Part 7

"Onpa niinkin", sanoi Ymmärrys, "sillä ylen työlästä on ihmisen laskeutua alas _Nöyryyden laaksoon_, niinkuin sinä nyt, ja katsoa, ett'ei tiellä liukastuisi. Siksipä me läksimme saattamaan sinua mäkeä alas."

Hän alkoi nyt laskeutua hyvin varovasti, mutta sittenkin hän liukastui kerran, jopa toisenkin.

Sitten minä näin unessani, kuinka nuo hyväntahtoiset matkatoverit, Kristityn tultua mäen alle, antoivat hänelle leipäkyrsän, leilin viiniä ja rypäleen rusinoita. [2 Sam. 16:1]

Sitten hän läksi vaeltamaan.

KRISTITTY KOHTAA APOLLYONIN.

Mutta Nöyryyden laaksoon tultuansa, Kristitty joutui kovaan pulaan, sillä tuskin oli vielä pienikään pala tietä katkennut, niin jo näki hän erään ruman vihollisen tulevan kedon poikki häntä kohti. Sen nimi oli _Apollyon_. Kristittyä alkoi hirvittää, ja siinä hän nyt miettimään, olisiko kääntyä takaisin vai pysyäkö paikoillaan. Mutta silloin tuli hän ajatelleeksi, että jos hän kääntyy takaisin, niin hänen selkänsä jää aivan suojattomaksi, ja vihollisen on helppo lävistää hänet nuolillansa. Hän päätti niin muodoin uhallakin olla peräytymättä, "sillä", ajatteli hän, "ellei minulla muuta olisikaan tarkoituksena kuin henkeni pelastaminen, niin paras on siinäkin tapauksessa pitää paikkansa." [Ilm. 9: 11]

Hän astui eteenpäin, ja Apollyon kohtasi hänet. Tuo hirviö oli kamala katsella. Hän oli verhottu suomuksilla kuin kala (ja siitä hän onkin ylpeä); hänellä oli siivet kuin lohikäärmeellä, jalat kuin karhulla, hänen vatsastansa tuprusi tulta ja savua, ja hänen suunsa oli kuin jalopeuran kita. Lähelle tultuansa, hän loi Kristittyyn ylenkatseellisen silmäyksen ja rupesi kyselemään häneltä. [Job. 41: 6 ja seur.]

Apollyon: Mistä te tulette, ja minne matka?

_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista, joka on kaiken pahuuden pesä, ja olen matkalla Sionin kaupunkiin.

_Apollyon_: Siitä huomaan sinun olevan minun alamaisiani, sillä koko se maa on minun, ja minä olen sen ruhtinas ja jumala. Kuinkasta siis olet kuninkaasi tyköä karannut? Ellen minä toivoisi sinulta vielä suurempia palveluksia, niin yhdellä iskulla paiskaisin sinut maahan.

_Kristitty_: Olen kyllä syntynyt teidän alueillanne, mutta teidän palveluksenne oli kovaa ja palkka teiltä sellainen, ett'ei mies moisella elä, sillä synnin palkka on kuolema. Siksipä minä, vanhemmaksi tultuani, tein, mitä muutkin ymmärtäväiset ihmiset tekevät: rupesin miettimään, millä keinoin kenties pääsisi paremmille oloille. [Rom. 6: 23]

_Apollyon_: Ei ole sitä ruhtinasta, joka niin helpolla alamaisistansa luopuu, enkä minäkään sinua päästä. Mutta koskas palvelustasi valitat ja palkkaasi moitit, niin käy tyytyväisenä takaisin. Kaiken sen, minkä meidän maa tuottaa voipi, sen minä lupaan antaa sinulle.

_Kristitty_: Mutta minähän olen jo palkkautunut toiselle, juuri ruhtinaitten Kuninkaalle. Kuinkas minä enää rehellisenä miehenä saatan sinun kanssasi palata?

_Apollyon_: Sinun laitasi on, niinkuin sananlasku sanoo: olet tullut ojasta allikkoon. Mutta niin se on tavallisesti käynyt niitten, jotka ovat julistaneet olevansa hänen palveluksessaan: ennen pitkää he hylkäävät hänet ja palajavat minun tyköni. Tee sinäkin niin, ja kaikki käy hyvin. [l Tim. 5:15]

_Kristitty_: Minä olen hänelle uskollisuutta luvannut ja kuuliaisuutta vannonut. Jos nyt hänestä luopuisin, niin kavaltajanahan minut hirteen vedettäisiin!

