Part 13

_Kristitty_: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä vieneet. [2 Tim. 1: 12-14, l Piet 1: 5]

_Toivorikas_: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit kivensä.

_Kristitty_: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli lohdutus lopussa.

_Toivorikas_: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua vain.

_Kristitty_: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi, missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.

VÄHÄUSKOISEN KALLIIT KIVET.

_Toivorikas_: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain helpotusta matkallansa!

_Kristitty_: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa, mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.

_Toivorikas_: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut tehdä samoin? [1 Mos. 25: 29, Hebr. 12: 16]

_Kristitty_: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita. Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen. Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen. Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas. "Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?" Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin, joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat, maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua, sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se, jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi. [1 Mos 25: 32, Jer. 2: 24]

_Toivorikas_: Minä myönnän sen, mutta teidän ankara moitteenne on saanut minut melkein närkästymään.

_Kristitty_: Enhän minä muuta kuin vertasin sinua muutamiin lystikkäisiin lintuihin, jotka juosta piipottavat sinne tänne pitkin poljettuja polkuja, munankuori vielä päälaella. Mutta se sikseen. Otahan lukuun vaan itse asia, josta on keskusteltu, niin on välimme jälleen hyvä.

MIKS'EI VÄHÄUSKOINEN OLLUT MIEHUULLISEMPI?

_Toivorikas_: Tiedäs, Kristitty, minä olen sydämeni pohjaa myöten vakuutettu siitä, että nuo kolme miestä ovat vain joukko pelkureita. Luuletkos, että he muutoin olisivat juosseet pakoon, kuultuaan jonkun astuvan tiellä? Miks'ei Vähäuskoinen ollut hiukan miehuullisempi? Hän olisi, minun mielestäni, saattanut ryhtyä otteluun heidän kanssansa, ja olisi antautunut vasta sitten kuin ei enää muu neuvo olisi auttanut.

_Kristitty_: Moni on heitä pelkureiksi sanonut, mutta harva on sen huomannut koettelemuksen aikana. Mitä miehuuteen tulee, niin sitä ei Vähäuskoisella ollut. Sinä taas, veli hyvä, huomaan minä, arvelet, että jos sinun päällesi olisi hyökätty, sinä ensin olisit otellut ja sitten vasta antautunut. Asia on kumminkin se, että sinä luulet näin hyvää itsestäsi nyt, kun rosvot ovat kaukana meistä, mutta annas, että ne lähestyisivät sinua, niinkuin lähestyivät häntä, niin jopa ne saisivat mielesi muuttumaan.

Ajattelehan vielä, että nuo ovat vain maantienrosvoja, jotka palvelevat pohjattoman kuilun kuningasta, joka tarpeen vaatiessa itse tulee heille avuksi, ja jonka ääni on kuin "jalopeuran kiljunta". Minunkin päälleni hyökättiin kerran, niinkuin Vähäuskoisenkin, ja se oli kauheata. Nuo kolme konnaa karkasivat minun kimppuuni. Minä vastustamaan heitä, kuten Kristityn sopii, mutta he kun vaan kerran huudahtivat, niin jo oli mestari paikalla siinä. Henkeni olisi silloin -- niinkuin sanotaan -- mennyt menojansa, ellen minä, Jumalan suomasta, olisi ollut puetettu koeteltuun sotisopaan. Mutta niin haarniskoittu kuin olinkin, huomasin ylen vaikeaksi miehenä kestää. Mitä kaikkea meille ottelussa saattaa tapahtua, sitä ei osaa sanoa kenkään muu kuin se, joka siinä itse on osallisena ollut. [1 Piet. 5: 8]

_Toivorikas_: Niin kyllä, mutta karkuunpa he vaan läksivät, katsokaas, luullessaan Armoitetun olevan tulossa.

_Kristitty_: Se on tosi. Pakoon he monasti ovat lähteneet, niin he, kuin heidän mestarinsakin, Armoitetun tullessa näkyviinkään. Eikä ihmekään, sillä Armoitettu on Kuninkaan sotasankari. Mutta tehnettehän toki jonkun erotuksen Vähäuskoisen ja Kuninkaan sotasankarin välillä. Eivät kaikki Kuninkaan alamaiset hänen sotasankareitaan ole eivätkä ratkaisevana hetkenä kykene tekemään sellaisia urostekoja kuin hän. Saattaako ajatella, että pieni lapsi kohtelisi Goliatia, niinkuin David, tai että västäräkki olisi yhtä väkevä kuin härkä? Toiset ovat väkeviä, toiset hikkoja; muutamilla on luja usko, toisilla vähäinen. Tämä mies oli heikkoja, ja siksi hän joutui tappiolle.

