Part 5

_Selittäjä:_: Niinpä niinkin, ja sopii siihen vielä lisätä, että tulevan maailman ihanuus ei milloinkaan katoo, mutta nämä nykyiset ne äkisti menevät. Syyttä suottapa siis Himo Maltille nauroi, koska muka oli kalliit tavaransa ensiksi saanut. Paljoa enemmän olisi Maltilla ollut syytä nauraa Himolle sentähden, että hän saa aarteensa viimeiseksi, sillä ensimmäisen pitää antaa sija viimeiselle, koskapa viimeinen tarvitsee aikaa tullakseen. Viimeinen ei enää sijaa kellenkään tee, sillä sen perästä ei enää mitään tule. Ken siis osansa ensiksi saa, se tarvitsee aikaa sitä käyttääksensä; mutta ken osansa viimeiseksi saa, siltä ei koskaan lopu. Siksipä sanottiin rikkaalle miehelle: "Sinä sait sinun hyvääs elämässäs, niin myös Latsarus pahaa; mutta nyt hän lohdutetaan ja sinä vaivataan." [Luuk. 16: 25]

_Kristitty_: Minä huomaan nyt, ett'ei ole parhainta pyrkiä nykyisten perään, vaan odottaa tulevaisia.

_Selittäjä:_: Totta puhut, sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia. Mutta vaikka niin on, ovat nykyiset ja lihallinen himo meissä niin läheisiä naapuruksia ja taas tulevaiset ja lihallinen mieli niin outoja toisilleen, että edelliset äkkiä solmivat ystävyyden liiton, jota vastoin jälkimmäiset pysyvät kaukana toisistansa. [2 Kor. 4: 18]

SELITTÄJÄN TALOSSA. TULI MUURIN SEINUKSELLA.

Sitten minä näin unessani Selittäjän ottavan Kristittyä kädestä ja vievän hänet erääsen paikkaan, missä tuli paloi muurin seinuksella, ja joku lakkaamatta kaatoi vettä valkeaan, sitä sammuttaaksensa, mutta yhä korkeammalle ja yhä kuumempina vain liekit leimusivat.

"Mitäs tämä on?" kysyi Kristitty.

_Selittäjä:_: Tämä tuli on Armon työtä, mikä on vireille pantu sydämessä. Se, joka siihen vettä kaataa, sammuttaakseen ja tukauttaakseen sitä, on Perkele, mutta miksikä tuli sittenkin, niinkuin huomaat, yhä korkeammalle ja kuumempana leimuaa, siihen olet pian näkevä syyn.

Sen sanottuansa, Selittäjä vei hänet muurin toiselle puolelle. Siellä oli mies, kädessänsä öljyastia, josta hän salaisesti, mutta yhtämittaa vuodatti öljyä tuleen.

_Kristitty_: Mitäs tämä tietää?

_Selittäjä:_: Se on _Kristus_, joka armon öljyllä lakkaamatta ylläpitää sydämessä jo kerran aloitettua työtä. Ja tällä keinoin hänen kansansa sielut, perkeleen töistä huolimatta, kumminkin Hänen armoonsa tyytyvät. Ettäs näit miehen seisovan muurin takana tulta ylläpitämässä, niin opi siitä, että kiusatun ihmisen on vaikea huomata, kuinka tämä armon työ sielussa jatkumistaan jatkuu. [2 Kor. 12: 9]

Taas minä näin Selittäjän ottavan häntä kädestä ja saattavan hänet miellyttävään paikkaan, jossa oli komea linna, kaunis katsella. Sen nähtyään Kristitty ihastui suuresti. Hän katsoi myös ylös linnan harjalle: siellä käveli ihmisiä, kokonaan kultaisissa vaatteissa.

Kristitty kysyi: "Saammeko me mennä, sinne?"

