Part 1

KRISTUS INKVISITORIN EDESSÄ

Kirj.

F. M. Dostojevski

Suomennos.

Hyvinkäällä, Uus-Uskonnollinen Kustannusliike O.-y., 1917.

ESIPUHE.

Seuraava kirjotelma on otettu Dostojevskin kuuluisasta romaanista nimeltä "Veljekset Karamasoff", jonka hän kirjotti viimeiseksi ennen kuolemaansa. Se on välikohtaus ja esiintyy keskusteluna kahden veljeksen Ivanin ja Aljooshan välillä. Näistä on Aljoosha nuorempi, kristillinen mystikko, joka on kasvatettu luostarissa. Ivan taas on uudenaikainen materialisti ja ateisti.

Tässä kirjotelmassa, joka on pantu Ivanin suuhun, kuvastuu mitä syvällisimpiä mietteitä, jotka koskettavat erityisesti roomalaiskatolisuutta ja sen kirkkojärjestelmää mutta suuressa määrin myös kaikkia muita kirkkoja, jotka ovat hylänneet Kristuksen alkuperäiset opetukset ja rakentuneet aivan vieraalle, jopa vastakkaiselle perustalle. Tässäkin kirjotelmassa, kuten Dostojevskin muissa teoksissa ilmenee hänen tavaton voimakkuutensa ja hänen ajatustensa miltei pelottava syvällisyys.

Kristus inkvisitorin edessä.

Ivan kertoo suunnittelemaansa näytelmää, jossa tapahtuma on sijotettu kuudennelletoista vuosisadalle:

"Tälläinen on runoelmani:

"Kristus esiintyy näyttämöllä. Viisitoista vuosisataa on kulunut siitä kun hän erosi maan päältä, luvaten kerran palaavansa 'suurella voimalla ja kunnialla', viisitoista vuosisataa on kulunut siitä kun lausuttiin sanat: 'Siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä yksikään, ei edes taivaan enkelit vaan minun isäni yksin'. Mutta kristikunta yhä häntä odottaa...

"Se odottaa häntä samassa vanhassa uskossa ja samoin tuntein. Niin, vielä suuremmalla uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo vierähtänyt siitä kun viimeinen merkki taivaasta annettiin ihmisille.

"Ja luottavaista sydäntä sokea usko tyydyttää vaan taivas merkkiä ei anna.

"Tosin me kaikki olemme kuulleet ihmeistä, joita on tehty senkin perästä kun ihmeitten aika ainiaaksi poistui. Meillä on ollut ja on vielä pyhimyksiä, joiden uskotaan salaperäisellä voimalla parantavan; ja jos voimme uskoa elämäkertain kirjottajia, on näiden pyhimysten joukossa sellaisia, joita taivaan kuningatar omassa personassaan kävi tervehtimässä. Mutta saatana ei nuku ja ensimäiset epäilyksen idut, yhä kasvava epäusko tuollaisiin ihmeisiin oli alkanut jo 1500 luvulla versoa kristikunnassa. Juuri tähän aikaan uusi kauhistuttava kerettiläisyys ensiksi esiintyi Pohjois-Saksassa [Luteruksen uskonpuhdistus]. Suuri tähti, 'loistava niinkuin tulisoihtu... lankesi vesivirtoihin... ja ne kaikki tulivat katkeriksi'. Tuo kerettiläisyys suoraan kielsi ihmeiden todellisuuden. Mutta ne, jotka olivat pysyneet uskollisina, uskoivat sitä palavammin. Ihmiskunnan kyyneleet nousivat Vapahtajan luokse niinkuin ennenkin ja kristitty maailma odotti häntä yhtä luottavasti kuin konsanaan. He rakastivat häntä ja toivoivat häneen aivan niinkuin monet olivat tehneet ennen heitä...

"Monen vuosisadan aikana oli heikko luottavainen ihmiskunta häntä rukoillut ja hartaalla uskolla ja palavuudella huudahtanut: Kuinka kauan, oi Herra, sinä pyhä ja tosi, vielä viivyt tulemasta? Monen pitkän vuosisadan aikana on turhaan häntä kutsuttu, mutta viimein hän tyhjentymättömässä laupeudessaan suostuu heidän rukouksiinsa... Hän päättää, että taas kerran, vaikkapa vain lyhyeksi hetkeksi, kansa -- hänen kauan kärsinyt, kiusattu, synnillinen, mutta kuitenkin rakastava ja lapsimielinen, luottavainen kansansa -- tulee näkemään hänet jälleen. Näyttämön paikka on Espanjassa tuon kauhean inkvisitionin aikana, jolloin Jumalan kunniaksi rovioita paloi yli koko maan ja kerettiläisiä poltettiin _auto da-feessa_.