KUN ROSVOT RYNTÄÄVÄT.

_Toivorikas_: Olisinpa rosvojen tähden suonut, että siinä olisi ollutkin Armoitettu eikä Vähäuskoinen.

_Kristitty_: Kylläpä hänellä siinä silloin olisi ollut täysi työ ja tekeminen, sillä se minun täytyy sanoa teille -- Armoitettu osaa taitavasti käyttää aseitansa, ja taistelussa hän kyllä puolensa pitää, niin kauan kuin voi vihollisiansa miekallansa torjua, mutta jos Arka ja Varoilija tai muu ken hyökkää häneen kiinni, silloin hänen on vaikea pysyä pystyssä. Ja eihän maassa makaavasta mihin ole, senhän ymmärrätte.

Ken ikänänsä Armoitettua tarkoin kasvoihin katselee, on siinä näkevä arpia ja iskunjälkiä, ja tämä todistaa selväksi sen, mitä minä vast'ikään sanoin. Kerran kuuluu hän taistelussa ollessaan sanoneen: "Me epäilimme jo hengestämme". Kuinkapas saivatkaan nuo julkeat konnat kätyreineen, Davidin valittamaan, vaikeroimaan ja parkumaan! Kuinka Heman ja Hiskia vaikka aikoinansa olivatkin sotasankareita, saivat ponnistella heidän ahdistaminansa ja joutuivat sittenkin perinpohjin allekynsin! Pietari koetti kerran hänkin tehdä voitavansa, vaikka moniaat sanovat häntä apostolien ruhtinaaksi, niin joutui hän noitten rosvojen kynsissä niin ahtaalle, että säikähti viheliäistä palkkapiikaa. [2 Kor. 1: 8,9, Ps. 88.]

Heidän kuninkaansa on sitä paitsi heitä lähellä viheltämän päässä; hän ei milloinkaan poistu heistä kuulemaa kauemmas, ja jos heidän joskus huonosti käy, tulee hän avuksi, mikäli mahdollista. Hänestä on sanottu: "Jos hänen tykönsä mennään miekalla tai keihäillä, aseilla tai haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enempää kuin kortta, eikä vaskea enempää kuin lahopuuta. Ei häntä nuolet karkoita, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat. Vasama on hänen edessänsä niinkuin korsi, hän pilkkaa liehuvia keihäitä." Mitäs sellaisessa tapauksessa voi tehdä? Totta kyllä, että jos ihmisellä joka kohdassa olisi Jobin ratsu, ja jos hän taitaisi ja rohkenisi sillä ratsastaa, niin silloin hän suuria aikaan saisi. "Hänen kaulansa on koristettu hirnumisella; hän ei peljästy, niinkuin heinäsirkka; peljättävä on hänen sieraimiensa päristys. Hän kaivaa maata kavioillansa, on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Hän nauraa pelkoa, ei hämmästy eikä pakene miekkaa. Vaikka vielä viine kolisisi häntä vastaan ja keihäät ja kilvet välkkyisivät, hän korskuu, pudistelee ja kaivaa maata eikä tottele vaskitorven helinätä. Koska vaskitorvi heliästi soi, luihkaa hän: hui, ja haistaa sodan taampaa, niin myös päämiesten huudon ja riemun." [Job. 41: 17, 20, Job. 39: 21-25]

Moiset jalkamiehet kuin sinä ja minä -- älkäämme milloinkaan toivoko kohtaavamme vihollista, ja milloin kuulemme jonkun toisen joutuneen tappiolle, älkäämme kerskailko, että me muka olisimme paremmin menetelleet, älkäämmekä imarrelko itseämme omalla miehuudellamme, sillä sellaiset ne ahdingossa tavallisesti pahimpaan pulaan joutuvat. Siitä on kyllä todistuksena Pietari, josta äsken mainitsin. Hän tahtoi ylvästellä, niinpä niinkin. Hän tahtoi -- niinkuin hänen turhamainen mielensä saattoi hänet sanomaan -- tehdä paremmin ja puolustaa Mestariansa tehokkaammin kuin muut, mutta ketä ovat nuo konnat niin raastelleet ja heitelleet kuin häntä?

