Part 6

Mutta ken kykenee kyllin selvästi kuvailemaan sitä, tuskaa, jota Kristitty sydämessään tunsi koko tämän palausmatkansa aikana! Vuoroin hän huokaili, vuoroin hän itki, tuon tuostakin nuhdellen itseänsä siitä, että oli, mielettömästi kyllä, uneen uupunut siinä paikassa, joka oli rakennettu sitä varten vain, että hän siinä hiukan levähtäisi vaivoistansa. Ja niin hän astui takaisin päin, huolellisesti katsellen koko ajan puoleen ja toiseen, eikö missä näkisi kirjoitusta, josta hänelle niin monasti oli ollut lohdutusta matkallansa. Hän kulki, kunnes taaskin tuli näkyviin se lehtimaja, missä hän oli istunut ja maannut. Mutta tuo näky se vaan enensi hänen tuskaansa, se kun uudestaan johdatti hänen mieleensä hänen nukkumisensa rikoksen. Hän vaelsi edelleen, vaikeroiden syntistä untansa, sanoen: "Voi minua, miestä viheliäistä, joka päiväs-aikana makasin, joka kesken vastuksia makasin! Kuinka saatoinkaan lihaani hyvitellä siihen määrin, että soin sille lepoa siinä majassa, jonka mäen Herra on rakentanut ainoastaan matkamiesten hengen virvoitukseksi! Kuinka monta askelta olenkaan turhaan astunut! (Samoin kävi Israelin lastenkin heidän syntiensä tähden: heidät lähetettiin takaisin Punaisen Meren rannoille). Minun pitää tuskalla astua ne askeleet, jotka olisin voinut ilolla kulkea, ellei tuota syntistä unta olisi ollut. Kuinka etäälle olisin tällä välin ennättänytkään! Kolmasti minun pitää kulkeman samoja jälkiä, vaikka olisin ne yhdellä kertaa voinut käydä. Ja nyt minut jo pian yö yllättää, sillä päivä on jo melkein lopussa. Voi ett'en olisi maannut!" [Ilm. 2: 5, 1 Tess. 5: 6]

Tällä välin hän oli jälleen saapunut lehtimajaan. Hän istahti ja rupesi itkemään, mutta vihdoin hän sattui murhemielin katsahtamaan lavitsan alle, ja siellähän se kirjoitus olikin. Vavisten hän sieppasi sen ylös ja pisti poveensa. Ja ken voi kuvailla miehen riemua, kun hän oli kirjoituksensa jälleen saanut! Siinähän hänen elämänsä kantakirja ja hänen pääsykirjansa kaivattuun satamaan. Niinpä hän kätki sen povellensa, kiitti Jumalaa, joka oli ohjannut hänen silmänsä huomaamaan sen, ja läksi sitten, ilokyyneleitä vuodattaen, jälleen vaeltamaan tietänsä.

Ja kuinka olikaan nyt keveätä hänen kulkunsa mäelle!

Ennenkuin hän pääsi mäen kukkulalle, meni aurinko mailleen hänen nähtensä. Tämä saattoi hänet toistamiseen miettimään, kuinka mieletöntä hänen nukahtamisensa oli ollut, ja silloin hän alkoi taaskin surkutella omaa itseänsä: "Voi sinuasi, sinä syntinen uni! Sinun tähtesi oli vähällä yö minut matkallani yllättää! Minun täytyy kulkea päivänvaloa vailla; pimeys peittää polvun mun jalkaini alla, ja minun täytyy kuulla petojen karjuntaa syntisen uneni tähden!"

Samalla muistui hänen mieleensä myös, mitä Epäileväinen ja Arka olivat kertoneet säikäyksestänsä, jalopeuroja nähdessään.

Silloin puheli Kristitty itseksensä: "Nuo pedot vaanivat yöllä saalistansa, ja jos he pimeässä minut kohtaavat, niin mitenkä minä heistä pääsen? Mitä minä teen, jott'eivät mua palasiksi revi?"