_Apollyon_: Samaahan olet minullekin luvannut, mutta olkoon sittenkin kaikki unohdettu, jos käännyt ja palajat takaisin.

_Kristitty_: Mitä sinulle lupasin, sen tein ala-ikäisenä ollessani, ja sitä paitsi minä otan lukuun sen, että se Ruhtinas, jonka lippua nyt seuraan, kykenee päästämään minut tuosta lupauksesta, ja antaa minulle anteeksi sen, minkä tehnyt olen, ruvetessani sinun alamaiseksesi. Mutta lisäksi vielä, o sinä hävityksen mies, Apollyon! Minulle ovat, puhuakseni totuutta, hänen palveluksensa, hänen palkkansa, hänen palvelijansa, hänen hallituksensa, hänen joukkonsa ja maansa kalliimpia kuin sinun. Älä siis minua enää koeta taivutella. Hänen palvelijansa minä olen, ja häntä minä seuraan.

_Apollyon_: Mietihän vielä kerta tyyneellä mielin, mitä kaikkea sinulle matkallasi saattaa tapahtua. Tiedäthän, että suurin osa hänen palvelijoistansa saapi pahan lopun, koska he minua ja minun teitäni vastaan sotivat. Kuinka moni heistä onkaan kuollut häpeällisen kuoleman! Sitä paitsi: sinun mielestäsi on hänen palveluksessansa parempi olla kuin minun, mutta eipä hän koskaan ole asuinsijastansa astunut ulos, pelastamaan yhtäkään palvelijaansa vihollisten käsistä. Kuinka monasti sen sijaan minä, niinkuin maailma varsin hyvin tietää, olen, milloin väkivallalla, milloin viekkaudella, pelastanut hänen ja hänen joukkonsa käsistä niitä, jotka minua ovat uskollisesti palvelleet. Ja niin minä pelastan sinutkin.

_Kristitty_: Jos hän täällä ajassa jättää heidät pelastamatta, niin koettelee hän siten heidän rakkauttansa: tahtovatko he riippua hänessä kiinni loppuun asti. Ja mitä heidän pahaan loppuunsa tulee, josta sinä puhuit, niin on se heidän mielestään ihaninta, mitä odottaa osaa. Ajallinen pelastus ei heille kovin suuren-arvoista ole, sillä he odottelevat kunniatansa, ja sen he saavat silloin kuin heidän Ruhtinaansa tulee kunniassansa enkelijoukkonsa kanssa.

_Apollyon_: Oletpa jo nytkin ollut uskoton hänen palveluksessansa; mitenkäs sitten voitkaan odottaa palkkaa häneltä?

_Kristitty_: Missäkäs, o Apollyon, minä olen ollut hänelle uskoton?

_Apollyon_: Mielesi rohkeus meni sinulta jo ensi alussa, silloin kuin olit tukehtumaisillasi Epäröimisen Suohon. Sitten yritit käymään vääriä teitä, päästäksesi taakastasi, vaikka sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes Ruhtinaasi olisi sen hartioiltasi nostanut. Sinä nukuit syntiseen uneen ja kadotit kallis-arvoisen kappaleen; sinä olit jo melkein valmis kääntymään takaisin, nähtyäsi jalopeurat, ja kun kertoilet matkastasi ja kuulemistasi ja näkemistäsi, niin sydämessä himoitset turhaa kunniata kaikesta siitä, mitä puhut tahi teet.

_Kristitty_: Totta on kaikki tämä ja paljo muutakin, jotas et maininnutkaan, mutta Ruhtinas, jota minä palvelen ja kunnioitan, on armollinen ja valmis antamaan anteeksi, ja sitä paitsi, samat virheethän minussa olivat jo sinunkin maassasi asuessani; siellähän minä ne itseeni imin. Niitten alla minä olen huokaillut, niitten tähden surrut, ja minun Ruhtinaani on ne minulle anteeksi antanut.

TAISTELU APOLLYONIN KANSSA.

Silloin puhkesi Apollyon kauheaan raivoon, sanoen: "Minä olen tuon ruhtinaan vihollinen. Minä vihaan häntä itseänsä, hänen lakejansa, hänen kansaansa. Minä olen lähtenyt liikkeelle, vastustaakseni sinua."

