Part 12

Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."

Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen tulostansa Kutumäelle.

Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen, huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti hänelle asian laidan.

Brunou ei voinut pidättää nauruansa.

"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa. Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."

Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut saattaa viholliset harhateille.

Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka askeleella.

Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa, ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään oltu nähty ainoatakaan venäläistä.

Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen ylhäisyytensä tarvitsisi.

"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä, sillä minulla on jano ja kiire."

"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä heti palvelemaan."

"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua kansaa vastaan.

Isäntä uudisti vakuutuksensa.

Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.

"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.

"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun kellarissani jälellä."

Nyt nousi Ranck ylös.

"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta? Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."

Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.

"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka", ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."

Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti valetukan Ranckin päästä.

"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini, kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."

"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa. "Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö, joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla. Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."

"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."

Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.

"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne, muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."

Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.

Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.

"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän", huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa. "Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin miesten mies!"

Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen oikean kätensä.

"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken, mokomin pitäkää asia salassa."

"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."

Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet ylös.

"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"

"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna hänelle."

Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään. Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.

"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina puutu teiltä."

Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille. Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet, olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät, pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan tapahtumasta.

Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.

"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin", vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."

"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden", lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."

"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän kanssanne ja onnellista matkaa."

Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä, terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.

Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää. Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä" käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi, vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille henkilöille.

Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia, talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli kahdeksankymmenen vangin.

"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli kuinka?"

"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen, nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."

"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck. "Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."

"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se on vannaa."

"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista miestä."

"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin joukossa.

Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille, jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat rivit:

'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan matkani tehdyksi oikeaan aikaan.

R--k. Pohjoinen sanansaattaja.'

Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava. Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.

Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen. Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna. Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki asujamet nukkuneet syvään uneen.

Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo. Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia. Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa. Punertava valo kohta valaisikin huoneen.

"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän täytyy paikalla päästä ulos täältä."

"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"

Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.

"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista", huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" -- nuo olivat molemmat talon rengit -- "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla. Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut paeta."

Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta. Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien, ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.

"Ampukaa!" komensi Ranck.

Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut vetäysivät kiroillen takaisin.

"Nyt eteenpäin", käski Ranck.

Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina, pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin. Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.

Äkkiä kuului eräs huutavan:

"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää peljätä yhtä ainoata miestä."

Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.

"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te kurjin joukko maailmassa."

Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän. Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla ravilla talosta.

Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle. Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa hätyytetyille avuksi.

Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet. Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset, näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.