Part 11

_Kiinni-maailmassa_: Niin on asia, hyvä herra Sivutie, ja pitäkää te vaan siitä kiinni. Hupsu se minusta nähden on, joka saisi pitää sen, mitä hänellä on, mutta mielettömästi kyllä päästää sen käsistään. Olkaamme viisaita kuin käärmeet. Poudalla on paras heinää tehdä. Katsokaas, kuinka mehiläinen on yhdessä kohdin koko talven ja lähtee liikkeelle vasta sitten kuin voi saada hyötyä ja huvia yht'aikaa. Jumala antaa vuoroin sataa, vuoroin päivän paistaa. Jos nuo ovat sellaisia houkkia, että sateeseen syöksevät, niin malttakaamme me, kunnes pääsemme kauniilla ilmalla kulkemaan. Minun mielestäni on se uskonto paras, joka antaa meille vakuutuksen Jumalan armollisesta siunauksesta, sillä kukapas selväjärkinen ihminen voi luulla Jumalan antaneen meille tämän maailman hyvyyttä muussa tarkoituksessa kuin että me säilyttäisimme sitä Hänen tähtensä! Abraham ja Salomo tulivat jumalisuudessansa rikkaiksi, ja Job sanoo, että hurskas kasaa kultaa kuin multaa. Mutta ei sitä sentään saa olla sellainen kuin nuo miehet tuolla edellämme, jos he sitä laatua ovat kuin te kerroitte. [Vert. Job 22:25]

_Saituri_: Emmeköhän liene kaikki yhtä mieltä tässä asiassa, niin ett'ei siitä sen enempää kannata jutella?

_Rahanrakas_: Ei vainkaan siitä sen enempää kannata jutella, sillä ken ei usko Raamattua eikä järkeä (ja näettehän, että ne ovat meidän puolellamme kumpainenkin), ei se omaa vapauttansakaan tunne eikä pelastustansa etsi.

_Sivutie_: Veljet! Me olemme, niinkuin näette, vaeltamassa Taivaalliseen Kaupunkiin joka mies, ja paremmin välttääksemme sitä kuin paha on, sallikaa minun esittää teille tällainen kysymys:

Otaksukaa, että jollakulla, oli se sitten pappi tai kauppamies tai muu, olisi hyvä tilaisuus saada tämän maailman etuja ja tavaroita, mutta hän ei voi niihin käsiksi päästä, ellei ainakin näyn vuoksi rupea harrastamaan muutamia jumalisuuden puolia, joista hän siihen saakka ei ole vähääkään välittänyt, -- eikö hänen sopisi käyttää tätä keinoa, tarkoitustaan saavuttaakseen, ja pysyä sittenkin kaikin puolin kunnon miehenä?

_Rahanrakas_: Minä huomaan teidän kysymyksenne ytimen ja koetan, näitten herrain luvalla, antaa siihen vastauksen. Puhuaksemme nyt ensin siitä kohdasta kysymystänne, joka koskee pappia: oletetaanpa kunnian-arvoinen pappismies, jolla on niukat tulot. Hänellä on tiedossa parempi paikka, paljoa lihavampi ja rasvaisempi pala, ja olisi tilaisuus saadakin se, jos vaan olisi toimessaan huolellisempi ja saarnaisi entistä useammin ja innokkaammin ja muuttaisi muutamia periaatteitaan kansan mieltä myöten, -- en minä puolestani ymmärrä, miks'ei hän (jos hänellä muutoin kutsumusta on) saattaisi tehdä kaikkea tuota ja paljon muuta vielä lisäksi ja pysyä rehellisenä miehenä yhtä kaikki? Sillä:

1. Hänen toivomuksensa päästä paremmille tuloille on laillista -- sitä ei saata kukaan kieltää; -- sallimushan on sen hänen eteensä asettanut. Saakoon sen siis, jos voi, tekemättä siitä omantunnon asiata.

2. Sitä paitsi tekee tällainen toivomus hänet huolellisemmaksi, saarnoissaan innokkaammaksi j.n.e., tekee niimuodoin hänestä paremman ihmisen, tekee hänet yhä soveliaammaksi kehittymään entistä enemmän, ja tämähän on aivan Jumalan tahdon mukaista.

3. Mitä vihdoin siihen tulee, että hän mukautuu seurakuntansa mieltä myöten ja heidän mieliksensä luopuu muutamista periaatteistansa, niin tämä todistaa hänessä l:ksi itsekieltäymystä, 2:ksi lempeätä ja puoleensa vetävää käytöstä ja 3:ksi, että hän on sitä soveliaampi papilliseen toimeen.

4. Minun ajatukseni niinmuodoin on, että jos pappi vaihtaa pienen palan suureen, ei häntä siitä syystä pidä ahnaaksi tuomita. Päinvastoin, koska hän siten on yhä enemmän kehittynyt taidossa ja uutteruudessa, on häntä pidettävä miehenä, joka noudattaa kutsumustansa ja käyttää hänelle suotua tilaisuutta, tehdäksensä hyvää.

