Part 2

Kolmen kuukauden perästä hän ei peruuttanut mitään. Hänen maapako-tuomionsa siirtyi kumminkin tuonnemmaksi sen kautta, että kuninkaan kruunauksessa oli luvattu ottaa tutkittaviksi armon-anomuksia, joita kahdentoista kuukauden kuluessa tehdään.

Noin vuotta ennen vangitsemistansa oli Bunyan mennyt toisiin naimisiin. Milloinka hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli, siitä ei ole tietoa. Tämä hänen toinen vaimonsa, Elisabet, oli yleväsydäminen nainen, arvokas aviokumppali moiselle miehelle ja hellä äiti hänen viidelle lapsellensa ensimmäisestä naimisesta, kolmelle tyttärelle ja kahdelle pojalle. Yhtä pelvoton hän oli kuin Bunyankin pitämään kiinni siitä, mikä oikeata on. Hän otti ajaakseen miehensä asiaa, matkusti Lontoosen ja astui rohkeasti Lordien Huoneeseen. Häntä kohdeltiin siellä ystävällisesti, mutta suuria toiveita hän ei saanut. Tuosta masentumatta, tämä uljas vaimo, jury-oikeuden kokoonnuttua Bedfordiin, antoi kolme kertaa anomuksen, että hänen miestänsä kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin laillisen tuomio-istuimen edessä. Lempein sanoin siellä tuomarit selittivät olevansa pahoillaan, ett'eivät saata tässä asiassa mitään auttaa, koskapa Bunyanin omat sanat oli katsottava syyn tunnustamiseksi. Häntä neuvottiin kääntymään suorastaan kuninkaan puoleen. Siitä ei kumminkaan tullut mitään, joko varojen puutteessa tahi, niinkuin yksi Bunyanin elämäkerran kirjoittajista sanoo, siitä syystä, että Bunyan "katsoen velvollisuudekseen saarnata vastoin kieltoakin, oli tehnyt asiansa pahemmaksi kuin se oikeastaan olikaan."

Saarnaamiseen ei häneltä kumminkaan puuttunut tilaisuutta. Hän julisti sanaa vankeustovereillensa. Väliin oli häntä kuulemassa kuusikinkymmentä vankia, jotka oli omantunnon tähden vankeuteen heitetty. Olipa ulkopuolellakin kansaa kuulemassa hänen valtavaa puhettansa, joka oli niin täynnä uskoa ja luottamusta. Usein tuli muualtakin ihmisiä hakemaan häneltä lohdutusta ja neuvoa. Ja niinpä monikin murheellinen ja ahdistettu sydän löysi hänessä uskollisen ja hellän ystävän.

Hänen vankeutensa ei ollut niin sietämätön kuin muutamat väittävät. Hän sai vapaasti tehdä punoustöitänsä, ja hän sai kirjoitella ehdoltansa. Vanginvartijoista ainakin yksi piti arvossa ylevätä vankiansa ja myönsi hänelle viljalti vapautta. Vankeutensa loppuaikoina hän pääsi saarnaamaan läheisissä kylissä ja metsissä. Sallittiinpa hänen kerran pistäytyä Lontoossakin ystäviänsä tervehtimässä. Tämän viimeksi mainitun asian tähden oli hänen vartijansa vähällä menettää virkansa, ja Bunyanin vartioiminen tehtiin ankarammaksi. Vähitellen tämä ankaruus lieveni, ja kerrotaanpa, että Bunyanin yölliset saarnat antoivat aihetta varsin monen baptisti-seurakunnan perustamiseen.

Seuraavana vuonna 1662 istui jury-oikeus jälleen Bedfordissa, mutta paikkakunnan viran-omaisten vaikutuksesta häntä ei nytkään päästetty puolustamaan itseänsä. Ja näin sulkeutui vankihuoneen ovi hänen perässänsä, ja hän pysyi siellä kuin pysyikin, pientä väliaikaa lukematta, yhtämittaa kaksitoista vuotta, kunnes hän kokonaan vapautettiin salaisen neuvoskunnan (Privy Council'in) käskystä 17 p. toukokuuta 1672.