KRISTITTY KOMEAN LINNAN EDUSTALLA.

Hän kulki tuosta edelleen, mutta, valitellessaan äsköistä kovan onnen erehdystä, hän nosti silmänsä, ja, katso, aivan vallantien varrella hänen edessänsä seisoi upea linna, nimeltä _Komea_.

Niinpä näin minä unessani hänen jouduttavan askeleitaan, saadakseen, jos mahdollista, yösijaa linnassa. Ennen pitkää hän astui hyvin kapealle tielle, jota vielä oli lähes neljännes virstaa portinvartijan majalle. Tähystellen siinä hyvin tarkasti eteensä, hän huomasi tiellä, kaksi jalopeuraa.

KRISTITTY PYRKII YÖKSI KOMEAAN LINNAAN.

"Tuossahan ne on", ajatteli hän, "ne vaarat, jotka Aran ja Epäileväisen pakottivat kääntymään takaisin." (Jalopeurat olivat kytketyt kahleisin, mutta sitä hän ei nähnyt). Häntä alkoi hirvittää, ja hän aikoi kääntyä takaisin hänkin, sillä -- ajatteli hän -- surman suuhunhan tässä muutoin joutuu kuin joutuukin. Mutta koska portinvartija, nimeltänsä _Valpas_, huomasi Kristityn pysähtyneen, valmiina palajamaan takaisin, huusi hän hänelle:

"Senkö verran sinussa onkin voimaa? Älä jalopeuroja pelkää, sillä ne ovat kahleissa. Ne on pantu uskon koettelemiseksi sellaisissa, joissa uskoa on, ja sellaisten ilmisaamiseksi, joissa ei uskoa ole. Pysyttele keskellä tietä, niin ei sinulle mitään pahaa tapahdu." [Mark. 4:40]

Minä näin hänen sitten kulkevan pelvosta vavisten, mutta tarkoin noudattaen portinvartijan neuvoa. Hän kuuli jalopeurain kiljuvan, mutta mitään pahaa ne eivät hänelle tehneet. Hän paukutti ilosta käsiänsä ja astui edelleen, kunnes saapui portille, missä portinvartija oli.

Silloin sanoi Kristitty portinvartijalle:

"Herra, mikä talo tämä on, ja saako tässä yösijaa?"

Portinvartija vastasi:

"Tämän talon on mäen Herra rakentanut matkamiesten suojaksi ja leposijaksi."

Portinvartija kysyi, mistä hän on, ja minne hänellä matka.

_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista ja olen matkalla Sionin vuorelle, mutta koska aurinko on jo mailleen mennyt, niin tahtoisin olla yötä tässä, jos saan.

_Portinvartija_: Mikä teidän nimenne?

_Kristitty_: Nimeni on nyt Kristitty, mutta ennen se oli _Armoa vailla_. Minä olen Jafetin sukua, jonka Jumala on sallinut asua Semin majoissa. [1 Mos. 9: 27]

_Portinvartija_: Mutta miksikäs te näin myöhään tulette? Aurinko on jo laskenut.

_Kristitty_: Olisin ollut täällä ennenkin, mutta -- voi minua viheliäistä! -- minä nukahdin lehtimajassa mäen rinteellä. Olisin minä sentään ollut täällä jo aikaisemminkin, ellen olisi maatessani kadottanut matkakirjaani ja tullut ilman sitä mäen kukkulalle. Turhaan sitä tapailtuani, täytyi minun, suru sydämessä, kääntyä takaisin siihen paikkaan, missä maannut olin. Sieltä sen löysin ja nyt olen täällä.

_Portinvartija_: No niin. Minä kutsun yhden tämän talon neitseistä, ja jos teidän puheenne hänelle kelpaa, niin hän saattaa teidät muun perheen keskuuteen, niinkuin talon säännöt määräävät.

Valpas soitti kelloa, ja kohta senjälkeen tuli ovelle arvokas, kaunis neitsyt, nimeltä _Varovaisuus_, ja kysyi, mitä varten hänet oli tänne kutsuttu.