Selittäjä saattoi hänet linnan portille, ja, katso, siellä oli suuri ihmisten paljous, ikäänkuin pyrkimässä linnaan, mutta uskaltamatta astua sisään. Vähän matkan päässä portista istui muuan mies pöydän takana, kirja ja mustetolppo edessään, kirjaan merkitsemässä sisäänpyrkijäin nimiä. Portille vievällä tiellä näki hän myös useampia, aseilla varustettuja miehiä tietä vartioimassa, valmiina tekemään jokaiselle sisäänpyrkijälle niin paljon vahinkoa ja pahaa kuin suinkin voivat. Nyt joutui Kristitty hiukan hämille. Kaikkien siinä hämmästyneinä peräytyessä, peljäten tuota aseellista joukkoa, näki Kristitty vihdoin erään miehen, ryhdiltänsä uljaan, tulevan sen luokse, joka istui kirjoittamassa, ja sanovan: "Merkitkäät minun nimeni kirjaan, herra!" Sen sanottuansa hän veti miekkansa, pani kypärin päähänsä ja hyökkäsi ovea kohti aseellisten miesten päälle, jotka hurjalla vimmalla rupesivat taistelemaan hänen kanssaan, mutta siitä säikkymättä mies iski ja sivalteli miekallansa voimainsa takaa. Ja niinpä hän, monta haavaa itse saatuansa ja haavoja niihinkin lyötyänsä, jotka -- estellä koettivat, raivasi vihdoin tien itselleen heidän lävitsensä ja tunkeusi linnaan. Silloin kuului mielihyvän huutoja sekä niiltä, jotka sisässä olivat, että niiltäkin, jotka linnan harjalla kävelivät [Ap. 14: 22]:

Käy vieras, sisään saa; Sua ikikunnia odottaa.

Hän astui sisään ja puetettiin samallaisiin vaatteisin kuin muillakin oli. Silloin myhähti Kristitty, sanoen: "Luulenpa kuin luulenkin tietäväni, mitä tämä merkitsee."

SELITTÄJÄN TALOSSA. EPÄTOIVON MIES.

"Maltahan", sanoi Selittäjä, "kunnes olen vielä jotain sinulle näyttänyt. Sitten saat jatkaa matkaasi." Ja taas hän otti Kristittyä kädestä ja saattoi hänet hyvin pimeään huoneesen, jossa muuan mies istui rautaisessa häkissä.

Tämä mies näytti hyvin surulliselta: silmät maahan luotuina hän siinä istui, kädet ristissä, ja huokaili niin syvään, että olisi luullut hänen rintansa pakahtuvan.

Kristitty kysyi, mitä tämä merkitsee, mutta Selittäjä käski hänen itsensä puhuttelemaan miestä.

_Kristitty_: Mikäs mies sinä olet?

_Mies_: En ennen ollut se, mikä nyt olen.

_Kristitty_: Mikäs olit ennen?

_Mies_: Olin ennen oivallinen ja toivorikas tunnustaja sekä omissa silmissäni että muitten. Luulin muinoin olevani otollinen pääsemään Taivaalliseen Kaupunkiin ja riemuitsin tuossa luulossani. [Luuk. 8: 13]

_Kristitty_: Mutta mitästä olet nyt?

_Mies_: Nyt olen _Epätoivon mies_, ja se on minut sisäänsä sulkenut, niinkuin tämä rautainen häkki. En pääse enää pois! Voi, en pääse!

_Kristitty_: Mutta kuinka sinä jouduit tähän tilaan?

_Mies_: Lakkasin olemasta valpas ja valvovainen; päästin himojeni ohjat höllälleen; tein syntiä Sanan valoa ja Jumalan hyvyyttä vastaan. Minä olen Hengen murheelliseksi tehnyt, ja se on minusta paennut. Minä kiusasin perkelettä, ja hän tuli luokseni. Jumalan minä olen yllyttänyt vihaan, ja Hän on hyljännyt minut. Olen paaduttanut sydämeni niin, ett'en enää voi katua.