Vankeudessa häneltä valmistui Kristityn Vaelluksen ensimmäinen osa. Teoksellensa on hän itse kirjoittanut runopukuisen apologian eli puolustuksen. Runollisessa katsannossa se tosin on peräti heikko, niinkuin Bunyanin kaikki muutkin runot, mutta kirjallishistoriallisena todistuskappaleena se ei ole arvoa vailla, siitä kun ilmenee, mitä hän tästä teoksestansa itse ensi alussa arveli. Hän pelkäsi, että raamatun totuuksien esittämistä vertauskuvaisen kertomuksen muodossa pidettäisiin liian kevyenä, liian jokapäiväisenä. Hän epäili, tokko moisen kertomuksen kirjoittaminen lainkaan on soveliasta evankeliumin saarnaajalle. Siksipä hän piti sitä laatikossaan kokonaista kuusi vuotta sen valmistumisen jälkeen, kunnes se vihdoin julaistiin painosta v. 1678. Samana vuonna ilmestyi toinenkin painos, johon tekijä oli lisännyt Maailmanviisaan, Sivutien ja hänen ystävänsä ja muutamia muita huomattavimpia henkilöitä. Kirja tuli kerrassaan populaariseksi. Painoksia ilmestyi sittemmin ilmestymistään, ja menekki oli vallan erinomainen.

Jo ennenkin oli häneltä ilmestynyt teoksia. Ensimmäinen niistä oli: "Evankeliumin totuuksia raamattujen mukaan", jossa hän armotta ruoskitsee harhaoppeja (1656). Sitä seurasi "Evankeliumin totuuksien puolustus", jonka hän kirjoitti kväkareita vastaan (1657). Seuraavana vuonna ilmestyi "Muutamia huokauksia helvetistä" ja senjälkeisenä "Mitä laki ja evankeliumi opettavat". Molempain viimeksi mainittujen tekijäksi on merkitty "köyhä ja viheliäinen olento, John Bunyan Bedfordilainen". Kaikki nämä ilmestyivät ennen hänen vankeuttansa. Vankeudessa ollessaan ja siitä päästyänsä hän kirjoitteli ahkeraan hartauskirjoja, mietelmiä, väittelyjä ja runoja, joita hän ainakin itse piti runoina. Näitten luku nousee yhteensä kuuteenkymmeneen. Tämän kirjoituksen alussa mainittu teos "Ylitsevuotava armo" tuli painosta 1666. Sittenkuin Kristityn Vaelluksen ensimmäinen osa, niinkuin jo sanottu, oli nähnyt päivänvalon v. 1678, ilmestyi v. 1682 "Pyhä Sota", tekijän paras teos edellisen jälkeen, ja kaksi vuotta myöhemmin Kristityn Vaelluksen toinen osa, "Kristityn lesken vaellus", joka, suurella taidolla kirjoitettu sekin, ei läheskään ole ensimmäisen veroinen.