Portinvartija vastasi:

"Tämä mies on matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, mutta koska hän on väsynyt, ja yö hänet yllätti, niin kysyi hän minulta, saisiko hän yösijaa täällä. Minä sanoin kutsuvani sinut, ja sinä saat, haasteltuasi hänen kanssaan, tehdä, minkäs hyväksi näet, niinkuin säätää talon laki."

Neitsyt tiedusti nyt, mistä vieras on tullut, ja minne hän on matkalla. Kristitty kertoi. Sitten kysyi neitsyt, mitä hän oli matkallaan nähnyt, ja ketä kohdannut, ja Kristitty ilmoitti senkin. Vihdoin tiedusti neitsyt hänen nimeänsä, ja Kristitty sanoi:

"Nimeni on Kristitty, ja sitä enemmän halajaisin viettää täällä yöni, kun kuulin mäen Herran rakentaneen tämän talon matkamiehille leposijaksi ja suojaksi."

KRISTITYN KESKUSTELU HURSKAUDEN KANSSA.

Neitsyt myhähti, mutta kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:

"Minä käyn kutsumassa tänne pari kolme perheen jäsentä lisäksi."

Sen sanottuansa hän juoksi ovelle, ja hänen kutsustansa tulivat ulos _Ymmärrys, Hurskaus_ ja _Rakkaus_, jotka, hetken aikaa haasteltuansa Kristityn kanssa, veivät hänet perheenjäsenten piiriin. Useat heistä tulivat häntä vastaan kynnykselle, sanoen: "Käy sisään, sinä Herran siunattu! Mäen Herra on rakentanut tämän kartanon nimenomaa sinun kaltaistesi vaeltajain vierasmajaksi." Hän kumarsi ja seurasi heitä kartanoon.

Kun hän oli sisälle tullut ja istahtanut, toivat he hänelle juotavaa. Sitten he suostuivat keskenänsä siitä, että muutamat heistä, illallista laitettaessa, eriksensä ryhtyvät keskustelemaan Kristityn kanssa; sitenhän aika saadaan parhaiten kulumaan. Siihen määrättiin Hurskaus, Ymmärrys ja Rakkaus. Ja näin he aloittivat:

Hurskaus: Kas niin, Kristitty hyvä, koska te olette suosiomme niin saavuttanut, että me olemme teidät talohomme täksi yöksi ottaneet, niin ruvetkaamme -- kenties siitä meille itsellemmekin on hyötyä -- haastelemaan kaikesta siitä, mitä teille on matkallanne tapahtunut.

_Kristitty_: Aivan kernaasti, ja olenpa iloinen, että se teitä miellyttää.

_Hurskaus_: Mikä se teidät ensinnä sai lähtemään matkalle?

_Kristitty_: Minut ajoi pois kotiseudustani muuan hirvittävä ääni, joka korvissani soi, ilmoittaen, että turmio minut väkisinkin perii, jos vielä entisessä paikassa viivyn.

_Hurskaus_: Mutta mitenkäs te juuri tätä tietä läksitte kotiseudustanne kulkemaan?

_Kristitty_: Jumalan tahdosta se tapahtui. Turmion pelvossa en näet tiennyt, mitä tehdä, mutta parhaillaan tuossa vavistessani ja itkiessäni, tuli sattumoisin luokseni muuan mies, nimeltä Evankelista, ja hän se neuvoi minua ahtaalle portille, jota muutoin en olisi milloinkaan löytänyt. Ja niin hän ohjasi minut sille tielle, joka suoraa päätä johdatti minut tähän taloon.

_Hurskaus_: Mutta ettekö te tullutkaan Selittäjän talotse?

_Kristitty_: Tulin niinkin ja näin siellä sellaista, mikä ei elämäpäivinäni enää mielestäni mene. Kolme seikkaa semminkin mun muistooni jäi, nimittäin: kuinka Kristus, vastoin saatanan ponnisteluita, voimassa-pitää armonsa vaikutuksia sydämessä; kuinka ihminen oli tehnyt syntiä niin paljon, ett'ei hän enää toivonutkaan Jumalalta armoa; ja kolmanneksi se uni, jossa muuan mies näki tuomiopäivän tulleen.