LIEHAKOITSIJA YHTYY SEURAAN.

Kun siis kuulemme senkaltaisista rosvouksista Kuninkaan vallantiellä, on meidän kaksi asiata varteen ottaminen:

Ensinnäkin käydä ulos haarniskoittuna, kilpi tietenkin mukana, sillä kilvenpä puutteessa se, joka niin reippaasti kävi Leviatania vastaan, ei voinut häntä kukistaa. Ellei meillä ole kilpeä, niin ei hän meitä ensinkään pelkää. Siksipä hän, joka taitava oli taistelussa, on sanonut: "Mutta kaikissa ottakaat uskon kilpi, jolla te voitte sammuttaa kaikki sen ruman tuliset nuolet." [Ef. 6: 16]

Hyvä myöskin on pyytää Kuninkaalta saattojoukkoa, jopa Häntä itseänsäkin matkalle mukaamme. Tämä se saattoi Davidin riemuitsemaan Kuoleman Varjon laaksossa, ja Moses tahtoi kernaammin kuolla siihen paikkaan kuin käydä askeltakaan ilman Herraa Jumalaa. Oi, veljeni, jos Hän vain tahtoo meidän kanssamme käydä, niin miksikä pelkäisimme, vaikka kymmenet tuhannet meitä vastaan hyökkäisivät? Mutta ilman Häntä korskeat auttajat "lyötyin sekaan lankeavat". [Ps. 23: 4, 2 Mos. 33: 15, Jes. 10: 4]

Minä puolestani olen tätä ennen ollut taistelussa, ja vaikka minä, Herran hyvästä suomasta, vielä olen hengissä, niinkuin näette, en kumminkaan saata kerskailla miehuullisuudestani. Iloinen olen oleva, jos en enää moisiin ahdistuksiin joudu, mutta pahoin minä pelkään, ett'emme vieläkään ole kaikkia vaaroja välttäneet. Koska minä kumminkin tähän saakka olen pelastunut jalopeuran ja karhun kidasta, niin toivon Jumalan pelastavan meidät seuraavankin ympärileikkaamattoman filistealaisen käsistä. [Sam. 17: 37]

Ja silloin Kristitty lauloi:

O, Vähäuskoinen! Sua, raukka, raastettiin Ja ryöstettiin. Mut muista: se, ken uskoo, niin, Ja kasvaa uskossaan, se tuhannetkin torjuu, Vaan muutoin miehen kolmenkin edessä horjuu.

He astuivat edelleen, ja Tietämätön seurasi heitä. Niin he sitten kulkivat, kunnes saapuivat sellaiseen kohtaan, missä näkivät erään toisen tien yhtyvän heidän tiehensä. Tämä toinen tie näytti yhtä suoralta kuin sekin, jota heidän oli määrä kulkea. Siinä he nyt olivat epätietoisia, kumpaako tietä käydä, kumpikin kun näytti yhtä oikoiselta. Miehet miettimään. Siinä heidän neuvotellessansa, katso muuan musta-ihoinen mies, mutta hyvin valoisa puku yllään, astui heidän luoksensa ja kysyi, miksi he siinä seisovat. [Tämä välikohtaus on hämärimpiä paikkoja koko kirjassa. Sitä on koetettu selittää monellakin eri tavalla, mutta tämä selitystapain erillaisuus osoittaa juuri, kuinka vaikea tämä kohta on. Suomentajan muistutus.] He vastasivat olevansa matkalla Taivaalliseen kaupunkiin, mutta nyt joutuneensa ymmälle, kummalleko tielle lähteä.

LIEHAKOITSIJAN VERKOSSA.

"Seuratkaat minua", sanoi mies. "Sinne minäkin olen menossa."