Kristitty kysyi nyt Selittäjältä: "Eikös moisella miehellä sitten mitään toivoa ole?"

"Kysy häneltä", vastasi Selittäjä.

"Kysykää, herra, te häneltä, olkaa hyvä", virkkoi Kristitty.

_Selittäjä:_: Eikö sinulla ole mitään toivoa? Pitääkö sinun yhä olla suljettuna tuohon epätoivon rautaiseen häkkiin?

_Mies_: Ei toivoa pienintäkään.

_Selittäjä:_: Kuinka? Onhan Sen Siunatun Poika täynnä armahtavaisuutta.

_Mies_: Minä olen Hänet itselleni toistamiseen ristiinnaulinnut. Minä olen ylönkatsonut Häntä; minä olen Hänen vanhurskautensa ylönkatsonut; minä olen Hänen verensä saastuttanut ja Armon Henkeä pilkannut. Senvuoksi olen itseni sulkenut pois kaikista lupauksista. Nyt ei minulla enää ole jäljellä mitään muuta kuin uhkaukset, kauheat uhkaukset, pelottavat uhkaukset varmasta turmiosta ja tulen kiivaudesta, joka minut on syöpä, niinkuin vastahakoisen. [Hebr. 6: 6, Luuk. 19: 14, Hebr. 10: 28, 29]

_Selittäjä:_: Mutta mikä saattoi sinut joutumaan tähän tilaan?

_Mies_: Himot, huvitukset ja maalliset edut, joitten nautinnosta ennustelin itselleni niin paljon mielihyvää, mutta nyt ne minua kukin kohdastansa polttavaisena matona purevat ja kalvavat.

_Selittäjä:_: Mutta etkös enää voi katua ja kääntyä?

_Mies_: Jumala on minulta katumuksen kieltänyt. Hänen Sanansa ei anna minulle rohkeutta uskomaan. Hän itse on sulkenut minut tähän rautaiseen häkkiin. Ei kenkään maailmassa voi minua täältä päästää. O iäisyys! iäisyys! Kuinka voinenkaan kestää sitä kurjuutta, mikä minua iäisyydessä kohtaa?

Selittäjä sanoi nyt Kristitylle: "Paina mieleesi tämän miehen kurja tila, ja olkoon sinulle siinä alituinen varoitus."

_Kristitty_: Kyllä; kauheata tämä vaan on. Jumala auttakoon minua valvomaan ja valppaana pysymään kuin myös rukoilemaan, että voisin välttää kaiken sen, mikä tämän miehen on niin viheliäiseksi tehnyt. Herra, eikö jo ole aika minun lähteä jatkamaan matkaani?

_Selittäjä:_: Viivy hetkinen, kunnes vielä olen näyttänyt sinulle yhden asian. Sitten saat lähteä matkaasi jatkamaan.

Hän otti Kristittyä kädestä taas ja saattoi hänet huoneesen, missä muuan mies oli nousemassa vuoteeltaan. Saatuaan puvun yllensä, hän alkoi vavista ja väristä. Silloin kysyi Kristitty: "Miksikä tuo mies tuolla lailla vapisee?" Selittäjä käski miehen ilmoittamaan Kristitylle syyn siihen, ja näin hän alkoi puhua:

SELITTÄJÄN TALOSSA. UNI.