_Hurskaus_: Kuinka? Kuulitteko hänen kertovan unensa!

_Kristitty_: Kuulin kyllä, ja kauhea oli se uni. Luulin, sitä kuullessani, sydämeni pakahtuvan, mutta iloinenpa olen, että sen kuulin.

_Hurskaus_: Siinäkö kaikki, mitä Selittäjän talossa näitte?

_Kristitty_: Ei. Hän vei minua edelleen ja näytti minulle upean linnan ja kultiin puettuja ihmisiä siinä. Minä sain nähdä, kuinka muuan pelvoton mies raivasi itselleen tien niitten aseellisten miesten keskitse, jotka seisoivat ovella häntä estämässä, ja kuinka hänet kutsuttiin sisään, ikuisen kunnian osallisuuteen. Tunsin, tuota nähdessäni, sydämeni riemastuvan. Olisin tuon hyväntahtoisen miehen talossa mielelläni vuoden umpeenkin viipynyt, mutta tiesinhän, että minun oli jälleen lähteminen matkalle.

_Hurskaus_: Mitäs muuta tiellänne näitte?

_Kristitty_: Muutako? Hiukan verran vain kuljettuani, minä näin erään olennon -- niin minun silmäni otti -- verisenä riippuvan puussa, mutta samassa kuin sen olin nähnyt, kirposi taakkakin harteiltani. Olin näet huokaillut raskaan kantamuksen alla, mutta siellä se putosi pois. Kummalliselta se minusta tuntui, sillä mointa seikkaa en ollut vielä milloinkaan nähnyt. Niin, seistessäni siinä ja katsellessani -- en saattanut olla katselematta -- tuli kolme loistavaa olentoa tyköni: yksi heistä vakuutti minulle, että syntini ovat annetut anteeksi; toinen riisui yltäni ryysyt ja antoi minulle tämän kirjatun nutun, minkä tässä näette; kolmas painoi tämän merkin otsaani, tämän tässä, ja antoi minulle tämän kirjoituksen.

Sen sanottuaan hän veti sen povestansa esille.

_Hurskaus_: Mutta näittehän vieläkin jotain, eikö niin?

_Kristitty_: Nämä nyt kertomani seikat olivat näkemistäni parhaat. Näin minä muutakin, nimittäin kolme miestä, Tyhmän, Laiskan ja Pöyhkeän, makaavan tien ohessa, kahleet jaloissa. Mutta luuletteko, että minä sain heidät hereille? Näin myöskin Muodon miehen ja Tekopyhän tulla heilahtavan muurin ylitse, mennäksensä, niinkuin väittivät, Sionin vuorelle, mutta he hukkuivat pian, niinkuin minä olin heille sanonut, vaikk'eivät sanojani uskoneet. Mutta ennen kaikkea oli mielestäni vaikea kulkea tätä mäkeä ylös, ja vaikea oli myös päästä jalopeurain kidan ohitse, ja ellei vain olisi portilla ollut portinvartijata, hyvää miestä, niin enköhän vainenkin olisi kääntynyt takaisin! Mutta nyt kiitän Jumalata, että olen täällä, ja kiitän teitä, että olette minut ottaneet vastaan.

KRISTITYN KESKUSTELU YMMÄRRYKSEN KANSSA.

Senjälkeen näki _Ymmärrys_ hyväksi tehdä hänelle muutamia kysymyksiä ja halusi niihin vastausta.

_Ymmärrys_: Ettekö välistä muistele kotimaatanne, josta tullut olette?

_Kristitty_: Kyllä, mutta suurella häpeällä ja inholla. Jos todellakin olisin kaihonnut maata, josta lähtenyt olen, niin olisin kyllä saanut tilaisuutta palajamaan takaisin, mutta nyt minä pyrjin parempaan kotimaahan, nimittäin taivaalliseen. [Hebr. 11: 14-16]

_Ymmärrys_: Mutta ettekö vielä kanna kerallanne jotain sellaista, mistä ennen olitte kiinni riippunut?