He läksivät seuraamaan häntä pitkin tuota uutta tietä, joka viemistään vei heitä niin kauaksi siitä kaupungista, johon he pyrkivät, että hetken perästä heidän kasvonsa olivat kääntyneet kokonaan toisaanne siitä. He seurasivat häntä kumminkin, mutta vähitellen, ennenkuin huomasivatkaan, joutuivat he verkkoon ja, kietoutuivat kumpikin siihen niin pahasti, ett'eivät tienneet, mitä tehdä. Silloin putosivat valkoiset vaatteet mustan miehen päältä, ja silloin he huomasivat, mihin olivat joutuneet. Siinä he nyt jonkun aikaa huusivat ja vaikeroivat eivätkä osanneet päästä irti.

Kristitty sanoi nyt toverillensa: "Nyt huomaan minä olevani itsekin eksyksissä. Eivätkös paimenet käskeneet meitä karttamaan liehakoitsijoita? Tänäpänä olemme todeksi havainneet, mitä viisas mies on sanonut: 'Joka lähimmäisensä kanssa liehakoitsee, hän hajottaa verkon hänen jalkainsa eteen'." [Sananl. 29: 5]

_Toivorikas_: Antoivathan he meille matkalle opaskirjankin, jotta tarkemmin osaisimme tiellä pysyä, mutta me olemme unhottaneet lukemasta sitä, emmekä ole varoneet joutumasta murhamiesten polvulle. Siinä kohden oli David viisaampi meitä, hän, joka sanoi: "Minä varjelen itseni sinun huultes sanoissa, ihmisten töistä murhaajan tiellä." [Ps. 17:4]

He vieriskelivät nyt verkossansa, vaikeroiden, kunnes vihdoin huomasivat erään loistavan olennon tulevan heitä kohti, hienosiimainen ruoska kädessä. Heidän luoksensa tultuaan, hän kysyi, mistä heillä matka, ja mitä he sinä tekevät. He kertoivat hänelle olevansa poloisia vaeltajia, matkalla Sioniin. Muuan musta mies valkoisissa vaatteissa, kertoivat he, oli johtanut heidät oikealta tieltä, käskien heitä seuraamaan häntä ja sanoen olevansa matkalla sinne hänkin.

Olento ruoska kädessä sanoi silloin: "Hän on Liehakoitsija, joka on muuttanut itsensä valkeuden enkeliksi." Senjälkeen hän repi verkon rikki, päästi matkamiehet ulos ja sanoi: "Seuratkaat minua, niin minä saatan teidät tiellenne jälleen." Ja niin hän johti heidät takaisin sille tielle, josta olivat poikenneet Liehakoitsijaa seuraamaan. [Dan 11: 32, 2 Kor. 11: 13 ja seur., 2 Piet. 2: 1 ja seur.]

Silloin hän kysyi heiltä: "Missä te vietitte viime yön?"

He vastasivat: "Paimenten luona, Ihanilla vuorilla."

Hän kysyi sitten, eikö heillä ole paimenten antamaa opaskirjaa.

He vastasivat: "On kyllä."

"Mutta", sanoi hän, "koska kerran pysähdyitte, otitteko kirjan esille ja luitteko sitä?"

He vastasivat: "Emme."

Hän kysyi: "Miks' ette?"

He sanoivat unohtaneensa sen.

Hän tiedusti edelleen, eivätkö paimenet käskeneet heitä karttamaan Liehakoitsijata.

He vastasivat: "Kyllä, mutta emmehän tuota liukaskielistä miestä sellaiseksi luulleet." [Rom. 16: 17-20]

Senjälkeen minä näin unessani hänen käskevän heitä käymään pitkällensä maahan, ja heidän siihen käytyänsä, hän ruoskitsi heitä ankarasti, opettaaksensa heitä oikeata tietä vaeltamaan. Kuritettuansa heitä, hän sanoi: "Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus." [5 Mos. 25: 2, 2 Aik. 6: 27. Ilm. 3: 19]

Sen tehtyänsä hän käski heidän lähtemään edelleen ja mielessä pitämään paimenten muita opastuksia.

He kiittivät häntä kaikesta hänen ystävällisyydestänsä ja läksivät hiljalleen vaeltamaan tietänsä, laulaen:

Käy tänne, matkamies, ja katso, missä Se vaarass' on, ken kulkee eksyksissä: Hän paulaan painuu, verkkoon kietoutuu, Kun hyvät neuvot hältä unhottuu. Hän irti pääsee, mutta kurit kovat Hän kestää ensin. -- Opikses nuo ovat.

JUMALANKIELTÅJÄ.