"Tänä yönä minä näin maatessani unen: Katso, taivas pimeni kokonaan, ukkonen jyrisi, ja salamat leimahtelivat hirmuisesti, niin että kuolemantuska minut käsitti. Minä katsahdin ylös ja näin pilvien kiitävän tavatonta vauhtia. Senjälkeen minä kuulin kovan pasunan-äänen, ja näin miehen istuvan pilven reunalla, taivasten tuhatlukuiset joukot ympärillänsä. He olivat kaikki tulen liekeissä, ja taivaatkin olivat yhtenä tulenleimuna. Ja minä kuulin äänen sanovan: 'Nouskaat, te kuolleet, ja tulkaat tuomiolle!' Silloin kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja kuolleet, jotka niissä olivat, tulivat esiin. Muutamat heistä olivat hyvin iloisia ja katsoivat ylös; muutamat koettivat lymytä vuorten alle. Sitten minä näin pilvellä istuvan miehen aukaisevan kirjan ja käskevän maaaliman astua lähemmäs. Mutta koska suuri tulen voima leimusi hänen edellänsä, niin jäi sovelias tila hänen ja heidän välillensä niinkuin tuomarin ja vankien välillä lakituvassa. Minä kuulin myös huudettavan niille, jotka pilvellä istujan ympärillä olivat: 'Kootkaat yhteen ohdakkeet, ruumenet ja oljet ja viskatkaat ne palavaan järveen!' Samassa aukeni pohjaton kuilu aivan lähelläni, ja sen kidasta syöksyi sakea savu ja tulisia kekäleitä kauhealla räiskinällä. Samoille miehille sanottiin myös: 'Kootkaat minun nisuni aittaan!' Silloin minä näin, että monet temmattiin ylös ja vietiin pilviin; mutta minä jäin jäljelle. Minä koetin lymytä minäkin, mutta en voinut, sillä se, joka pilvellä istui, katsoi lakkaamatta minuun; minun syntini muistuivat nyt mieleeni, ja omatuntoni kantoi minun päälleni joka taholta. Siihen minä heräsin." [1 Kor. 15: 52, 1 Tess. 4: 16, Jud. 14, Joh. 5: 28, 2 Tess 1: 8, Ilm. 20: 12-14, Jes. 26: 21, Mik. 7: 16,17, Ps. 50: 1-3, Dan. 7: 9,10, Mal. 3: 2,3, Mat. 3: 12, Mat 13: 30, Mal. 4: 1, Luk. 3: 17, 1 Tess. 4: 16, 17, Rom. 2: 14 seur.]

_Kristitty_: Miksi te niin kovasti säikähditte tätä näkyä?

_Mies_: Minä ajattelin: nyt on tuomiopäivä tullut, ja minähän en ole vielä valmis. Sitä minä sentään pahimmin säikähdin, kun enkelit veivät joitakuita ylös, mutta minut jättivät. Helvetin kuilu avasi myös kitansa minun lähelläni. Omatuntokin vaivasi minua, ja minusta tuntui kuin Tuomarin katse vihaa täynnä, olisi yhtä mittaa ollut kiinnitetty minuun.

Selittäjä kysyi sitten Kristityltä: "Oletkos nyt punninnut näitä asioita?"

_Kristitty_: Olen, ja ne ovat herättäneet minussa sekä toivoa että pelkoa.

_Selittäjä:_: Kätke sitten nämä kaikki sydämeesi, jotta ne olisivat tutkaimena sinun sivussasi, ajamassa sinua sille tielle, jota sinun käydä pitää.

Ja Kristitty rupesi vyöttämään kupeitansa ja hankkimaan matkalle.

Silloin sanoi Selittäjä: "Lohduttaja olkoon alati sinun kanssasi, Kristitty hyvä, auttamassa sinua sillä tiellä, joka Kaupunkiin vie."

Kristitty läksi vaeltamaan, sanoen:

Mont' asiaa oon verratonta nähnyt, Suloista, katkeraa, mi lujaks' tehnyt On minut alkamissan' aikeissain. Suo, ettän muistelen niit', oivaltain, Miks' näytettiin ne minulle. Ja siitä Sä, sydän, Selittäjää aina kiitä.

Nyt minä näin unessani, että se vallantie, jota myöten Kristityn oli kulkeminen, oli kummaltakin puolen varustettu muurilla, nimeltä _Varjellus_. Tätä tietä läksi nyt Kristitty taakkoinensa rientämään, mutta ei se kulku kuitenkaan suuria vaikeuksia vailla ollut, seljässä kun oli tuo raskas kantamus. [Jes. 26: 1; 35: 8; 4: 6]

TAAKKA PUTOAA HARTEILTA. TYHMÄ, LAISKA JA PÖYHKEÄ.

