Part 14

"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen. Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän, mutta meillä on vaan _yksi_ ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja minun välillä."

"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen, on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on..."

"Hirtettävä lurjus..." keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran kirjuriin.

"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."

Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari Krok värisi ilosta.

"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.

"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän," lausui Krok korkealla äänellä.

"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä, jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he..."

"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys, isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."

"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat 2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa..."

"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.

"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P. Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän pahan aikomuksensa."

Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä, koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen, jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis eivät olleetkaan _kummituksia_ eikä haudoista nousseita aaveita. Ne olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.

"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin, semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa. Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."

Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin. Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan raivoavia henkiä toisesta maailmasta.

"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni tekee tapella."

P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin -- _Manfred Skrifvarin_; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä. Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut hänelle antavansa tyttärensä.

Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle, luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.

"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on tänä yönä ollut yhdessä."

"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi, tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.

"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia, näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain, että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme. Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja nekin vaan _puukanuunia_ [aivan historiallista] ja että he tulivat Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa; tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000 miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse, kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."

Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän, jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.

"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."

"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle mitä olemme nähneet ja kuulleet."

Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset, mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta järjestysmiestä raskaasta unestansa.

"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä. "Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."

Laiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni sanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos Gotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman suuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin Ranskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään toivoa pelastuksesta.

* * * * *

Kuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky johtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun ilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni Cederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa saari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä Karlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja kenttätykistö. Rekatti _Bellonan_ kapteeni Gaubineau sai käskyn heti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan edellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä purjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin arveltiin laivaston oleskelevan.

Kapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen kahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin kunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa. Kauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja kaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen, kuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan, valhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja. Vanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg, joka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman päällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla vakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta. Pursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi alinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen apulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä palvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti punaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.

Gaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille vastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat vastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset olisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen, paljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa maha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä oli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä leveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat kuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle sukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella maailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän olevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin vilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan merimiehen aivoissa liikkunut.

Kuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen. Hyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen kertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä saa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa koskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin sanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen kohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän varovasti omatakeisuuttansa.

Kapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa ja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä ruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi oli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan, että kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja "manööverisoppa" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut läheisessä sukulaisuudessakaan "valtameren helmen" mehun kanssa, vaan jonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen elähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan kannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä meri-ilmaa.

"Mihinkä lopetinkaan?" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan vahtiupseerin tervehdykseen.

"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä eräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä."

"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se, hitto vieköön pystytukkani -- Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan pääkallossansa --, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri aaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa. Silloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin levitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin lemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle ja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja korjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni rakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa etelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollut _monta rakkauden seikkailua elämässään_."

Tuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi ollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt nauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi sormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.

"Te nauratte, ehkä epäilette -- Hasselberg! eikö seikkailuni lesken kanssa ole totta?" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen rinnallansa.

"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien ylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta! Totta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta hän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas, suloinen ja kaunis hän oli", vannoi ja vakuutti pursseri.

"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin todistuksestanne", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin keveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että tällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.

"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni", vastasi apulainen. "Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten leskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri."

"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä Tukholmaan", jatkoi kapteeni. "Emme voineet kulettaa mukanamme ruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan tavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen olikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin paljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä hyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen pohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli viidenkymmenen kuulan."

"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeni Gaubineau!" huudahti apulainen.

"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään oli kiilautunut -- _merimiehenviitta_. Väestö näet oli tappelunaikana heittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi kuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä pyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden vetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja puristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden niistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin säilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja tiedätte, että se on totta."

"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta", vakuutti pursseri uudelleen. "Minulla on vielä tallella tilikirjani vuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta päällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä minäkin muistan sen matkan."

"Ja leski, kapteeni Gabineau -- miten hänen kävi?" kysyi apulainen.

"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare", tämä oli vahtiupseerille. "Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän muuttunut ja meillä on kiire."

Miehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja kuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty. Rekatin nopeus eneni suuresti.

"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa", jatkoi Gaubineau. "Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy hieman miettiä. Niin hän..."

"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan", keskeytti pursseri. "Niin totta Jumala..."

Kapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.

"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta", lausui kapteeni. "En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä tapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta teidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti pois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi tyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä kreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan keulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä käsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut hänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten rakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä ilmoittaa tähystäjä keulakokassa?"

"Purjehtija suojan puolella", ilmoitti vahtiupseeri.

"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on. Tanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa '_Cort Adeler_' ja kahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä ja sain luonnollisesti -- myöntävän vastauksen heti paikalla. Kirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja molemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä ylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä melkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi rakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti aina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa haikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau, ihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset ikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli luullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:

"Jumalallinen Gaubineauni", sanoi hän, "minulla on pyyntö sinulle", sanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun poski-partani kanssa.

"Mitä käsket?"

"En käske, vaan ainoastaan pyydän."

"Mitä sitte?"

"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä. Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"

"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau, yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa? Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa, minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani, vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut itsensä rakastumasta muuten kuin -- leikillä."

Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.

Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa. Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.

"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekatti _Garmelilla_ ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania, jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on sille antanut."

Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti huuliansa.

"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui alakapteini.