Part 13

Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet. Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.

"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin. Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota he hyvin tarvitsevat."

Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35 vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva, jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia itse kuninkaalle ja ruhtinoille.

Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta. Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa, miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.

Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi, ennenkuin sota loppui.

Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite. Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin hautaa.

Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin [jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului 3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m., kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000 sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia satoja tuhansia ruplia _lahjoina_. Linnan anastamisen kautta sai sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse, hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.

Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja herransa!

YHDESTOISTA LUKU.

Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin.

Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla. Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa. Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.

Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle Gotlannin saarelle.

Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.

Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.

"Mitä käskette?"

"Vielä kaksi lämmintä _kanuunaa_", käski Matti herra, joka oli lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.

"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun 22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana. Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella vaskella."

Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen, tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän uudelleen tuolille.

"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä olevista ystävistä.

"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin pohjaan.

Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi hyvin -- ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.

"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.

"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasi Krokin Eerikki, "mutta minulla on tytär..."

"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Akkasi..."

"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni. Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."

"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"

"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme. Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."

"No, mitä vastasi hän?"

"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, --" Krok kumartui pöydän yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtänne _venäläisiltä_, sanoi hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille käydä pahoin. -- Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä. Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä muutoin tulen hulluksi."

Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.

Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.

"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa. Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys, jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen visiitti [vierailu], ha, ha, ha."

"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."

"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."

Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja. Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.

"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi, ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee! Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P. Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä. Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen pikemmin kotia."

Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa. Mutta pian seisahtui hän uudelleen.

P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P. Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet, vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla. Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.

Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä. Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista. Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.

"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."

Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa. Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.

"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin...; minä tunnen hyvin Agnetan."

Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia. Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville, mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.

"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän oli priorina Visbyn luostarissa vuonna ... jopa kai! vuosiluvut eivät koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."

Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan _kaksi_ kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta, pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja -- oi taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea "isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan. Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.

"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok kuolon tuskissa.

"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.

"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta..."

"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani hautaan."

Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.

Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä. Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään, hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät. Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta. Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle. Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.

Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan kovalla, äkäisellä äänellä.

"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa, kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa, työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"