"Tällä erikoisella käynnillä ei tietysti ollut mitään tekemistä sen luvatun tulon kanssa, jolloin hän ohjelman mukaan 'niiden päivien koettelemuksen jälkeen' on tuleva taivaan pilvissä. Sillä sen mukaan kuin meille on kerrottu, tuo ihmisen pojan tuleminen tapahtuu äkkiä 'niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen asti'. Ei, tällä kertaa hän tahtoi saapua tuntemattomana ja näyttäytyä lapsiensa keskellä juuri silloin kun poltettaviksi tuotujen kerettiläisten luut olivat alkaneet halkeilla palavassa roviossa. Rajattoman laupeutensa kautta hän jälleen sekaantuu kuolevaisten joukkoon aivan samanmuotoisena kuin hän oli esiintynyt viisitoista vuosisataa sitten. Hän tulee alas juuri sillä hetkellä, jolloin kuninkaan, hovilaisten, ritarien, kardinaalien ja ihanien vallasnaisten edessä kerettiläisiä kärvennetään suurenmoisessa auto-da-feessä _ad majorem Dei gloriam_, mahtavan kardinaalin ja suur-inkvisitorin käskystä.

"Hän saapuu äänettömänä ja ilmoittamatta, ja kuitenkin kaikki -- kumma kyllä -- kaikki heti tuntevat Hänet. Ihmiset juoksevat Häntä kohti ikäänkuin vastustamattoman voiman sysääminä; väkijoukko ympäröi Hänet, tunkeilee ja painautuu Hänen ympärilleen seuraten Häntä... Äänettömänä ja rajattoman säälin hymy huulillaan Hän kulkee sullotun väkijoukon läpi ja liikkuu hiljaa eteenpäin. Rakkauden aurinko paistaa Hänen sydämessään, Valon, Viisauden ja Voiman lämpöisiä säteitä hohtaa Hänen silmistään ja rakkauden aallot valautuvat yli rahvaan tunkeilevien parvien saattaen heidän sydämensä vastarakkaudesta värähtelemään. Hän ojentaa kätensä heidän päänsä päälle, siunaa heitä ja Hänen pelkästä kosketuksestaan, jopa Hänen vaatteittensa liepeistäkin vuotaa parantava voima. Syntymästään saakka sokea vanhus huudahtaa: 'Herra paranna minut, että näkisin sinut' ja luomet aukenevat suljetuilta silmiltä ja sokea mies näkee Hänet... Ihmisjoukko itkee ilosta ja suutelee sitä maata, jota Hän jaloillaan astuu. Lapset sirottavat kukkia Hänen tielleen ja huutavat Hänelle: Hosianna. Siinä Hän on, Hän itse, he sanovat toisilleen, se on varmasti Hän, se ei voi olla kukaan muu.

"Hän pysähtyy vanhan katedraalin portaille juuri silloin kun pienoinen valkea kirstu kannetaan sisään itkun ja valitusten seuraamana. Kansi on auki ja kirstussa makaa kauniin seitsenvuotiaan tytön ruumis, etevän kaupunkilaisen ainoa lapsi. Pieni ruumis on kukkasiin upotettu. 'Hän herättää lapsesi eloon', huudahtaa väkijoukko luottavaisena itkevälle äidille. Virantoimituksessa oleva pappi, joka on tullut portaille hautajaissaattoa vastaanottamaan, katselee hämmästyen ja paheksuen. Äkkiä kuuluu äänekäs huuto ja onneton äiti heittäytyy Hänen jalkoihinsa. 'Jos Sinä se olet, saata lapseni takaisin elämään', hän koko sielunsa voimalla huutaa. Saattue pysähtyy ja pieni kirstu lasketaan hiljaa Hänen jalkainsa juureen. Jumalallinen sääliväisyys loistaa Hänen silmistään ja Hänen katsellessaan lasta kuiskaavat Hänen huulensa taas kuten kerran ennen: 'Talitha Kumi', ja 'heti nousi tyttönen'. Lapsi kohoaa arkussaan. Hänen pienissä kätösissään on vielä se valkoinen ruusukimppu, joka niihin pantiin hänen kuolemansa jälkeen, ja katsellen ympärilleen suurin hämmästynein silmin hän suloisesti hymyää... Kansanjoukko on äärimmilleen kiihtynyt. Valtava liikutus siihen tarttuu, ihmiset huutavat ja itkevät ääneensä, kun äkkiä katedraalin ovelle ilmestyy itse kardinaali, suuri inkvisitori...