Saapui hän tuosta sitten vähäiselle mäentörmälle. Siinä seisoi risti, ja hiukan taampana, mäen alla, oli hauta. Silloin minä näin, että samassa kuin Kristitty oli tullut ylös ristin juurelle, samassa kirposi taakka hänen harteiltansa, putosi maahan ja läksi vierimään, kunnes joutui haudan partaalle ja putosi siihen. Sen koommin en sitä enää nähnyt.

Silloin Kristitty ihastui ikihyväksi ja sanoi hilpein mielin: "Hän on tuskillansa minulle levon antanut ja kuolemallansa elämän." Siihen hän sitten hetkiseksi pysähtyi katselemaan ja ihmettelemään, sillä kovin kävi hänen kummaksensa se, että katsaus ristiin oli päästänyt hänet hänen taakastansa. Hän katseli katselemistaan, kunnes lähteistä hänen päässänsä alkoi vettä vuotaa poskille. Siinä hänen katsellessaan ja itkiessään, katso, kolme loistavaa olentoa lähestyi häntä, näin tervehtien: "Rauha olkoon sinulle!" Senjälkeen sanoi ensimmäinen: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi." Toinen riisui ryysyt hänen yltään ja puki hänet juhlavaatteisin. Kolmas pani merkin hänen otsaansa ja antoi hänelle sinetillä varustetun kirjoituksen, johon hänen piti katsoa kulkiessaan, ja joka hänen tuli antaa sisään Taivaan Portilla. Sitten he poistuivat. [Sak. 12: 10, Ef. 1: 3]

Kristitty hyppäsi kolmasti ilosta ja läksi kulkemaan, laulaen:

Ma kaukaa kuljin, synnit taakkanain, Ei kenkään voinut poistaa pelkoain. Sain tänne. Paikka verraton on tää! Alkaisko autuus mulle siinnältää? Sitehet ratkesko jo raastavat? Ja taakastaanko pääs' jo hartiat? Siunattu risti!-hauta! Kolmasti Siunattu Hän, kuin kantoi häpeäni!

Senjälkeen minä näin unessani hänen kulkevan eteenpäin, kunnes hän tuli erääsen laaksoon. Siellä hän huomasi vähän matkan päässä, tien-ohessa, kolme miestä. He makasivat syvässä unessa, kahleet jaloissa. Ensimmäinen oli nimeltänsä _Tyhmä_, toinen _Laiska_, kolmas _Pöyhkeä_.

Nähdessään heidät tuossa tilassa, astui Kristitty heidän luoksensa, toivoen saavansa heidät kenties hereille, ja huusi: "Te olette niitten kaltaiset, jotka makaavat ylhäällä haahden pielen päässä; allanne on kuollut meri ja kuilu, jossa ei pohjaa ole. Herätkäät siis ja tulkaat tänne. Jos vaan tahdotte, niin minä päästän teidät kahleistanne." [Sananl. 23: 34]

Ja hän sanoi heille vielä: "Jos se, joka kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, teidät saavuttaa, niin te joudutte hänen hampaittensa saaliiksi." He katsahtivat häneen ja rupesivat vastaamaan kukin kohdastansa. Tyhmä sanoi: "En minä mitään vaaraa näe." Laiska sanoi: "Vielä pikkuruisen unta." Pöyhkeä sanoi: "Mies se, joka paikkansa pitää." Ja he panivat maata jälleen, mutta Kristitty jatkoi matkaansa. [1 Piet. 5: 3]

KRISTITTY KOHTAA MUODON MIEHEN JA TEKOPYHÄN.