_Kristitty_: Kyllä, mutta aivan vastoin tahtoani, liiatenkin sydämessä lihallisia ajatuksia, jotka sekä maanmiehilleni että itsellenikin olivat niin mieluisia, ne tuovat minulle pelkkää tuskaa, ja jos ne vaan oman valintani varassa olisivat, niin kokonaan ne karkoittaisin pois, mutta juuri kuin olen tekemäisilläni sitä, mikä paras on, silloin se, kuin pahin on, minussa asuu. [Rom. 7]

_Ymmärrys_: Eikö tunnu välistä, ikäänkuin jo olisitte voittanut sen, mikä toisin vuoroin taas saattaa teidät neuvottomaksi?

_Kristitty_: Kyllä, vaikka ylen harvoin. Mutta kultaisia hetkiä ne minulle ovat, jolloin sellaista sattuu.

_Ymmärrys_: Muistatteko, millä tavoin te huomaatte saavanne välistä kiusauksista voiton?

_Kristitty_: Se tapahtuu, muistellessani, mitä minä ristin juurella näin; se tapahtuu, silmäillessäni kirjattua nuttuani; se tapahtuu, katsellessani kirjoitusta, jota povellani kannan; ja silloinkin se tapahtuu, kun mieleni palaa, ajatellessani, minne olen matkalla.

_Ymmärrys_: Ja mikäs teidät saattaa sellaisella kaipauksella vaeltamaan Sionin vuorelle?

_Kristitty_: Mikäkö? Siellähän toivon saavani nähdä elossa Hänet, joka kuolleena ristillä riippui. Siellä toivon pääseväni kaikesta siitä, mikä minua hamaan tähän päivään asti on kiusannut. Siellä, sanotaan, siellä ei enää kuolemata ole, ja siellä saan elää niitten kanssa, jotka minulle rakkaimpia ovat. Ja, totta puhuen, minä rakastan Häntä, sillä Hän on minut taakastani päästänyt, ja minä olen väsynyt sisälliseen sairauteeni. Mielelläni minä olisin siellä, missä ei minua enää kuolema kohtaa, niitten kanssa, jotka lakkaamatta huutavat: Pyhä, pyhä, pyhä! [Jes. 25: 8, Ilm. 21: 4]

KRISTITYN KESKUSTELU RAKKAUDEN KANSSA.

Silloin sanoi _Rakkaus_ Kristitylle: "Onko teillä perhettä? Oletteko nainut mies?"

_Kristitty_: On minulla vaimo ja neljä pientä lasta.

Rakkaus: Miks'ette tuonut heitä mukananne?

Kristitty rupesi silloin itkemään ja sanoi: "Voi, kuinka mielelläni sen olisin tehnytkin, mutta kaikki he niin kovin vastustivat lähtöäni tälle matkalle."

_Rakkaus_: Mutta teidän olisi pitänyt puhua heille ja koettaa osoittaa heille, mikä vaara heitä uhkaa, jos jäljelle jäävät.

_Kristitty_: Niinpä teinkin ja kerroin heille, mitä Jumala oli minulle ilmoittanut meidän kaupunkia uhkaavasta turmiosta. Mutta minä olin heidän silmissänsä niinkuin se, joka leikkiä laskee, eivätkä he minua uskoneetkaan. [1 Mos. 19: 24]

_Rakkaus_: Rukoilittekos Jumalalta siunausta kehoituksillenne?

_Kristitty_: Rukoilin ja hartaasti rukoilinkin, sillä tietäkäät, että vaimoni ja lapseni ovat minulle ylen kalliita.

_Rakkaus_: Mutta sanoittekos heille, kuinka te itsekin murehditte ja pelkäätte uhkaavaa turmiota? Olihan kaiketi tuo turmio kyllä selvänä silmienne edessä?