"Hän on kookas laiha vanhus, lähes 90-vuotias, kasvot ankaran näköiset, kuihtuneet, silmät syvälle painuneet, ja niiden syvänteistä hohtaa kaksi tulista kipunaa. Hän on riisunut sen koreavärisen kardinaalipuvun, jossa hän oli äsken esiintynyt kansan edessä roomalaiskatolilaisen kirkon vihollisia poltettaissa, ja on nyt puettuna vanhaan karkeaan munkkikaapuun. Hänen synkän näköiset seuralaisensa ja pyhän vartiojoukon orjat seuraavat edempänä. Hän pysähtyy ihmisjoukon eteen ja tarkastaa. Hän on nähnyt kaiken. Hän on huomannut, kuinka pieni ruumiskirstu laskettiin Hänen jalkainsa juureen ja kuinka lapsi herätettiin eloon. Ja nyt hänen pimeät synkät kasvonsa ovat tulleet vielä tummemmiksi; hänen tuuheat kulmakarvansa miltei yhtyvät ja hänen kuopassaan olevat silmänsä luovat uhkaavia säteitä. Hitaasti hän kohottaa sormensa ja käskee palkollisiaan vangitsemaan Hänet...

"Niin suuri on hänen valtansa noihin hyvin harjotettuihin, alistuvaisiin ja vapiseviin ihmisiin, että taajat joukot heti antavat tietä ja hajautuvat vartiajoukon edestä kuoleman hiljaisuuden vallitessa, sormeakaan kohottamatta vastarintaan. He sallivat vartijoiden tarttua röyhkein käsin tuohon muukalaiseen ja viedä Hänet pois... Sama rahvasjoukko yhtenä miehenä nyt kumartuu maahan vanhan inkvisitorin eteen, joka siunaa sitä ja hitaasti kulkee edelleen. Vartijat vievät vangitun miehen pyhän tuomioistuimen vanhanaikaiseen rakennukseen; he sysäävät Hänet ahtaaseen, pimeään vankilaholviin, lukitsevat oven ja vetäytyvät pois...

"Päivä laskee ja yö -- synkkä, kuuma, henkeä hievahtamaton espanjalainen yö -- hiipii yli maan ja laskeutuu Sevillan kaupungin yli. Ilmassa tuntuu laakerin ja oranssikukkien tuoksu. Vanhan tuomiopalatsin läpäisemättömässä pimeydessä äkkiä avautuu vankikopin rautainen ovi ja suurinkvisitori, kädessään himmeä lyhty, astuu hitaasti alas luolaan. Hän on yksin, ja raskaan oven sulkeutuessa hänen jälkeensä hän pysähtyy kynnykselle ja tuokion tai parisen aikana hän ääneti ja synkästi tarkastaa kasvoja edessään. Viimein hän lähestyy säännöllisin askelin, asettaa lyhdyn pöydälle ja puhuttelee Häntä seuraavin sanoin:

"'Se olet Sinä!... Sinä!' Ja kun hän ei saa mitään vastausta, jatkaa hän: 'ei, älä vastaakaan; ole ääneti... ja mitä voisitkaan sanoa?... minä tiedän liiankin hyvin Sinun vastauksesi... sitäpaitsi Sinulla ei ole oikeutta lisätä ainoatakaan tavua siihen, mitä jo olet lausunut...'

"'Miksi Sinä nyt palaat estämään meitä meidän työssämme? Sillä ainoastaan sitä varten Sinä olet tullut ja sen Sinä hyvin tiedät. Mutta oletko varma siitä, mikä Sinua odottaa huomisaamuna? Minä en tiedä enkä välitä tietää, kuka Sinä olet: olitpa Sinä itse tai Sinun varjosi, huomenna minä Sinut tuomitsen ja poltan Sinut roviolla kaikkein pahimpana kerettiläisenä, ja sama kansa, joka tänään suuteli jalkojasi, huomenna yhdestä sormeni viittauksesta rientää kokoomaan polttoaineita Sinun roviollesi... Tiesitkö tämän?' Ja hän lisää puhuen ikäänkuin juhlallisesti miettien ja koko aikana hetkeksikään irrottamatta läpitunkevaa silmäystään noilta lempeiltä edessään olevilta kasvoilta --"

"Minä voin tuskin mielessäni kuvitella tuota asemaa -- mitä tämä kaikki on, Ivan?" keskeytti yhtäkkiä Aljoosha, joka oli äänettömänä kuunnellut veljensä kertomusta. "Onko tämä hurjistelevaa mielikuvitusta vai joku vanhuksen erehdys suunnaton väärinkäsitys?"