Murhemielin hän mietti nyt, mitenkä ihminen noin suuressa vaarassa saattaa olla niin väliä pitämätön, vaikka toinen ystävällisesti tarjoaa hänelle apuansa. Hänhän oli herättänyt heidät, varoittanut heitä ja tarjoutunut päästämään heidät kahleistakin irti. Tätä murehtiessaan, hän huomasi, kuinka kaksi miestä tulla heilahti muurin yli, vasemmalta puolen kaitaa tietä. He kiiruhtivat hänen luokseen. Toinen heistä oli nimeltään _Muodon mies_, toinen _Tekopyhä_. He astuivat, niinkuin sanoin, Kristityn luokse, joka alkoi puhella heidän kanssaan.

_Kristitty_: Mistä matka, hyvät herrat, ja minne?

_Muodon mies_ ja _Tekopyhä_: Me olemme _Turhan Kunnian_ maasta kotoisin ja nyt matkalla Sionin vuorelle mainetta hankkimaan.

_Kristitty_: Miksikäs ette tulleet sisään portista, joka on tämän tien päässä? Ettekös tiedä, mitä kirjoitettu on: joka ei ovesta mene sisälle, vaan astuu siihen muualta, se on varas ja ryöväri? [Joh. 10: 1]

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat, että kaikki heidän puolellaan pitävät portin kautta käymistä kiertotienä, jonka vuoksi heillä on tapana ottaa oikoseen ja kiivetä muurin yli, niinkuin he juuri tekivätkin.

_Kristitty_: Mutta eikös sitä pidetä rikoksena sitä Herraa vastaan, jonka kaupunkiin me olemme matkalla, ja Hänen ilmoitetun tahtonsa loukkaamisena?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat siihen, ett'ei Kristityn tarvitse tällä asialla päätänsä vaivata. Heillä on menettelyynsä vanha tapa puolellaan, ja jos tarvis vaatii, niin he voivat näyttää toteenkin, että sellainen on ollut laita jo tuhatkunnan vuotta.

_Kristitty_: Mutta kestääkö teidän tekonne Lain tutkintoa?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat hänelle, että koska kerran tapa on ollut käytännössä niinkin kauan kuin toista tuhatta vuotta, niin saa se epäilemättä nyt jo lain arvon jokaisen puolueettoman tuomarin silmissä. "Ja sitä paitsi", arvelivat he, "jos kerran tielle pääsee, niin mitäs sillä on väliä, miten siihen pääsee? Tiellä ollaan kuin ollaankin, ja sillä hyvä. Tiellä sinä olet vasta sinäkin, joka näyt tulleen portin kautta, ja tiellä mekin olemme, jotka hyppäsimme muurin yli. Mitäs sinun tilasi on parempi kuin meidänkään?"

_Kristitty_: Minä noudatan tielläni Mestarini ohjeita, te omia mitättömiä luulottelujanne. Varkaina teitä tämän tien Herra nyt jo pitää. Siksipä epäilen, tokko teidät matkan päässä uskollisiksi miehiksi havaittanee. Omin päin te tulitte sisään, ilman Hänen johtoansa, ja omin päin te lähdette poiskin, ilman Hänen armoansa.

MUODON MIES JA TEKOPYHÄ.

Siihen he eivät paljoa vastanneet; käskiväthän vaan hänen pitämään huolta itsestänsä. Sitten minä näin heidän lähtevän kulkemaan, tietänsä kunkin, sen enempää toisistansa välittämättä. Sen verran nuo kaksi miestä vaan Kristitylle sanoivat, että kyllä he luulevat noudattavansa lakia ja sääntöjä yhtä tunnollisesti kuin hänkin. "Emmekä siis ymmärrä", sanoivat he, "minkä puolesta sinä olet toisenlainen kuin mekään, ellethän tuohon nuttuusi nähden, jonka kaiketikin joku naapureistasi sinulle antoi, alastomuutesi häpeätä peittääksesi."