_Kristitty_: Varo tekojasi, Apollyon, sillä minä olen Kuninkaan vallantiellä, pyhyyden tiellä. Kavahda siis itseäsi.

Apollyon levitti nyt jalkansa koko tien poikki ja sanoi: "Siitä ei pelkoa. Ole valmis kuolemaan, sillä minä vannon hornaisten alhojeni kautta, ettes tästä enää edemmäs mene; tässä minä sinun sielusi hukutan." Sen sanottuaan, hän heitti tulisen nuolen hänen rintaansa kohti, mutta Kristityllä oli kilpi, jolla hän sen torjui ja siten vältti uhkaavan vaaran. Nyt veti Kristitty miekkansa, huomatessaan, että jo on aika hänenkin ruveta toimimaan. Apollyon ei vitkaillut hänkään, vaan ampui häneen nuolia rankkana raesateena, ja vaikka Kristitty väistikin useimmat niistä, sai Apollyon haavoitetuksi häntä päähän, käteen ja jalkaan. Kristityn täytyi senvuoksi hiukan peräytyä. Apollyon jatkoi nyt rynnäkköänsä kaikin voimin, mutta Kristittykin rohkaisi mielensä ja soti vastaan niin miehuullisesti kuin suinkin jaksoi. Tätä kiivasta ottelua kesti yli puolen päivän, kunnes Kristitty melkein kokonaan uupui, sillä ymmärtäähän sen, että haavat tekivät hänet yhä heikommaksi ja heikommaksi.

KRISTITTY VOITTAA APOLLYONIN.

Apollyon, huomatessaan tilaisuuden otolliseksi, ahdisti Kristittyä yhä ankarammin ja painiessaan hänen kanssaan heitti hänet kauhealla voimalla kumoon. Silloin kirposi miekka Kristityn kädestä, ja Apollyon sanoi: "Nyt et minusta enää pääse", ja oli samassa likistää hänet kuolijaksi, niin että Kristitty luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta juuri kuin Apollyon oli tähtäämässä viimeistä iskua, joka täyden lopun oli tekevä tuosta hyvästä miehestä, silloin, Jumalan sallimasta, Kristitty ojensi kätensä miekkaansa kohti ja sieppasi sen, sanoen: "Älä iloitse, minun viholliseni, minusta, että minä lankesin; minä olen taas nouseva." Samassa hän löi Apollyoniin surmaavan iskun, niin että tämä peräytyi, kuten konsanaankin se, joka on kuolinhaavan saanut. Sen huomattuansa, Kristitty ryntäsi jälleen hänen päälleen, sanoen: "Mutta niissä kaikissa me voitamme Hänen kauttansa, joka meitä rakastanut on." [Mik. 7:8, Rom. 8:37]

Silloin levitti Apollyon lohikäärmeen siivet seljässänsä ja kiiruhti pois, eikä Kristitty sen koommin häntä enää nähnytkään. [Jak. 4: 7]

Ken ei tätä taistelua ole nähnyt ja kuullut, niinkuin minä, hän ei saata mielessänsä kuvailla sitä ulvontaa ja kamalaa kirkumista, jota Apollyon piti kaiken taistelun ajan, parkuen kuin lohikäärme, eikä toiselta puolen niitä huokauksia ja valituksia, mitä Kristityn sydämestä puhkesi. En nähnyt koko sinä aikana Kristityn silmissä iloista katsetta, ennenkuin hän huomasi haavoittaneensa Apollyonin kaksiteräisellä miekallansa. Silloin hän myhähti ja nosti silmänsä. Tuo ottelu oli hirveintä, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Kun taistelu oli päättynyt, sanoi Kristitty: "Minä tahdon kiittää Häntä, joka pelasti minut jalopeuran kidasta, Häntä, joka oli apunani Apollyonia vastaan." Niin hän tekikin, sanoen:

Suur Beelsebub, tuon pahan päämies, voi, Mua tahtoi surmata ja hänet haarniskoi, Hän hornan raivot häneen istutti Ja kanssain tuimaan taistoon lähetti. Mut pyhän Mikaelin avuks' sain Ja pahan pakotin pois miekallain. Täst' ylistyksen Herralle nyt annan Ja nimellensä kiitokseni kannan.