"Olkoon se mitä viimeksi sanoit, jos niin tahdot", nauroi Ivan, "koska nykyaikainen realismi on niin turmellut makusi, ettet kykene tajuamaan mitään mielikuvituksen luomaa... Olkoon se väärinkäsitys, jos tahdot. Onhan inkvisitori 90 vuotias ja hän on hyvinkin voinut tulla hulluksi vallanhimon kiintoajatuksesta, tai saattoi se olla mieletöntä harhanäkyä, kuolevan miehen kuvittelua, kun hänen aivonsa olivat liiaksi kuumentuneet aamupäivän satoja kerettiläisiä poltettaissa... Mutta mitä runoelmaan kuuluu, josko se oli väärinkäsitystä vai hillitöntä mielikuvitusta? Kysymys on vain, että vanhuksen on avattava sydämensä, että hänen on viimeinkin tunnustettava ajatuksensa, että hetki on tullut, jolloin hänen on puhuttava suoraan ja sanottava ääneen se, mitä hän 90 vuotta on pitänyt salassa omaan sydämeensä kätkettynä."

"Entä hänen vankinsa, eikö Hän ensinkään vastaa? Pysyykö Hän ääneti katsellen vanhusta sanaakaan sanomatta?"

"Tietysti -- eikä muuten voisi ollakaan", vastasi Ivan. "Suurinkvisitori alkaa heti ensimäiset sanansa lausumalla, ettei vangilla ole oikeutta lisätä tavuakaan siihen, mitä Hän on ennen sanonut. Jotta asema olisi heti alusta pitäin selvä, on tuo ensimäinen yksinpuhelu tarkotettu antamaan lukijalle sen perusaatteen, joka on roomalaiskatolilaisuuden takana. Mikäli osaan tulkita hänen sanojaan, hän tarkottaa: Kaiken olet Sinä antanut paaville ja kaikki on hänen hallussaan; Sinulla ei ole mitään syytä palata ja estää meitä työssämme. Tässä mielessä jesuitat sekä puhuvat että kirjottavat.

"... 'Onko Sinulla oikeutta julaista ainoatakaan mysteriota siitä maailmasta, mistä tulet?' Näin kysyy Häneltä vanha inkvisitori ja heti vastaa Hänen puolestaan: Ei, Sinulla ei ole siihen oikeutta. Sillä se olisi lisäämistä siihen, mitä Sinä jo ennen olet sanonut, siis Sinä ihmisiltä riistäisit sen vapauden, jonka puolesta taistelit, kun olit maan päällä... Kaikki mitä Sinä nyt uutta julistaisit, olisi pidettävä yrityksenä tuon valinnanvapauden rajottamiseen, sillä sehän tulisi uutena yliluonnollisena ilmotuksena, joka asettuisi vanhan viisitoista vuosisataa sitten annetun ilmotuksen yläpuolelle. Silloin Sinä niin usein sanoit kansalle: 'totuus on tekevä teidät vapaiksi. Katso siis nyt vapaata kansaasi!' -- lisää vanhus ivaten. 'Niin -- se on maksanut maailmalle paljon', hän jatkaa katsoen ankarasti uhriinsa. 'Mutta me olemme viimeinkin päättäneet sen tehtävän ja -- _Sinun nimessäsi_... Viisitoista pitkää vuosisataa meidän oli ponnistettava ja kärsittävä tuon vapauden tähden, mutta nyt me olemme voittaneet ja meidän työmme on täytetty ja hyvin ja lujasti se on täytetty... Etkö Sinä usko sitä lujaksi?... ja miksi katsot minuun niin lempeästi kuin minä en ansaitsisi edes Sinun inhoasi?... Etkö sitten tiedä, että _nyt_ ja vasta nyt Sinun kansasi voi tuntea olevansa varma vapaudestaan ja siihen tyytyväinen; nimittäin vasta silloin, kun he ovat itsestään ja vapaasta tahdostaan jättäneet vapautensa meidän käsiimme laskeutumalla alistuvasti meidän jalkoihimme. Tämän me siis olemme tehneet. Tähänkö Sinä pyrit? Tämänkölaista vapautta sinä heille lupasit?'"

