Part 11

"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."

Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle. Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.

"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita, niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."

Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.

"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra Lohjalla sai hevoset."

"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille, jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen. "Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."

Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.

"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä. Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla varoillaan."

"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana, oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet, läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme huononlainen sananviejä."

Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.

Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.

"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän. "Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja, niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja kiduttamista."

Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti. Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.

Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.

"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."

Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty. Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen olisi tarvittu monta miestä.

Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. --

"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck kuskilta.

"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."

"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."

"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.

"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain, voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen, rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."

"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan hakkauksen ympäri."

Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi, että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä, osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.

"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä viekkaana ja älykkäänä kuin se."

Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella. Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan tuottamista julmuuksista ja kirouksista.

Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki, luultavasti tavattoman pituudensa tähden -- hän oli näet 6 jalkaa ja 3 tuumaa pitkä --, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai uudistaa käskynsä.

"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te olette matkustavainen, jota olen odottanut."

"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."

"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi, vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."

"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja siis sananviejäni jo on ollut täällä."

"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan. Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."

"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck. "Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"

"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"

Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa, ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."

"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä. Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P----le ne roistot."

"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille antamanne lupauksen?"

Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti hänelle noita kylän kamaloita raunioita.

"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."

Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös, että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen. Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.

"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"

"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin, miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä saada hevosta."

Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.

"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."

Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti nenänsä ja katsoi taasen seteliin.

"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra, ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni. Yksi hyvä asia ei estä toista."

Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja vakoilevia silmiä.

Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat rivit:

Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.

R--k. Pohjoinen sanansaattaja.

Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä kantoivat kohtaloansa.

Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen. Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.

"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä vartenhan hän jätti minut tänne."

Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin, luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.

"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."

Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin oli oppinut sen.

"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä..."

Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua. Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.

"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja ruumis piilotettava."

Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.

"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin. Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.

"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."

"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.

"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa. Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."

Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi. Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian näin ollen myös anteeksi annettava.

Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen vaivoistansa.

"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla, olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."

"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle, sitä minä en oikein käsittänyt."

Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.

Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen. Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli erään kaksintaistelun jättämä muisto.

Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta pettureille.

"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus, vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat taistelun halusta."

Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille, joka siihen vastasi:

"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte olla kuoleman oma."

"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset. Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."