_ toi mukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa laivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon niistä määräyksistä, kuin _Bellona_ oli tuonut mukanansa, kutsui hän heti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset olivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn viedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin, sitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja rekattien avulla vihollinen saaresta.

Tämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa. Nyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat "tammivallit" kelpasivat vaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa sotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi upseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän oli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että Gotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut muita miehiä kuin laivaston "sinitakkiset" ja että Karlskroonaan menemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.

Mutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin kunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin heti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500 Kalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa tykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden tykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin johdolla. Rekatti _Sellona_ sai käskyn etsiä erinneet linjalaivat _Urhoollisuus_ ja _Miehuus_ ja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston lähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät siellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto läksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia kohti.

Kun _Bellona_ 14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon, saatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima, joka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen ympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen Carlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän iltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat ne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui amiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille. Lähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka oli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt kuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut kunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli kiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.

Skrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti lukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:

'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!

Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin linnoitukseen, ovat _puisia_ eivätkä sentähden peljättäviä. Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti antautua.'

"Sen teen tiettävästi", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä saamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia kanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä. "Tervehtäkää evesti Klintiä", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen, "että kohta tapaamme toisemme Visbyssä."

Nuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire näkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä tavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten käsien kanssa.

Amiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana iltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot silloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan vihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa venäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää kourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan, kuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua sotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut päättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.

Aamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti, kapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman antautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin olisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle viholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa, jolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta saivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa lupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia ja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä osasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen matkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto meni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät Gotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan Sliten satamassa tarkastelemassa.

Noin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli vaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi liike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään aivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita ja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja vietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista ollutkaan, sillä seuraavana päivänä vietti _raatimies_ Krok ainoan tyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa, joka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja rykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut raatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin olivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa, sillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin hänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi. Kaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne ihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut. "Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista", vastasi hän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti raatimiehen arvoa asujanten silmissä.

Hääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin kuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat puutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat ilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi, kukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun tulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon helteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.

Ei kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän asemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein sorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi. Anna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse talutti häntä Hänen Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ päällikkö, kapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi antaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää, että raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan tyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan, vaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.

Vihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut läsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi kahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.

"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme", sanoi hymyillen nuori mies. "Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi tulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua, Anniseni."

"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä", kuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää hänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. "Meillä on ollut apunamme sekä pyhimykset että venäläiset."

Häät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä päivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat rekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle ja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan kaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti meni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi vanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista kaapparialusta _Cort Adeleria_ ja tavallisella auliudellansa lupasi hän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja ilmoittaisi mokomasta pöpöstä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.

Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia, vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.

Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki, suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita, seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.

Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen. Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa. Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.

Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan noita peljättyjä petoeläimiä.

Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen, rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.

Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja -- sotilaan poika.

Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.

"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"

"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama kokonaan katosi savupilviin.

"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän kertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin hänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin kuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä", lausui Kitulanka painavasti.

"Sinulla on oikein, isäntä", lausui hänen vaimonsa, "meillä ei ole kuin kuusi poikaa."

"Teillä on seitsemän", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.

"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!" kuului taas vanhuksen vastaus.

"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku epäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?" kysyi nuorimies ja oikasi kookkaan vartalonsa. "Mikä tarkoitus teidän ja äitini puheella oikeastaan on?"

"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani", vastasi Kitulanka.

Nuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti pyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.

"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?" lausui poika tärisevin huulin. "Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen taistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin heittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä kuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?"

"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia Suomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt kahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen, uhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut kokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen saarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene taistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja yhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!"

"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo tietää mitään sinusta, pelkuri-poika", lausui äiti ylösnoustessaan ja katsahti vihaisesti Alarikiin. "Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli sinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt sinun maailmaan."

Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.

"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."

"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus. "Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"

"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.

Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.

"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti päätänsä pojalle.

"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"

"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan. Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme. Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."

Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.

"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.

"Löytyy yksi, ja hänen nimensä on _Savilahden Jooseppi_."

Silloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.

"Savilahti?" kertoi Kitulanka, "onko sellainen mahdollista? Onhan hän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin hänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja kalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden. Hänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada mieheksensä kenen hyvänsä kylästämme."

Pappi hymyili.

"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty sen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli kylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön lupauksia", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.

Kitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesi Alarikin tavallisesti istuvan. Se oli -- tyhjä.

"Alarik on mennyt matkoihinsa", lausui isä. "Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti, tuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen silmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?"

"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin ja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa Härmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti taistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan, ennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on nyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua Kokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei myöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä Rajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija, joka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor vihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta päättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala on oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän puolellamme."

"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat", vastasi vanhus päättävästi. "Oi, kuin vanhuuteni estää minun uhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla Jumalaa ja siinä kaikki."

"Ja siinä onkin kylliksi", vastasi pappi. "Suomen kaikissa kirkoissa pidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto on yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta tarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi tehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan miespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon kuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä."

"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä, eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"

Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.

Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella taivaalla.

"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."

Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.

"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.

"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut, siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"

Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat kolme henkilöä katselivat toisiansa.

"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."

"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä epäillään sytyttäjäksi."

Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.

"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"

"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi", vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti, kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."

"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."

Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.

"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene rauhassa täältä. _Kuole_, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin unhotan, että olet levännyt rinnoillani."

"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit alinomaa silmieni edessä."

Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.