"Nyt taaskaan minä en ymmärrä", keskeytti Aljoosha. "Ilveileekö tuo vanhus?"

"Ei suinkaan. Hän vakavasti pitää tätä suurena palveluksena, jonka hän itse, hänen munkki-veljensä ja jesuitat ovat tehneet ihmiskunnalle, kun he ovat voittaneet ja alistaneet vapauden oman auktoritetinsa alaiseksi, ja hän kerskailee siitä, että tämä tapahtui maailman hyväksi. Sillä vasta nyt, hän sanoo (puhuen inkvisitionista), on meille tullut mahdolliseksi ensimäisen kerran vakavasti ajatella ihmisten onnea. Ihminen on synnynnäisesti kapinoitsija, ja voiko kapinoitsija olla koskaan onnellinen?... Sinua on siitä varotettu, mutta nähtävästi turhaan, koska Sinä hylkäsit ainoan keinon, joka olisi tehnyt ihmiskunnan onnelliseksi. Poislähtiessäsi Sinä toki jätit tehtävän meille... Sinä olit luvannut, vahvistaen lupauksen omilla sanoillasi, että annat meille oikeuden sitoa ja päästää, ja varmaan Sinä et nyt voi sitä oikeutta meiltä riistää?"

"Mutta mitä hän tarkottaa sanoessaan: Sinua on kyllä varotettu?" kysyi Aljoosha.

"Mäissä sanoissa on juuri avain siihen, mitä vanhuksella on sanottavana omaksi puolustuksekseen. Mutta kuuntele:

"'Tuo kauhistuttava, mutta viisas henki, tyhjäksi tulemisen ja olemattomuuden henki', jatkaa inkvisitori, 'suuri kieltämisen henki keskusteli Sinun kanssasi erämaassa, ja meille sanotaan, että hän kiusasi Sinua... Niinkö todella? Jos niin oli, niin mahdotonta on lausua mitään todempaa kuin mitä hän lausui kolmessa tarjouksessaan, jotka Sinä hylkäsit ja joita tavallisesti kutsutaan kiusauksiksi. Niin, jos koskaan on maan päällä ollut todellista ja hämmästyttävää ihmettä, niin se tapahtui sinä päivänä kun Sinua kolme kertaa kiusattiin, ja juuri noihin kolmeen lyhyeen lauseeseen sisältyy tuo ihme. Jos olisi mahdollista, että ne ainiaaksi häviäisivät ja katoisivat jättämättä mitään jälkeä tai muistoa ihmisille, ja että olisi välttämätöntä taas keksiä nämä kiusaukset ja panna ne uudestaan Sinun elämäkertomukseesi, niin luuletko, että kaikki maailman viisaat, kaikki lainoppineet, vihityt, filosoofit ja ajattelijat, jos heitä kehotettaisiin muodostamaan kolme kysymystä, mitkä vastaisivat tapauksen suurenmoisuutta ja mitkä näiden lailla kolmessa lyhyessä lauseessa kertoisivat tämän maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian -- luuletko, minä kysyn, että ne kaikki yhteisin ponnistuksin voisivat koskaan löytää mitään niin mahtavaa ja suurenmoista kuin ne kolme tarjousta, jotka suuri ja kaikkiviisas Henki Sinulle tarjosi erämaassa? Kun vaan arvostelee niiden ihmeellistä sopivaisuutta, voi heti ymmärtää, että ne eivät lähteneet mistään rajallisesta maallisesta älystä, vaan itse Ikuisesta ja Ehdottomasta. Näissä kolmessa tarjouksessa me löydämme yhdistettynä ja meille ennustettuna ihmiskunnan koko myöhemmän historian. Meille näytetään ikäänkuin kolme kuvaa, jotka itsessään sisältävät kaikki tulevat arvotuksentapaiset ratkaisemattomat ihmisluonnon pulmat ja ristiriidat. Siihen aikaan ei vielä ollut yhtä selvä kuin nykyään se ihmeellinen viisaus, mikä niihin sisältyi, sillä tulevaisuus oli vielä verhottu; mutta nyt viidentoista vuosisadan kuluttua me näemme, että kaikki näissä kolmessa kysymyksessä ihmeellisesti ennustettiin ja yhden kirjaimenkin lisääminen tähän profetiaan tai siitä poisottaminen olisi aivan mahdotonta.'

