Part 1

KRUUNU JA OKAITA

Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809

Kirj.

H. af TROLLE

Suomentanut Lauri P.

Helsingissä 1886, G. W. Edlund'in kustannuksella.

Helsingissä, J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.

SISÄLTÖ:

Johdanto

I. Maanpakolainen II. Kasvot ikkunassa III. Paras kaikista suosituslauseista IV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunua V. Neiti Brahelinnassa VI. Kunnianpäivä Siikajoella VII. Kullan voima. Vehkeilyjä VIII. Kuninkaan korkeasti uskottu mies IX. Sanansaattaja X. Esteitä matkalla XI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin XII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissä XIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua XIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada aikoihin XV. "Styrbjörn" ja "Hjalmar." Taistelu yöllä XVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle XVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää tämän murheenlaakson XVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi XIX. Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja Oravainen. Ylös Pohjolaan XX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja Okaita.

JOHDANTO.

Kolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli Englannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja vaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut sotanäkymölle yhteydessä Wenäjän ja _Ruotsin_ kanssa. Sodan punainen liekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin ja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa kaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000 miehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin ruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman kohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos Stralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen taas vetäytynyt takaisin -- jo ennen Blücheriä -- ja kulkenut Lyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna ruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä tilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin joukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä, jotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä valitessa.

Weichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin sotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän yhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista, kuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä ja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä sotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja Wenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin viipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen oli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa, _kunnes Napoleon kokonaan tulisi ajetuksi Saksasta_, ei kaikista valtioistansa enää ollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä pohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri, kokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei tahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti hän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon hyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen alkuunpaneminen.

Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti keskustelisivat rauhasta ja sen seurauksista _Tilsitissä_, joka kaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien keisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset asiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan ehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen keisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista, jotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän antoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä maailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiin _ranskalais-venäläiseksi ystävyyden liitoksi!_ Maa, joka suurella vallankumouksellansa tärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät toisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä se valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi; keinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä katkerin vihollisuus.

Paitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksi _salaista_ välipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska ja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan ryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin olevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin ja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin olivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan, ryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko keskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia ja _Ruotsia_ vastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaa _Suomen_ Ruotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko maan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen Turkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä tahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla sanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen Europan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se menetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen tavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään kurjuuteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti, kuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan kanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan, asettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti englantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta englantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa, pulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan rahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä teki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten Tanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki Kyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti mukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa; tämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja pakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen sotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin linnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa Englantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.

Erfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin välillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin Suomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät suinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa Adolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja käymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa julisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska kernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa Norjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan vartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa, johon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la Romanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja Seelantiin.

Sellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema sinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet tämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen aikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika useihin historiallisiin selvityksiin.

ENSIMÄINEN LUKU.

Maanpakolainen.

Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen onnettomaan sotaan Suomessa 1741--1742, että myöskin tuohon paljon kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.

Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.

Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja kunniamerkit.

Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva, Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja 1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa kultamitalin eli miekanritariston tähden.

Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: _Taavetti Koiskinen_.

Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla, jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan ja niistä minä _en koskaan_ luovu."

Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen, jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen tuimalla äänellä:

"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" --

"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa, rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta", lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."

Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän pois upseeriensa kanssa.

Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.

Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo vaikuttavan häneen.

Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja valuivat poskille.

"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin palaavan ja kysyy _häntä_", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin. Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole -- _poikaa_!"

Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan. Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista kuvaa.

"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty! Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut maahan!"

Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja, suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.

Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin tehtäviin.

Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin, joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.

Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten. Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle sopimusta hieromaan.

Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa, antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle, hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin: kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman lopettamiseen.

Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa, jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä. Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat, tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan rakkautensa.

Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä tavoin petturiksi.

Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas, mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin, kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa; Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick, Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan tuomiotansa.

Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin. Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi parantaa. --

Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.

Hän nousi ylös ja lausui:

"Huomenna matkustan minä kotia. _Yksin_ tulen minä taas vaimoni luo antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja unhotamme että meillä on ollut -- poika."

"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää häntä luotanne."

Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän, sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä". Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita, jotka saivat _hänen_ luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä, sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."

Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.

"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.

"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.

"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.

"Ja se kuuluu?"

"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi tuomioni _ikuiseksi maanpakolaisuudeksi_."

"Pyysitkö sinä tätä armoa?"

"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni, joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."

"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen... "Sinä olet tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle armollinen!"

Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava näky.

"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo, josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"

"Kaksi päivää sitte."