Tuokion perästä vaeltajat huomasivat kaukaa erään miehen hiljalleen ja yksinänsä astuvan heitä vastaan vallantietä. Kristitty virkkoi silloin toverilleen: "Tuolta tulee mies, seljin Sioniin ja lähenee meitä."

_Toivorikas_: Kyllä minä näen. Ollaanpas nyt varoillamme: kun ei vaan olisi tuokin Liehakoitsija.

Mies läheni lähenemistään ja tuli viimein heidän luokseen. Hän oli nimeltä _Jumalankieltäjä_ ja tiedusti, minne he ovat matkalla.

_Kristitty_: Olemme matkalla Sionin vuorelle.

Jumalankieltäjä purskahti silloin kovaan nauruun.

_Kristitty_: Mikäs teitä naurattaa?

_Jumalankieltäjä_: Naurattaahan minua, nähdessäni tuollaista typerää väkeä: lähteä moiselle vaivalloiselle matkalle, palkkana pelkät matkanvaivat.

_Kristitty_: Mies hoi! Ettekö luule, että meidät otetaan vastaan?

_Jumalankieltäjä_: Otetaan vastaan? Eihän sellaista paikkaa, jota te uneksitte, ole koko tässä maailmassa.

_Kristitty_: Onpa tulevassa.

_Jumalankieltäjä_: Kotona siellä meidän puolella kuulin haasteltavan tuosta, josta tekin nyt niin suurella varmuudella puhutte, ja läksin tiedustelemaan. Olen tuota kaupunkia haeskellut nämä kaksikymmentä ajast'aikaa, mutta enpä ole löytänyt siitä sen enempää kuin ensimmäisenäkään päivänä. [Saarn. 10: 15, Jer. 17: 15]

_Kristitty_: Me olemme kuulleet ja me uskommekin, että sellainen paikka on löydettävissä.

_Jumalankieltäjä_: Ellen minäkin kotonani olisi uskonut, niin en olisi näin kauaksi joutunut, sitä etsiessäni. Mutta kosk'en sitä ole löytänyt (niinkuin kyllä olisi käynyt, jos vaan sellainen paikka olisi löydettävissä ollut, minä kun olen haeskellut sitä kauempaakin kuin te), niin olen nyt paluumatkalla. Lähden hakemaan virvoitusta niissä, mitkä olin hyljännyt, toivoessani senkaltaista, jota, niinkuin nyt näen, ei ole olemassakaan.

Silloin virkkoi Kristitty toverillensa Toivorikkaalle: "Puhuukohan tuo mies totta?"

_Toivorikas_: Kavahtakaa itseänne, sillä hän on liehakoitsijoita hänkin. Muistakaa, kuinka kalliisti tässä äskenkin saimme maksaa sen, että kuulahdimme moisten miesten puhetta! Mitenkä? Eikö Sionin vuorta ole olemassa? Emmekös me Ihanilta Vuorilta jo nähneet tuon Kaupungin porttia? Eikö meidän nyt pitäisi uskossa vaeltaman? Lähtekäämme, jott'ei mies ruoska kädessä jälleen meitä saavuttaisi. Teidän olisi pitänyt antaa minulle se opetus, minkä minä nyt teidän korvaanne kuiskaan: "Lakkaa, minun poikani, kuuntelemasta sitä neuvoa, joka sinua viettelee pois toimellisesta opista." Lakatkaa vainenkin, veli hyvä, kuuntelemasta häntä, ja uskokaamme sielumme tallella pitämiseen. [2 Kor. 5: 7, Sananl. 19: 27, Hebr. 10: 39]

_Kristitty_: En minä, veli hyvä, tuota kysymystä eteesi pannut siksi, että epäilisin uskomme totuutta, vaan koetellakseni sinua ja saadakseni sydämesi vilpittömyyden kantamaan hedelmää. Mitä tähän mieheen tulee, niin tiedän, että tämän maailman Jumala on hänet so'aissut. Lähtekäämme kulkemaan, sinä ja minä, tietäessämme, että me uskomme totuutta ja, "ett'ei yksikään valhe ole totuudesta". [1 Joh. 2: 21]

_Toivorikas_: Nyt minä riemuitsen, toivoessani sitä kunniata, kuin Jumala antava on.

Näin he erosivat tuosta miehestä, mutta hän meni matkoihinsa, naurain heitä.