"Kristityn Vaelluksen" omintakeisuudesta ei saata olla pienintäkään epäilystä. Kaikki yritykset, joitten tarkoituksena on ollut riistää Bunyanilta hänen piirrostensa, itsenäinen suunnittelu ja muovailu tai syyttää häntä salaisesta jäljittelemisestä, ovat rauenneet omaan mitättömyyteensä ja todistavat vaan arvostelukyvyn puutetta yrityksen tekijöissä. Tosin oli vertauskuvissa kirjoitettu ennen Bunyaniakin. Mutta jospa otaksuisikin, että kiertävä kattilanpaikkaaja olisi saanut käsiinsä näitä kirjoja, joista muutamia ei ollut kuin Franskassa ja Hollannissa, niin on niitten ja hänen kuolemattoman allegoriansa välillä niin vähän yhtäläisyyttä. ett'ei huomaa jäljittelemisen merkkiäkään. Silmäänpistäviä yhdennäköisyyksiä kohtaa kyllä "Kristityn Vaelluksessa" ja Spenserin "Keijukaisten kuningattaressa", mutta niinkin nerokas kritikoitsija kuin lord Macaulay, sanoo, että "epäilykset siinäkin suhteessa hälvenevät kokonaan, kun tarkemmin vertaa vastaavia kohtia toisiinsa." Sama arvostelija sanoo myös sattuvasti: "Bunyan ei aavistanutkaan, millaisen mestariteoksen hän oli luonut. Hän ei osannut arvata, kuinka huomattava sija hänen allegoriallaan oli oleva englantilaisessa kirjallisuudessa, sillä englantilaista kirjallisuutta hän ei tuntenut ensinkään." Kaksi kirjaa hänellä vankeudessansa vaan olikin, kertoo muuan silminnäkijä: Raamattu ja Fox'in _"Acts and monuments"_. Bunyan itse todistaa teoksensa olevan kokonaan omintakeisen, ja jos kukaan halveksi kavallusta ja inhosi pelkkää ajatustakin toisen vasikalla kyntämisestä, niin juuri John Bunyan.

Onko "Kristityn Vaellusta" pidettävä uskonnollisena allegoriana vai uskonnollisena romaanina? Lord Macaulay sanoo: "Bunyan on epäilemättä suurin allegoristeista, niinkuin Demosthenes oli puhujista suurin, ja Shakespeare suurin dramaturgeista." Muissakin allegoristeissa ilmenee paljon neroa, mutta ei kenkään pysty niin liikuttamaan sydäntä ja herättämään siinä pelvon ja sääliväisyyden ja rakkauden tunteita. Epäilemätöntä kumminkin on, ett'ei se pelkkänä allegoriana olisi saavuttanut kuuluansa ja kunniaansa. Sen yleis-inhimillinen viehätys, sen draamallinen kuvaus, -- siinä sen pysyvä voima. Se on kauttaaltansa uskonnollinen kirja ja sen-aikuiselta kannalta punniten sittenkin englantilaisista romaaneista ensimmäinen.

Kaikessa suuruudessaan on Bunyanin nero enemmän muovailevaa kuin luovaa. Sen voima asuu vilkkaassa kuvailussa eikä keksinnössä. Hän näyttää meille sen, minkä hän itse on nähnyt. "Kristityn historia on hänen omaa historiaansa." Ja tämä se luo elämätä jok'ainoaan riviin, minkä hän kirjoittaa. Hänen kuvaustensa taustat ja ympäristöt -- paitsi silloin kuin hän lainaa Raamatun suuresta aarreaitasta -- ovat sellaisia, mitä hän itse oli nähnyt, kierrellessään käsityöläisenä kylästä kylään. Nuo laitumet ja purot ja kartanot kaupungeissa ja maalaistalot, -- ne ovat vain uskollisia kuvia siitä yksitoikkoisesta sisämaasta, jossa hän oli syntynyt ja elänyt. Hänen mahtavammat kuvansa on otettu Raamatusta, jossa "tuskin lienee seikkaa taikka metaforaa, jota ei olisi esitettynä Kristityn Vaelluksessa."

Sama on hänen henkilöittensä laitakin. Ei ole heissä kahta samanlaista; niin tarkoin piirtein hän ne on esittänyt, mutta ne ovat muotokuvia, ei mielikuvituksen luomia. Hän oli nähnyt ja tuntenut ne jok'ainoan, ja niitä lukijakin elämässään alinomaa näkee. Ja siksi ne ovat niin ehjiä, niin tenhoavia, nuo hänen henkilönsä. Niitä on pystynyt esittämään ainoastaan se, joka syvälti tunsi ihmis-elämän ja ihmisluonnon. Mutta samalla ne ovat tavallisia ihmisiä, jokapäiväisessä asussaan.