_Kristitty_: Laki ja säännöt eivät teitä pelasta, kosk'ette oven kautta sisälle käyneet. Mitä taas nuttuuni tulee, niin sen minä sain sen paikan Herralta, johon matkalla olen, ja sain, niinkuin sanoitte, alastomuuttani peittääkseni. Ja minä kannan sitä merkkinä hänen suosiostansa minua kohtaan, sillä ennen ei ollut ylläni kuin ryysyjä vain. Ja sitä paitsi, tällä tapaa minä itseäni matkalla lohduttelen: kaupungin portille tullessani, on Herra minut otolliseksi katsova, koskapa Hänen nuttunsa on minun ylläni, se nuttu, jonka Hän itse antoi minulle sinä päivänä, jolloin Hän ryysyt minun päältäni riisui. Lisäksi on minulla vielä merkki otsassani, jota te kukaties ette ole huomanneet, mutta jonka muuan Herrani läheisimmistä uskotuista siihen painoi sinä päivänä, jolloin taakka harteiltani putosi. Kerronpa vielä, että minulle annettiin sinetillä varustettu kirjoitus, jota minun piti lohdutuksekseni lukea, tietä kulkiessani. Ja se minun käskettiin näyttää Taivaan portilla, jolloin minutkin sisälle päästetään. Kaikki tämä, pelkään mä, puuttuu teiltä ja puuttuu siitä syystä, ett'ette ole portin kautta tielle käyneet. [Gal. 2: 16]

Tähän he eivät mitäkään vastanneet. He vain katsahtivat toisiinsa ja nauroivat.

KRISTITTY VASTUKSIEN MÄELLÄ.

Sitten minä näin heidän kaikkien lähtevän liikkeelle. Kristitty se vaan astui edellä eikä enää puhellut muuta kuin itsekseen, väliin huokaillen, väliin lohdullisesti. Usein hän myös luki kirjoitusta, jonka yksi noista loistavista olennoista oli hänelle antanut, ja se virkisti häntä.

Minä näin sitten heidän kaikkien kulkevan, kunnes saapuivat _Vastuksien mäen_ alle, jossa oli lähde. Samassa paikassa oli myös kaksi muuta tietä, paitsi sitä, joka tuli suoraan portilta päin: toinen läksi kiertämään mäkeä vasemmalta, toinen oikealta. Kaita tie kulki suoraan mäelle. Sen rinnettä nouseminen on nimeltänsä _Vastus_.

Kristitty astui lähteen luo, joi siitä virkistykseksensä ja läksi sitten nousemaan ylös mäkeä, sanoen [Jes. 49: 10]:

Mäen jyrkänkin yl' aion käydä tän, Vaikk' ois se vastuksia täynnähän. Tää tie se elämän on tie, sen näin; Siis, sydän, mielin rohkein rientämään! Tie suora paremp' on, jos vaikeekin, Kuin kiertotie, mi viepi vaivoihin.

Nuo toiset kaksi tulivat mäen alle hekin, mutta nähtyänsä mäen olevan jyrkän ja korkean ja huomattuansa siellä kaksi muutakin tietä sekä arvellen näitten varmaankin mäen toisella puolella jälleen yhtyvän siihen tiehen, jota Kristittykin oli lähtenyt astumaan, päättivät he poiketa näille teille. Toinen näistä teistä oli nimeltään _Vaara_, toinen _Turmio_. Ja niinpä heistä toinen kääntyi Vaaran tielle, joka vei suurelle salolle; toinen kääntyi suoraa päätä Turmion tielle, ja se vei hänet avaralle kedolle, joka oli täynnä synkkiä vuoria. Siellä hän kompastui ja lankesi eikä sen koommin enää noussutkaan.

KRISTITTY NUKAHTAA.