LUMOTTU SEUTU.

Minä näin unessani heidän kulkevan, kunnes saapuivat seutuun, jossa ilma on senlaatuinen, että se tekee sinne tulleen muukalaisen uniseksi. Siellä alkoi Toivorikasta kovasti painostaa ja nukuttaa, jonka vuoksi hän sanoi Kristitylle: "Minua rupeaa nukuttamaan niin, että tuskin jaksan pitää silmiäni auki. Tähänpä nyt käymme pitkäksemme ja vetäisemme unta hiukan."

_Kristitty_: Ei millään muotoa, muutoin uuvumme uneen emmekä enää milloinkaan heräjä.

_Toivorikas_: Kuinka niin, veli hyvä? Suloista on uni työnsä tehneelle. Pieni uinaus virkistää meitä.

_Kristitty_: Etkö muistakaan, että yksi paimenista käski meitä kavahtamaan Lumottua Seutua? Hän tarkoitti, että varoisimme nukahtamasta. "Älkäämme siis maatko, niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit." [1 Tess. 5: 6]

_Toivorikas_: Myönnänpä olleeni väärässä. Jos tässä yksin olisin ollut, niin olisi uni minut syössyt surman suuhun. Totta puhui viisas mies, sanoessaan: "Parempi on kaksi kuin yksi." Tähän saakka on minulla seurastasi ollut onnea. Ja sinä olet saapa hyvän palkinnon vaivastasi. [Saarn. 4: 9 ja seur.]

_Kristitty_: Nyt siis, välttääksemme uneen uupumista, ruvetkaamme haastelemaan hyödyllisistä asioista.

_Toivorikas_: Kaikesta sydämestäni.

_Kristitty_: Mistä alottaisimme?

_Toivorikas_: Siitä, missä Jumala meissä työnsä alkoi. Mutta aloittakaahan te.

_Kristitty_: Ensinkin laulan minä tämän laulun:

Kun hurskast' uni uhkaa, tänne tulkoon Ja matkamiesten haastelua kuulkoon Ja oppikohon, kuinka valveill' aina Voi pysyä, niin ett'ei uni paina. Hurskasten viisas seura torkut karkoittaa Ja Hornan julmat juonet häpeähän saa.

TOIVORIKAS KERTOO KÄÄNTYMISESTÄÄN.

Kristitty aloitti sitten, sanoen: "Teenpä teille kysymyksen. Mistä ensiksi johtui mieleenne tehdä, niinkuin nyt tehnyt olette?"

_Toivorikas_: Tarkoitatteko, mitenkä minä ensiksi tulin ajatelleeksi sieluni pelastusta?

_Kristitty_: Sitä juuri.

_Toivorikas_: Kauan aikaa minä löysin iloni sellaisissa asioissa, mitä oli nähtävinä ja kaupan meidän markkinoilla. Ja jos niissä edelleen pysynyt olisin, niin -- siitä olen nyt varma -- kurjuuden ja turmion oma olisin ollut.

_Kristitty_: Mitäs ne olivat?

_Toivorikas_: Maailman aarteita ja rikkauksia kaikki tyyni. Minun ilonani oli mässääminen, ylensyömys, ylenjuomus, kiroileminen, valhetteleminen, saastaisuus, sabatin rikkominen ja muu sellainen, mikä sielun saattaa turmioon. Mutta vihdoin minä sain kuulla jumalallisista asioista, juuri teiltä ja rakkaalta Uskolliselta, joka uskonsa ja hurskaan elämänsä tähden kuoletettiin Turhuuden markkinoilla, ja niinpä minä huomasin, että "niiden loppu on kuolema" ja että senkaltaisten tähden "Jumalan viha epäuskoisten päälle tulee." [Rom. 6: 21, Ef. 5: 6]

_Kristitty_: Ja pääsikö tämä vakuutus teissä heti voimaan?

_Toivorikas_: Ei. En ollut ensi alussa taipuvainen tuntemaan synnin turmelusta enkä sitä tuomiota, minkä se mukanansa tuopi; oikeinpa, kun sana ensiksi alkoi liikuttaa sieluani, koetin sulkea silmäni sen valolta.

_Kristitty_: Mutta mikä oli syynä, että sellainen olit Jumalan Pyhän Hengen ensimmäisille vaikutuksille?