Silloin ilmestyi hänen tykönsä käsi, joka toi muutamia lehtiä Elämän puusta. Kristitty otti ne, pani taistelussa saamillensa haavoille ja parani samassa. Ja hän istui maahan syömään sitä leipää ja juomaan siitä leilistä, mitkä hänelle äsken oli annettu. Näin virkistyneenä hän läksi matkaansa jatkamaan, paljas miekka kädessä, "sillä", sanoi hän, "enhän ole varma, vaikka vielä toisenkin vihollisen kohtaisi". Mutta Apollyonin jälkeen ei enää kukaan hänen päällensä koko tässä laaksossa hyökännyt.

KUOLEMAN VARJON LAAKSO.

Tämän laakson päässä alkoi toinen, nimeltä _Kuoleman Varjon_ laakso. Kristityn piti kulkea sen kautta, sillä juuri sen keskitse kävi tie Taivaalliseen Kaupunkiin. Ylen on syrjäinen paikka tämä laakso. Profetta Jeremias sanoo, että se on korpi, autia ja erämaa, kuiva ja kuoleman varjon maa, se maa, jossa ei yksikään ihminen vaeltanut (paitsi Kristittyä) eikä asunut. [Jer. 2: 6]

Tässä laaksossa joutui Kristitty vielä pahempaan pulaan kuin taistelu Apollyonin kanssa olikaan, niinkuin seuraavasta saatte nähdä.

Minä näin unessani, että Kristitty, saavuttuansa Kuoleman Varjon laitaan, kohtasi kaksi miestä, niitten lapsia, jotka olivat luvatun maan saattaneet pahaan huutoon. He kulkivat kiireissään takaisin päin, ja Kristitty puhutteli heitä näin [4 Mos. 13: 33]:

_Kristitty_: Minne te olette matkalla?

Miehet: Takaisin, takaisin. Ja tehkää tekin niin, jos henkenne ja rauhanne ovat teille kalliita.

_Kristitty_: Miksikä niin?

_Miehet_: Miksikö niin? Me kuljimme samaa tietä kuin tekin nyt ja menimme niin pitkälle kuin rohkeus myöten antoi, mutta vähällä oli palajaminen jäädä sikseen, sillä jos vielä hiukan kauemmas olisimme menneet, niin emme nyt olisi tässä teille tietoja tuomassa.

_Kristitty_: Mutta mitäs teille tapahtui?

_Miehet_: Voi, me olimme jo melkein astuneet Kuoleman Varjon laaksoon, mutta kaikeksi onneksi katsoimme eteemme ja huomasimme hyvissä ajoissa vaarat.

_Kristitty_: Mutta mitäs te näitte?

_Miehet_: Mitäkö näimme? Näimme itse laakson, pilkkoisen pimeän, rotkoissa siellä aaveita, liekkiöitä ja lohikäärmeitä. Laaksosta kuului niinikään lakkaamatonta parkumista ja voivotusta, niinkuin olisi siellä ollut ihmisiä sanomattomassa kurjuudessa, tuskain ja kahleitten kytkyissä, ja laakson yli riippuu mieltä masentavia hämmästyksen pilviä. Kuolemakin kaikkialla levittää siipiänsä sen yli. Sanalla sanoen, se on kauttaaltaan kamala tienoo, jossa ei yhtään järjestystä ole. [Jes. 13: 21,22, Job. 3: 5, Job. 10: 22]

_Kristitty_: Muuta en teidän puheestanne ymmärrä kuin sen, että tämä tie on minun tieni toivottuun satamaan. [Jer. 2: 6]

_Miehet_: Olkoon se vaan sinun tiesi; me emme sitä aio käydä.

He läksivät, ja Kristittykin jatkoi matkaansa, mutta yhä vieläkin paljas miekka kädessä, hyökkäyksiä peljäten.

VAAROJA KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA.

Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa. Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]

Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle hän jalkansa astuu.

Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin hirveällä pauhulla -- ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta, niinkuin Apollyon taanoin, -- että hänen piti panna miekkansa tuppeen ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]

Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli, että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä. Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti, mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin. Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä." Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]

Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut. Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä sadatukset tulivat.

AAMU SARASTAA.

Kuljettuaan tässä tuskallisessa mielentilassa taas hyvän matkaa, oli hän kuulevinaan jonkun miehen astuvan hänen edellänsä ja sanovan: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani." [Ps. 23: 4]

Silloin hän ihastui, ja tässä syy siihen:

Ensinnäkin: hän tiesi nyt, että toisiakin Jumalata pelkääväisiä on kulkemassa tätä laaksoa, niinkuin hänkin.