Käännyin sitten katsomaan Kristittyä, nähdäkseni hänen kulkuansa vuorelle, ja huomasin, kuinka hänen juoksunsa hiljeni astunnaksi, ja astunta muuttui nelin kontin kapuamiseksi, rinne kun oli ylen jyrkkä. Puolitiessä kukkulata seisoi ihana lehtimaja, jonka mäen Herra oli rakentanut väsyneitten matkamiesten virkistykseksi. Siihen Kristitty astuikin ja istahti sinne lepäämään. Sitten hän otti kirjoituksen povestansa ja luki sitä lohdutuksekseen. Siinä hän myöskin alkoi uudestaan tarkastella nuttuansa eli pukuansa, jonka hän oli saanut, ristin juurella seisoessaan. Hetken aikaa hän tuossa mieltänsä hyvitteli, torkahti sitten ja vaipui vihdoin syvään uneen. Tämä se pidätti häntä lehtimajassa niin kauan, että jo melkein yö oli käsissä, ja siinä häneltä kirjoituskin kädestä kirposi. Hänen tuossa maatessansa, joku astui hänen luokseen ja herätti hänet, sanoen: "Mene, laiska, muurahaisen tykö; katso hänen menoansa ja opi!" Kristitty kavahti pystyyn, läksi matkalle jälleen ja kulki kiiruusti, kunnes saapui mäen kukkulalle. [Sananl. 6:6.]

Sinne päästyänsä, hän näki kaksi miestä juoksujalassa joutuisasti rientävän häntä kohti. Toisen nimi oli _Arka_ ja toisen _Epäileväinen_. Kristitty sanoi heille: "Mitäs nyt, hyvät herrat! Väärää tietähän te juoksette!"

Arka vastaten sanoi heidän olleen matkalla Sionin kaupunkiin ja saapuneen tähän vastuksien paikkaan, "mutta", sanoi hän, "mitä kauemmas tästä kulkee, sitä enemmän on vaaroja vastassa; ja siksi me käännyimme ja olemme palajamassa takaisin".

"Niin", sanoi Epäileväinen, "aivan tuossa lähellä, tien varrella on pari jalopeuraa (maannevatko ne vai valvonevat, emme tiedä). Jos olisimme niiden saavutettaviin joutuneet, niin varmaankin ne olisivat repineet meidät palasiksi; muutahan emme osanneet luulla."

_Kristitty_: Johan te minut pelotatte kokonaan, mutta minnekäs minä pakenen, päästäkseni turvaan? Jos palajan kotiseutuuni, jota tuli uhkaa ja tulikivi, niin hukka minut siellä tietenkin perii. Jos Taivaalliseen Kaupunkiin pääsen, niin siellä minä turvan saan, sen tiedän varmaan. Täytyy yrittää. Mennä takaisin -- se on mennä surman suuhun; mennä eteenpäin -- se tietää tosin kuoleman pelkoa, mutta sen toisella puolella myös iankaikkista elämää. Eteenpäin lähden kuin lähdenkin.

Arka ja Epäileväinen juoksivat alas mäkeä. Kristitty kulki tietänsä.

Miettiessään siinä sitten, mitä nuo miehet olivat sanoneet, tapasi hän kirjoitusta povestansa, lukeakseen siitä lohdutusta, mutta sitäpä ei siinä enää ollutkaan. Silloin joutui Kristitty kovaan tuskaan eikä tiennyt, mitä tehdä, sillä nythän häneltä puuttui se, joka tavallisesti hänen mieltänsä rohkaisi, ja joka oli oleva hänelle pääsykirjana Taivaalliseen Kaupunkiin. Siksipä hän oli aivan hämillänsä ja neuvotonna. Vihdoinkin johtui hänen mieleensä, että hänhän oli nukkunut lehtimajaan mäen rinteellä. Hän lankesi polvilleen ja rukoili Jumalalta anteeksi tätä mieletöntä tekoansa. Senjälkeen hän palasi kirjoitustaan etsimään.

KOLMASTI SAMOJA JÄLKIÄ.