"'Päätä siis itse!' jatkoi inkvisiittori ankarasti, 'kuka teistä kahdesta oli oikeassa: Sinä, joka hylkäsit, vai hän, joka tarjosi? Muista ensimäistä hienosti tehtyä kysymystä, joka kuului: tahdotko mennä maailmaan tyhjin käsin? Uskallatko sinne mennä epämääräisellä ja hämärällä vapauden lupauksella, jota ihmiset, luonnostaan typerät ja järjestymättömät, eivät kykene ymmärtämään vaan ainoastaan välttämään ja pelkäämään? Sillä ei milloinkaan ole mikään ollut ihmissuvulle sietämättömämpää kuin personallinen vapaus. Näetkö näitä kiviä autiossa kaameassa erämaassa? _Käske, että nämä kivet muuttuisivat leiviksi_ -- silloin ihmiset tulevat jälessäsi juoksemaan tottelevaisina ja kiitollisina kuin karjalauma. Mutta silloinkin he pysyvät epäluottavaisina ja vapisevina, peläten, että Sinä vedät pois kätesi ja he menettäisivät leipänsä. Sinä kieltäydyit tuota tarjousta vastaanottamasta, kun pelkäsit ihmisiltä riistää heidän vapaan valintaansa; sillä missä on valinnan vapaus, jos ihmiset lahjotaan leivällä? Ihminen ei elä ainoastaan leivällä -- oli Sinun vastauksesi. Sinä et näy tietäneen, että juuri _maallisen_ leivän nimessä tuo maan henki kerran oli nouseva ja taisteleva Sinua vastaan ja viimein Sinut voittava, ja että nälkäiset kansajoukot tulisivat sitä seuraamaan huutaen: Kuka on niinkuin tämä peto, joka saattaa tulenkin taivaasta lankeemaan? Etkö Sinä tiedä, että vain muutaman vuosisadan päästä koko ihmiskunta tulee julistamaan omassa viisaudessaan äänenkannattajansa tieteen kautta, ettei ole enää mitään rikosta eikä syntiä maan päällä vaan ainoastaan nälkäisiä ihmisiä? Ravitse meitä ensin ja sitten käske meitä olemaan hyviä, tulee olemaan kirjotetettuna siihen lippuun, joka nostetaan Sinua vastaan -- lippuun, joka tulee hävittämään kirkkosi perustuksiaan myöten ja Sinun temppelisi päälle jälleen pystyttämään kauhistuttavan Babelin tornin. Ja vaikka sen rakentaminen jäisikin päättämättä, niinkuin tuon ensimäisen rakennuksen, niin se tosiasia on jälellä, että Sinä olisit voinut -- mutta et tahtonut -- estää rakentamasta tuota uutta tornia, jos olisit vain hyväksynyt tarjouksen ja pelastanut ihmiset tuhatvuotisesta hyödyttömästä kärsimyksestä.'

"'Ja meidän puoleemme kansa tulee jälleen kääntymään. He tulevat etsimään meitä kaikkialta ja he tulevat löytämään meidät maan alta katakombeista -- sillä meitä tullaan jälleen vainoomaan marttyyreina -- ja he tulevat meille huutamaan: Ravitkaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta, ovat meidät pettäneet. Me heidän puolestaan lopetamme tornin rakentamisen. Sillä vasta ne, jotka heitä ravitsevat, tulevat sen työn päättämään, ja me tulemme heitä ravitsemaan Sinun nimessäsi ja valehtelemaan heille, että se tapahtuu Sinun nimessäsi. Eivät milloinkaan, eivät milloinkaan he opi itseään ravitsemaan ilman meidän apuamme. Ei mikään tiede voi antaa heille leipää niinkauankun he pysyvät vapaina, niinkauankun he eivät tahdo laskea vapauttansa meidän jalkoihimme, sanoen: Orjuuta, mutta ravitse meitä. Se päivä on tuleva, jolloin ihmiset käsittävät, että vapaus ja jokapäiväinen leipä kaikkein tarpeeksi on mahdoton ajatellakaan eikä niitä molempia voi yhdessä saavuttaa, koska ihmiset eivät koskaan voi oikeudenmukaisesti jakaa niitä keskenään.'