_Kristitty_: Sanoin myötääni ja monistellen. Lukivathan he minun pelkoni kasvoistani ja kyyneleistäni; näkiväthän he, kuinka minä tuskasta vapisin, kauhistuessani turmiota, joka meidän päämme päällä häilyi, mutta ei mikään voinut heitä saada lähtemään mukaani.

_Rakkaus_: Mutta millä he sitten itseänsä estelivät?

_Kristitty_: Vaimoani pelotti luopuminen tästä maailmasta, ja lapseni olivat kiinni nuoruuden mielettömissä huvituksissa. Yhdellä oli yksi syy, toisella toinen, ja niin he jättivät minut yksinäni vaeltamaan.

_Rakkaus_: Mutta etteköhän te omalla turhamaisella elämällänne tehnyt tyhjäksi niitten sanojenne vaikutusta, joilla kehoititte heitä tulemaan kerallanne?

_Kristitty_: Enhän minä osaa elämätäni kiitellä, sillä monta puutetta kyllä itsessäni tiedän olevan. Tiedän senkin, että ihminen saattaa teoillansa kumota kaiken sen hyvän, mitä hän vakuuttavilla todistuksilla on koettanut lähimmäisessänsä aikaan saada. Sen minä kumminkin saatan sanoa, että koetin kaikin tavoin karttaa antamasta heille millään sopimattomalla teolla aihetta vastenmielisyyteen tätä retkeä kohtaan. Siitäpä syystä juuri he sanoivat minun olevan turhantarkan ja kieltäytyvän heidän tähtensä sellaisesta, mitä he eivät pahana pitäneet. Niin, saatanpa senkin sanoa: jos he minkään minussa huomasivat heille esteitä eteen panevan, niin oli se se, että niin huolellisesti vältin tekemästä syntiä Jumalaa vastaan ja vääryyttä naapuriani kohtaan.

_Rakkaus_: Niinpä niinkin: Kain vihasi veljeänsä, koska hänen omat työnsä olivat pahat, mutta hänen veljensä vanhurskaat. Ja jos vaimosi ja lapsesi näistä syistä sinuun pahenivat, niin ovat he osoittauneet mahdottomiksi hyvään, ja sinä olet sielusi heidän verestänsä vapahtanut. [l Joh. 3: 12, Hebr. 3: 19]

KRISTITYLLE NÄYTETÄÄN LINNAA.

Minä näin unessani heidän tällä tavoin haastelevan, kunnes illallinen joutui. Sitten he istuivat pöytään aterioitsemaan. Pöytä oli runsaasti varustettu ruuilla ja selkiällä ja puhtaalla viinillä. Ja heidän puheensa aineena pöydässä oli yksinomaa mäen Herra, nimittäin, mitä Hän oli tehnyt, ja miksikä juuri niin tehnyt, ja mitä varten Hän oli tämän kartanon rakentanut. Ja siitä, mitä he keskenänsä haastelivat, minä huomasin, että Hän oli ollut suuri sotasankari ja oli voittanut sen, jolla Kuoleman valta on, itsekin kyllä vaarassa ollen, ja siitä syystä minä vielä enemmän häntä rakastan. [Hebr 2: 14 ja seur.]

Niin he sanoivat. "Ja minä uskon sen", virkkoi Kristitty, "että Hän on sitä tehdessään saanut vuodattaa paljon verta. Mutta mikä erittäinkin armon kunniaa kaikkeen siihen luo, minkä Hän on tehnyt, on se, että Hän teki sen sulasta rakkaudesta maatansa kohtaan."

Sitä paitsi oli talonväessä muutamia, jotka olivat nähneet Hänet ja puhuneet Hänen kanssansa silloin kuin Hän kuoli ristillä, ja he todistivat kuulleensa Hänen omasta suustansa, että Hän rakastaa poloisia vaeltajia niin paljon, ett'ei sen vertaa löydy auringon noususta hamaan sen laskuun asti.