Toiseksi: hän huomasi Jumalan olevan heidän kanssansa tässä pimeässä ja kolkossa paikassa. "Miksikäs ei sitten minunkin kanssani", ajatteli hän, "vaikk'en sitä edessäni olevilta esteiltä näekään?" [Job. 9: 11]

Kolmanneksi: hän toivoi pian saavansa seuraa, jahka vaan saavuttaa heidät. Hän jatkoi kulkuansa ja huusi edellä kulkevalle, mutta tämä ei tiennyt, mitä vastata, hän kun luuli kulkevansa yksinään hänkin.

Mutta hetken perästä alkoi aamu sarastaa. Silloin sanoi Kristitty: "Hän on muuttanut kuoleman varjon aamuksi." [Amos 5: 8]

Aamun koittaessa hän katsahti taaksensa, ei palataksensa, vaan nähdäksensä nyt päivän valossa, millaisten vaarain kautta hän oli pimeässä kulkenut. Entistä selvemmin hän näki nyt toisella kädellä ojan ja toisella nevan. Hän näki myös, kuinka kapea niitten välinen polku oli, ja näki aaveet ja liekkiöt ja lohikäärmeet rotkoissa, mutta kaukana olivat jo kaikki nuo. Päivän valjettua ne eivät enää tulleet lähelle, mutta ne saatettiin ilmi hänelle, niinkuin kirjoitettu on: "Hän ilmoittaa pimeät perustukset, ja kuoleman varjon Hän saattaa valkeuteen." [Job. 12: 22]

Syvästi liikutettu oli nyt Kristitty, nähdessään, mistä kaikista vaaroista hän oli yksinäisellä tiellänsä pelastunut. Paljon hän oli peljännyt niitä ennen, mutta nyt hän näki ne entistä selvemmin, ne kun päivän valossa esiintyivät vielä enemmän silmiin pistävinä.

Tällöin nousi aurinko, ja tämä oli jälleen uusi armo Kristitylle. Se nimittäin tietäkäät, että jos edellinen osa Kuoleman Varjon laaksoa oli ollut vaarallinen, niin jälkimmäinen, jota hänen nyt tuli kulkea, oli, jos mahdollista, vieläkin vaarallisempi: siitä paikasta, jossa hän nyt seisoi, hamaan laakson päähän saakka oli tie täynnään ansoja, pauloja, loukkuja, verkkoja ja täynnään rotkoja, pyydyshautoja, syvänteitä ja jyrkänteitä. Jos nyt olisi ollut pimeä, kuten oli silloin, kuin hän vaelsi alkupuolta tiestään, niin, vaikka hänellä olisi ollut tuhat henkeä, hän olisi hukuttanut jok'ainoan, mutta, niinkuin sanoin, aurinko nousi nyt juuri. Silloin hän sanoi: "Hänen valkeutensa paistoi minun päälleni, ja minä kävin pimeässä Hänen valkeudessansa." [Job. 29: 3]

Tässä valossa saapui Kristitty laakson päähän.

PAKANA KUOLLUT. PAAVI VOIMATONNA.

Nyt minä näin unessani, että tämän laakson päässä oli verta, luita, tuhkaa ja silvotuita ihmisruumiita, niitten vaeltajainkin, joita oli hänen edellänsä tätä tietä kulkenut. Mietiskellessäni siinä hetken aikaa, mikä tuohon syynä lienee, huomasin vähän matkan päässä edessäni vuorenrotkon ja siinä kaksi jättiläistä, _Paavin_ ja _Pakanan_. Nämä olivat asuneet siinä jo muinaisilta ajoilta asti, ja heidän väkivaltansa ja hirmuhallituksensa se oli julmalla tavalla surmannut ne ihmiset, joitten luita ja verta j.n.e. siellä oli.

Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä, mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.

Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen, puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty lauloi:

O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista). Vaaroista vainenkin jo pääsin noista. Oi siunattu se käsi, joka mulle Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle! Pimeys, horna, synti uhkas' niellä, Mun vaeltaissain turmaisella tiellä. Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan. Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä! Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.

KRISTITTY JA USKOLLINEN.