"'Me tulemme myöskin opettamaan, etteivät he voi koskaan olla vapaita, sillä he ovat heikkoja, paheellisia, onnettomia heittiöitä, syntymästään asti ilkeitä ja tottelemattomia. Sinä olit luvannut heille elämän leipää, taivaan leipää; mutta minä kysyn Sinulta taaskin: voiko tuo leipä milloinkaan heikon ja paheellisen, aina kiittämättömän ihmiskunnan mielestä vastata heidän jokapäiväistä leipäänsä? Ja vaikkapa tuhannet ja kymmenet tuhannet Sinua seuraisivat taivaallisen leipäsi vuoksi ja sen nimessä, niin mitä tulee niistä miljoonista ja sadoista miljoonista ihmisolennoista, jotka ovat niin heikkoja, että maallisen leivän vuoksi halveksivat taivaallista leipää? Vai ovatko ainoastaan nuo kymmenet tuhannet suurten ja voimakasten joukosta valitut Sinulle rakkaita, mutta muut miljoonat, jotka ovat yhtä lukemattomia kuin meren santa, nuo heikot ja rakkautta kaipaavat -- ovatko ne käytettävät vain aineksina edellisiä varten? Ei, ei! Meidän mielestämme ja meidän kannaltamme nuo heikot ja alhaiset ovat sitä rakkaampia. Totta kyllä, he ovat paheellisia ja kapinallisia, mutta me pakotamme heidät tottelevaisuuteen ja he tulevat enimmän heitä ihailemaan. He tulevat pitämään meitä jumalina ja olemaan kiitollisia niille, jotka ovat suostuneet johtamaan joukkoja ja kantamaan heidän liian raskasta vapauden taakkaansa, siten että ovat heitä hallinneet -- niin kauhistuttavalta tulee vapaus viimein tuntumaan ihmisistä. Sitten me sanomme heille, että me Sinun tahtoasi totellen ja Sinun nimessäsi hallitsemme heitä. Me petämme heitä tällä taas ja valehtelemme heille yhä uudestaan -- sillä emme milloinkaan, milloinkaan enää salli Sinun tulla joukkoomme. Tästä petoksesta me kyllä saamme oman kärsimyksemme, sillä meidän täytyy ikuisesti valehdella eikä milloinkaan lakata valehtelemasta.'

"'Tuo on ensimäisen kiusauksen salainen merkitys ja sen Sinä hylkäsit erämaassa vapauden tähden, jota pidit kaikkein korkeimmassa arvossa. Mutta Sinun kiusaajasi tarjous sisälsi toisenkin suuren salaisuuden. Jos olisit hyväksynyt leivän, niin olisit tyydyttänyt kaikkien ihmisolentojen sydämessä asuvaa yhtämittaista kaipausta ja ikävöimistä, olisit ratkaissut kaikkein vaikeimman arvoituksen -- ketä tai mitä pitää meidän palvella? Ei ole mitään suurempaa ja tuskallisempaa haittaa sillä ihmisellä, joka on vapautunut uskonnollisista ennakkoluuloista, kuin mistä hän pikemmin löytäisi uuden esineen tai aatteen palvellakseen. Mutta ihminen koettaa aina kumartaa sellaista, jota suuri enemmistö tunnustaa, ja mieluimmin sellaista, jolle kaikki yksimielisesti ja epäröimättä kumartavat. Sillä näiden onnettomien raukkojen pääharrastus ei ole löytää oman valintansa mukainen epäjumala, vaan löytää se, johon kaikki muut uskovat, ja jota he saavat joukolla kumartaa. Juuri tuo vaistomainen tarve saada _yhdessä_ palvella on kaikkein ihmisten suurin tuska, ja on ollut aikojen alusta ihmiskunnan suurimpana huolena. Juuri saadakseen aikaan tällaisen samanlaisen uskonnon ja jumalanpalveluksen ihmiset tappoivat toisiaan miekalla. He loivat jumalia itselleen ja heti alkoivat toinen toisilleen huutaa: hylätkää te _omat_ jumalanne, tulkaa ja kumartakaa _meidän_ jumalaamme. Ja näin he tulevat tekemään maailman loppuun asti; he tulevat tekemään niin silloinkin, kun jumalat ovat hävinneet, sillä silloin he tulevat kumartamaan ja palvelemaan jotakin aatetta.'