Sen lisäksi he todistivat oikeaksi senkin, että Hän oli omasta kunniastansa luopunut, antaaksensa sen köyhille. He olivat kuulleet Hänen sanovan ja vakuuttavan, ett'ei Hän tahdo yksinänsä asua Sionin vuorella. Ja lisäksi he kertoivat Hänen tehneen päämieheksi monenkin vaeltajan, joka oli ollut kerjäläinen synnyltänsä ja tomusta alkujansa. [Fil. 2:6 ja seur., 1 Sam. 2: 8, Ps. 113: 7]

Näinhe haastelivat keskenänsä myöhäiseen yöhön saakka, jättivät itsensä sitten Herran huomaan ja menivät levolle. Matkamiehelle he laittoivat sijan yläkerrassa avaraan huoneesen, jonka akkuna antoi päivännousua kohti. Tämän huoneen nimi oli _Rauha_, ja siinä hän nukkui hamaan aamun koittoon saakka. Silloin hän heräsi ja lauloi:

Miss' olenkaan! Ah, matkamiestä tässä On Jesus rakkaudellaan aina lässä! Ann' anteeks' syntin'. Suo mun näillä teillä Jo olla taivaan oven lähitteillä.

Aamulla he sitten kaikki heräsivät. Hetken aikaa haasteltuansa, he kielsivät häntä lähtemästä, ennenkuin olivat näyttäneet hänelle talon merkillisyyksiä. Aluksikin he veivät hänet lukusaliin, jossa näyttivät hänelle asiakirjoja vanhimman muinaisuuden ajoilta. Siinä hän, mikäli minä untani muistan, sai ensinnä nähdä mäen Herran sukuluettelon, jonka mukaan Hän oli Vanha-ikäisen Poika ja Hänen iankaikkista sukuperäänsä. Siinä oli myös täydellisemmin merkittynä Hänen tekonsa ja työnsä ja ne monet sadat, jotka Hän oli palvelukseensa ottanut. Siinä näki myös, kuinka Hän oli asettanut heidät senkaltaisiin asuinsijoihin, joita ei aikain pituus eikä luonnon katoavaisuus voi hävittää. [Dan. 7: 22]

Sitten he lukivat hänelle muutamista huomiota ansaitsevista töistä, mitä Hänen palvelijansa olivat tehneet: valtakuntia voittaneet, vanhurskautta täyttäneet, lupauksia saaneet, jalopeurain kitoja tukkineet, tulen voimaa sammuttaneet, miekan terää välttäneet, väkeviksi heikkoudesta tulleet, voimallisiksi sodassa kasvaneet ja muukalaisten sotajoukkoja maahan lyöneet. [Hebr. 11: 33,34]

Ja edelleen he lukivat talon aikakirjain toisesta osasta, kuinka heidän Herransa oli valmis suosiohonsa sulkemaan jokaisen, jok'ikisen, vaikka he entis-aikoina paljonkin olisivat pilkanneet Hänen personaansa ja toimiansa. Siinä sai Kristitty kuulla monta muutakin kertomusta kuuluisista tapauksista, sekä muinaisilta päiviltä että nykyajoilta, niinpä profetioista ja ennustuksista, jotka tarkallensa ovat toteen käyneet sekä vihollisille pelotukseksi ja hämmästykseksi että vaeltajille lohdutukseksi ja virvoitukseksi.

Seuraavana päivänä he saattoivat hänet asehuoneesen. Siellä hän näki kaikenlaisia aseita, joita Herra oli hankkinut vaeltajia varten, niinkuin miekkoja, kilpiä, kypäriä, haarniskoita, jokapäiväisen rukouksen ja jalkineita, jotka eivät milloinkaan kulu. Ja niitä oli niin runsaasti, että niillä olisi voinut varustaa heidän Herransa palvelukseen yhtä suuren miesjoukon kuin taivaalla on tähtiä. [Ef. 6: 10-18, 1 Tess. 5: 8]