Mutta -- puhukoon kirja puolestansa.

* * * * *

Vankeudesta päästessänsä oli Bunyan 44 vuotta vanha. Saatuansa järjestetyksi maallisen ammattinsa hyvään kuntoon -- hän hoiti sitä elämänsä loppuun, -- ryhtyi hän myös kaikella sielunsa tarmolla lempitoimeensa, saarnaamiseen ja kirjallisiin töihin Herransa kunniaksi. Sielunpaimenena hän oli väsymätön oppimaan sairaita, käymään talosta taloon pitämässä hartaushetkiä ja voimainsa takaa edistämään Kristuksen valtakuntaa. Pian hän olikin baptistien joukossa saanut leikillisen kunnianimen "piispa Bunyan". Lontoossa hän kävi säännöllisesti kerran vuodessa. Siellä pidettiin hänen saarnojaan niin suuressa arvossa, että usein arkipäivinä pimeänä vuoden aikana jo kello 7:ltä aamusilla oli toista tuhatta henkeä hartaita sanankuulijoita koolla.

Bunyanin viimeinen elinvuosi oli erittäin runsas tuloksilleen. Kokonaista kuusi uutta teosta ilmestyi häneltä sinä vuonna, ja toista kuusi hän jätti jälkeensä painokuntoisina. Vallankumousta ei Bunyan nähnyt. Kristityn maallinen vaellus päättyi. Vaeltaja kutsuttiin kulkemaan pimeän virran poikki, jonka yli ei siltaa ole. Hän kutsuttiin pois kesken uskonnollista toimintaansa, ja hänen viimeinen elämäntyönsä oli rakkauden työ. Muuan hänen ystävistänsä Readingin kaupungissa oli uhannut tehdä poikansa perinnöttömäksi, ja jo oli isä viimeisillään, eikä vieläkään ollut sovintoa hänen ja pojan välillä saatu aikoin. Poika oli tuosta hyvin huolissansa ja pyysi Bunyania puhumaan hänen puolestansa isälle ja saamaan sovintoa toimeen. Mielellänsä läksikin tämä uskollinen Herran palvelija ratsain pitkälle matkalle Readingiin, ja hänen onnistui kuin onnistuikin saada isä ja poika sovitetuiksi keskenään. Sieltä hän palasi Lontoosen takaisin, mutta tiellä kohtasi häntä rankkasade, jossa hän kastui läpimärjäksi. Vilusta kohmeissaan hän saapui erään ystävänsä taloon Lontoossa ja sairastui siellä ankaraan kuumeesen. Tautia kesti kymmenen päivää, mutta koko sen ajan hän oli selvässä järjessä. Hänen viimeiset sanansa, kun kuolonkamppaus jo oli alkanut, olivat seuraavat: "Älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itseänne. Minä lähden Herramme Jesuksen Kristuksen Isän tykö, joka Poikansa ansion tähden minut vastaan-ottaa, vaikka olenkin suuri syntinen. Siellä me toivoaksemme tapaamme toinen toisemme, ja siellä me veisaamme sitä uutta virttä iankaikkisesti autuaina."

Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.

Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".

* * * * *

Ensimäinen _Kristityn Vaelluksen_ suomennos oli:

Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu _Johan Bunianilda_, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi käätty _Jacob Johan Malmbergilda_. Turusa 1809.

Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen (Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.

Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen, niinikään saksasta suomennettuna:

Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka _Johan Bunian_ on Engelskaksi kirjottanut ja _Jakob Johan Malmberg_, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834. (Uusia painoksia 1861 ja 1877).

Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:

Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut _Johan Bunyan_. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten. Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä. Suomentanut _B. Lagus_. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).

Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v. 1887:

Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti _John Bunyan_; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta. Englannin kielestä suomentanut _A. Mäkinen_. Tampereella 1887.

Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama painos molempia teoksia:

Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti _John Bunyan_, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.

Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.

Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:

Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. _Johan Bunianin_ alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut _R. Mellin_. Oulussa 1862.