Vaellettuansa jonkun verran, saapui Kristitty pienelle mäentörmälle, joka oli luotu vaeltajain tähystellä tietä. Kristitty alkoi astua törmälle, katseli eteenpäin ja näki _Uskollisen_ kulkevan hänen edellänsä. Kristitty huusi silloin hänelle: "Hoi-hohoi! Malttakaas, niin tulen mukaanne!" Uskollinen katsahti taakseen, ja Kristitty huusi uudestaan: "Malttakaa, malttakaa, minä tulen sinne teidän luoksenne!" Mutta Uskollinen vastasi: "Ei! Tässä on henki kysymyksessä ja Verenkostaja ajaa minua takaa." [5 Mos. 19: 4-6]

Tästä säpsähti Kristitty. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saavutti Uskollisen, jopa joutui hänen edelleenkin, niin että viimeinen tuli ensimmäiseksi. Silloin myhähti Kristitty turhamielisesti, hän kun muka oli päässyt veljensä edelle, mutta siinä hän ei ennättänytkään katsoa eteensä, vaan kompastui äkkiä ja kaatui eikä kyennyt nousemaan, ennenkuin Uskollinen auttoi hänet pystyyn.

Minä näin sitten unessani heidän astuvan rakkaasti yhdessä ja suloisesti haastelevan kaikesta siitä kuin heille oli heidän matkallansa tapahtunut, ja näin Kristitty alkoi:

_Kristitty_: Arvoisa ja rakas veli Uskollinen! Olen iloinen siitä, että saavutin teidät, ja siitä, että Jumala on niin taivuttanut mielemme, että nyt saatamme kumppanuksina kulkea yhdessä tätä miellyttävää polkua.

Uskollinen: Olisin tahtonut, rakas ystävä, kulkea teidän seurassanne hamasta kotikaupungistamme saakka, mutta te kun läksitte ennen minua, niin minun täytyi pakostakin astua näin pitkät matkat yksinäni.

_Kristitty_: Kuinka kauan te viivyitte Turmion kaupungissa, ennenkuin läksitte jälkeeni vaeltamaan?

_Uskollinen_: Kunnes en enää kauempaa saattanut viipyä, sillä heti teidän lähdettyänne alkoi siellä liikkua huhuja, että taivaan tuli ennen pitkää polttaa meidän kaupungin ihan perustuksia myöten.

_Kristitty_: Kuinka? Niinkö ne naapurit haastoivat?

_Uskollinen_: Jonkun aikaa se paha oli jokaisen suussa.

_Kristitty_: Ja tekö vain yksin läksitte tuhoa pakoon?

_Uskollinen_: Puhuttiinhan siellä, niinkuin jo sanoin, paljokin tästä asiasta, mutta en luule heidän oikein uskoneen sitä, sillä keskustelun kiihkossa kuulin muutamain puhuvan ivalla teistä ja teidän hurjasta matkastanne, niinkuin he vaellustanne nimittelivät, mutta minä uskoin ja uskon vieläkin, että tuli ja tulikivi taivaasta on hukuttava meidän kaupungin. Siksi minä pakenin.

_Kristitty_: Oletteko mitään kuullut naapurista Taipuvaisesta?

_Uskollinen_: Kyllä, Kristitty. Kuulin hänen kulkeneen kerallanne aina Epäröimisen Suolle saakka. Siellä hän oli vajonnut. Niin ne muutamat kertoivat, vaikk'ei hän itse olisi tahtonut muitten siitä mitään tietävän. Minä puolestani luulen hänen aika lailla tahraantuneen suon mutaan.

_Kristitty_: Mitä ne naapurit hänelle sanoivat?

_Uskollinen_: Siitä saakka kuin hän tuli takaisin, ovat ihmiset, jos jonkinlaiset, alkaneet pitää häntä pilkkanansa: muutamat häntä nauravat ja ylenkatsovat, ja tuskin yksikään antaa hänelle työtä. Nyt on hänen tilansa seitsemän kertaa kehnompi kuin jos ei olisi milloinkaan kaupungista lähtenytkään.

_Kristitty_: Mutta minkästähden he ovat niin tylyjä hänelle, koskapa itsekin halveksivat sitä tietä, jolta hän kääntyi?

_Uskollinen_: Sepä se! He sanovat: "Vetäkää hirteen se mies; hän on lipilaari; hän on tunnustuksestansa luopunut." Luulenpa Jumalan nostattaneen hänen vihollisensakin häntä pilkkaamaan ja tekemään hänet sananlaskuksi, koskapa hän tieltä kääntyi. [Jer. 29: 18,19]