Niinikään he näyttivät hänelle työaseita, joilla muutamat Herran palvelijoista olivat ihmeellisiä tekoja toimittaneet. Siellä oli nähtävänä Moseksen sauva; siellä oli vasara ja naulat, joilla Jael naulitsi Siseran; saviastiat, basunat ja lamputkin, joilla Gideon ajoi Midianin sotajoukot pakosalle. Senjälkeen hän näki härän kaareksen, jolla Samgar löi kuusisataa miestä. He näyttivät hänelle samoin leukaluun, jolla Simson teki niin suuria urhotöitä, ja he näyttivät hänelle lingon ja kiven, jolla David löi gatilaisen Goliatin, kuin myös miekan, jolla Herra on kuolijaksi lyöpä synnin miehen sinä päivänä kuin hän nousee saalistansa hakemaan. Sitä paitsi he näyttivät hänelle vielä monta muuta erin omaista esinettä, joita Kristitty suurella mielihyvällä katseli. [Tuom. 4: 21, Tuom. 7: 16-22, 2 Tess. 2: 3-8]

Senjälkeen he laskeusivat jälleen levolle.

Sitten minä näin unessani hänen aamulla nousevan, lähteäksensä matkaansa jatkamaan, mutta he pyysivät häntä jäämään vielä seuraavaankin päivään.

KRISTITTY NÄKEE IHANAT VUORET JA HAARNISKOIDAAN.

"Jos ilma on kirkas", sanoivat he, "niin näytämme teille _Ihanat Vuoret_, joista teille on oleva vielä enemmän lohdutusta, ne kun ovat lähempänä kaipaamaanne satamaa kuin se paikka, jossa nyt olette."

Hän suostui ja jäi olemaan.

Aamun tultua he veivät hänet kartanon harjalle ja käskivät hänen katsomaan etelää kohti. Hän teki niin, ja, katso, hän näki pitkän matkan päässä suloisen vuoriseudun, jota kaunisti metsät ja viinamäet ja kaikenkaltaiset hedelmät, kukkaset ja lähteet ja kaivot, ihanat katsella. Hän tiedusti tuon tienoon nimeä, ja he sanoivat: [Jes. 33: 16]

"Se on _Immanuelin maa_, ja yhteinen se on kaikille vaeltajille, niinkuin tämä mäkikin. Ja koskas täältä sinne olet tullut, niin sieltä sinä näet Taivaallisen Kaupungin portin. Paimenet, joita siellä asuu, sen sinulle näyttävät."

Nyt katsoi hän jo ajan olevan lähteä matkalle, ja hekin suostuivat siihen.

"Mutta", sanoivat he, "käydäänpä ensin vielä kerta asehuoneessa!"

Niin tehtiin, ja siellä he vaatettivat hänet taatuilla tamineilla kantapäästä kiireesen asti silta varalta, että hänen päällensä tiellä hyökättäisiin.

Näin varustettuna hän läksi ystävinensä ulos portille. Siellä hän kysyi portinvartijalta, oliko hän nähnyt kenenkään kulkevan tästä ohi.

Portinvartija vastasi: "kyllä".

_Kristitty_: Tunsitteko häntä?

_Portinvartija_: Minä tiedustelin hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa _Uskollinen_.

_Kristitty_: Oi, minä tunnen hänet. Hän on meidän kaupungista, naapurimies; hän tulee sieltä, mistä minäkin olen syntyisin. Kuinka kauaksi luulisitte hänen jo ennättäneen?

_Portinvartija_: Hän lienee tähän aikaan päässyt mäen alle.

_Kristitty_: No niin, vartija hyvä, Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle runsaan siunauksen ystävällisyydestäsi minua kohtaan.

Hän alkoi astua eteenpäin, mutta Varovaisuus, Hurskaus, Rakkaus ja Ymmärrys tahtoivat saattaa häntä mäen juurelle asti. Ja niin he kulkivat yhdessä, toistellen entisiä keskustelujansa, kunnes alkoi alamäki. Silloin sanoi Kristitty:

"Jos oli vaikeata mäelle nousu, niin vaarallista on laskukin, mikäli minä osaan nähdä."