Matkamies. Mukaelma _John Bunyanin_ kirjoittamasta englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.

Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:

Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4 painos Turussa 1854).

Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut _Johan Buniani_. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H: Oikonut ja präntiin kustantanut _H. R[enqvist]_. Kuopiossa 1846. (Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta, viimeinen Turussa 1877).

Taivaasen juoksia. _Johan Bunianilta_. Suomennos. Helsingissä 1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).

Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä _Johannes Bunianin_ kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus, kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti _Jaakko Aulin_. Vaasassa 1852.

"Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan _Johan Bunianin_ kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti kerrottu. Suomentaja _A. J. Weänänen_. Helsingissä 1856 (mukaelma).

_Johan Bunianin_ kertomus hengellisistä kokemuksistaan. Lyhennetty suomennos. [Suom. _K. J. Gummerus_]. Helsingissä 1863.

Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka ensin _Johannes Bunian_, saarnamies Betfortisa, Engelskan kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin käännetty. _G. M[onell'i]n_ suomentama Ruotsin kielestä. Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa 1891).

_Johan Bunyanin_ Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä, taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi _E. T[örmälä]_, Tampereella 1889.

KRISTITYN VAELLUS

Tästä maailmasta siihen kuin tuleva on

UNENNÄKÖNÄ ESITETTY

Jossa selitetään hänen lähtönsä, vaarallinen vaelluksensa ja Onnellinen saapumisensa kaivattuun maahan

Kirjoitti

JOHN BUNYAN

Olen käyttänyt vertauksia. Hos. 12: 11.

TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI

Kun kynän ensin otin kätehen' Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en, Ett' tulis siitä kirja tämänlainen: Sen toisin olin suunnitellut vainen. Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla, Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.

Se kävi näin: Kun kerran evankelin Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin, Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin' Jo alkoi verhoutua vertauksiin. Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti, Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti, Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita, Kuin ahjon sydet syytää kipunoita. Ei, aattelin, jos näin te taajenette, Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette Te malta määrääkään, ja kirja, jolla Hyv' alku on, ois pian turmiolla.

Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi: En naapurien huvitukseks', en, Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.

Ei muuta mulla mieless' ollutkaan. Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan. Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut, Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.

Ilomielin kynä paperille siirtyi, Ja aattehet ne siihen pian piirtyi. Kun metodi oi' selvä sekä kuosi, Niin puistellen ne paperille vuosi Mun kynästäin. Ja niinpä nyt On kirja tähän kokoon syntynyt.

Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin, Se kelpaako, vai onko tuomittapa. Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa"; Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään". "Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".

Ma olin ymmällä, mut mietin sitten: Kun noin te eri tavoin harkitsitten, Niin pränttiin vainenkin se saakohon; Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.

Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän, Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän. Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään, Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.

Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi, Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.

Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen, Mä sanon: enhän moiti teitä, en. Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte Te tuomionne, kunnes itse näätte.

Sit' elles lue, jätä ilman muuta; Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta. Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt, Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.

Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä? Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä? Jos valkea pilvi veden kieltää milloin, Niin vettä tuopi musta pilvi silloin. Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan Hopeiset helmet maata kastamaan, Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa: Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa; Et toisesta siin' erota sä toista. Maa janoissansa veden ottaa noista, Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi, Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.

Te tiedätte, mitenkä kalamies, Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties. Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela. Mut väliin kala onkeen ota ei, Mies turhaan verkotkin ja velat vei. Hän kätens' silloin kiven alle töytää, Ja koura kalan niskaan kenties löytää.

Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan: Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon. [Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti. Samoin meilläkin takavuosina oltiin "keppitetrissä". Suomentajan muist.] Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon; Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä, Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä. Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään, Mut turhaan, -- saalis yhä vaan on tiessään.

Jos helmi piilee päässä sammakon, [Ennen vanhaan luultiin, että sammakon päässä on kivi, peräti tenhoisa parannus- ja taikakeino. Suomentajan muist.] Jos kuoressa se osterinkin on, Jos sellaist' olennoll' on epatolla, Mi kultaa kalliimp' on, -- ken malttais olla (Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkin Sen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin, Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä, Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä, Sisältää jotain sellaistakin, mistä Voi hyvää saada, saada miettimistä.

"Mut kirjanne tää tokko kestää voisi, Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"

Mitenkä? Onko hämärää se, vai? "Siin' asiat verhon alla ilmoittai", Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki, Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki. "Mut niiltä pohjaa puuttuu. Myönnä siekin: Metaforat [Kuvakielin lausutut sanat. Suomentajan muist.] ne heikon harhaan viekin."

Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi, Ken jumalallisista kirjoittaapi. Metaforani muka pohjaa vailla? Mut ennen muinoinhan samalla lailla Näin teki itse Herran evankeli: Kuvin ja merkein sekin saarnaeli. Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden, Elleihän korkein viisaus hänen nähden Ole hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat: Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnat Ja kauriit, vuohet, hiehot, oinaha Ja linnut, leivät, uhrikaritsat; Mitä Herra niissä haastaa. Autasta, Ken valon niistä saa, o armon lasta!

[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin uhreihin _silmukset ja vaarnat_: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; -- _kauriit_: 3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; -- _vuohet_: 3 Mos. 1: 10; 22: 19; -- _hiehot_: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; -- _oinaat_: 2 Mos. 29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; -- _linnut_: 3 Mos. 14: 4-39; _leivät, uhrikaritsat_: 2 Mos. 12: 7, 8.]

Älä hätäillen sä tuomioitas ohjaa: Ett' olen kömpelö ja vailla pohjaa. Moni näyttää vankalta, mut pohja puuttuu. Se vääräss' on, ken vertauksiin suuttuu. Hän paljon pahaa näkee hyväks' vaan Ja paljon hyvää riistää sielultaan.

On häämeiss' sanoissani totuus mulla, Kuin lipas kätköön sulkee kalliin kullan.

Kuvissa saarnat profetainkin olit. Ken näin myös Kristuksen ja apostolit Vain käsittää, hän selvään huomaa kyllä: Se puku totuudell' on nytkin yllä.

Mä väitän: pyhä Raamattukin juuri, Tuo tiedon kaiken aarreaitta suuri, Himmeihin kuviin, vertauksihin Puheensa pukee, mutta sittenkin Juur' siitä säde säihkyy, valo saapi, Mi pimeän yönkin päiväks' kirkastaapi.

Se moittija! Jos itseens' silmät lois, niin Hän piirteit' tummempia nähdä vois siin' Kuin kirjassain. Näin parhaissaankin hällä Piirteitä pahoja ois näkösällä.

Kun eessä oikean mielen miesten oisi Tuo raukka, niin mä vedon lyödä voisin: Kuvakielein hyvemmäks' he harkitsis Kuin hänen valheens' hopealippahiss'. [Tarkoittaa hopealippaita, joita tehtiin Efesossa. (Ap. 19: 24).] Niin totuus, kapaloissai harkintaa Ain' ohjaa hyvään, mielen kirkastaa, Ylentää ymmärryksen, tahdon taittaa Se nöyräksi ja muistohonkin laittaa Se täytteet, mielikuvat tyynnytellen, Levottomuutta samoin lauhdutellen.

On Timoteuksen määrä: selvä sana, Pois jutut. Kova Paavali kumminkana Ei missään häntä kiellä haastamasta Myös vertauksin. Niissä säilyy vasta Se kulta, helmet, kalliit kivet aivan, Joit' etsiskellä kyllä maksais vaivan.

Viel' yksi sana vaan, o Herran mies! Sa suutuitko? Sa tahdoitko kenties, Ett' oisi kirja asuun toiseen tullut Tai ett' ois puhe selvempää siin' ollut? Nyt kolme seikkaa esiin tuon ja sitten Jo väistynkin pois eestä väittäjitten.