Ja nyt kysymyksen toiseen osaan, joka koskee teidän mainitsemaanne kauppamiestä. Ajateltakoon kauppias, jolla on varsin pienet tulot, mutta joka, jumaliseksi ruvettuansa, voisi laajentaa liikkeensä, saisi kenties rikkaan vaimon tahi runsaammalti ja parempia ostajia puotiinsa, -- min' en ymmärrä, miksikä ei tämä olisi laillinen teko? Sillä:

1. Tulla jumaliseksi on hyvä avu, tultakoon siihen sitten miten hyvänsä.

2. Saada rikas vaimo tai enemmän ostajia puotiin, -- ei sekään ole laitonta.

3. Mies, joka jumaliseksi tulemalla tämän on saanut, hän on saanut hyvää niiltä kuin hyvät ovat, tullen hyväksi itsekin. Tässä on siis hyvä puoliso ja hyvät ostajat ja hyvät voitot saatu jumaliseksi tulemisella, mikä kyllä hyvä on. Siis: tulla jumaliseksi, kaikkea tuota saadakseen, on hyvä ja hyödyllinen aikomus.

Tämä Rahanrakkaan vastaus Sivutien kysymykseen sai osaksensa mitä vilkkaimman hyväksymisen kaikkien muitten puolelta, ja niin he yhtyivät siihen päätökseen, että puheena-oleva menettely on järkevä ja edullinen. Ja kosk'ei heidän mielestänsä kukaan kykene tätä kieltämään, ja koska Kristitty ja Toivorikas vielä olivat kuuleman päässä, niin suistuivat he yksimielisesti käymään heidän kimppuunsa tällä kysymyksellä heti kohta kuin saavuttavat heidät, sitä suuremmasta syystä kuin nuo edellä kulkijat äsken olivat vastustaneet Sivutietä. He huusivatkin heitä, ja Kristitty ja Toivorikas pysähtyivät heitä odottamaan. Perästä tulijat päättivät, ett'ei kysymystä esitä herra Sivutie, vaan vanha herra Kiinni-maailmassa, sillä silloin, arvelivat he, ei Kristityn ja Toivorikkaan vastauksessa ole enää oleva sellaista kiivautta, joka äskettäin oli leimahtanut tuleen Sivutien ja heidän välillänsä.

KRISTITYN VASTAUS.

Pian he saivat yhteen, ja lyhyen tervehdyksen jälkeen herra Kiinni-maailmassa esitti kysymyksensä Kristitylle ja hänen toverilleen, ja pyysi heitä vastaamaan, jos voivat.

_Kristitty_: Joka uskonnon ensimmäiset alkeetkaan tuntee, pystyy vastaamaan tuhanteen tuollaiseen kysymykseen. Jos kerran on väärin seurata Kristusta leivän tähden, ja väärinhän se on, kuten lukee Joh. 6 luvussa, kuinka paljoa enemmän inhottavampi on käyttää Häntä ja jumalisuutta keinona, jolla tavoitellaan maailmata nautintoineen? Ei sillä tapaa ajattele muut kuin pakanat, tekopyhät, perkeleet ja velhot. [Joh. 6: 26]

1. Pakanat. Kun Hemor ja Sichem, himoitessaan Jaakobin tyttäriä ja hänen karjaansa, huomasivat, ett'eivät he millään muotoa niitä omaksensa saa, elleivät anna itseänsä ympärileikata, silloin he sanoivat kaupunkinsa miehille: "Jos kaikki miehenpuoli meistä ympärileikataan, niinkuin he ympärileikatut ovat, niin eikö heidän karjansa ja heidän omaisuutensa ja kaikki heidän eläimensä ole oleva meidän omaamme?" Israelin tyttäret ja karja olivat heidän himonsa esine, ja uskonto oli heillä keinona päästä tarkoitustensa perille. [Lue koko kertomus, 1 Mos. 34: 20, 21, 22, 23].

2. Tekopyhillä farisealaisilla oli samallainen uskonto heilläkin: pitkät rukoukset olivat heillä tekosyynä, mutta leskein talot heidän pyyteenänsä; sitä kovempaan kadotukseen oli Jumala heidät tuomitseva. [Luk. 20: 46,47]

3. Judas, perkele, oli myöskin samaa uskontoa: hän oli jumalinen kukkaron tähden, saadakseen omaksensa sen, mitä kukkaron sisässä oli, mutta hän hyljättiin ja joutui hukkaan, tuo kadotuksen lapsi. [Joh. 6; 70, 71.]

4. Simon velhon uskonto oli samaa laatua sekin, hänen, joka tahtoi saada Pyhän Hengen, siten rahaa voittaaksensa, ja senvuoksi kävi tuomio hänen ylitsensä Pietarin suusta, niinkuin lukee. [Ap. 8: 19-22]

5. Sitä mieltä minä olen, ja siinä minä pysyn, että ken maailman tähden jumaliseksi rupeaa, se myöskin maailman tähden jumalisuudestaan luopuu, sillä niin totta kuin se on, että Judaalla oli maailma tarkoitusperänänsä, jumaliseksi ruvetessaan, yhtä totta sekin on, että hän samaisen maailman tähden möi jumalisuutensa ja Mestarinsa. Vastata tuohon kysymykseen myöntävästi, niinkuin huomaan teidän tehneen, ja pitää sellaista vastausta paikkansa pitävänä -- se on pakanallista, farisealaista, perkeleellistä, ja teidän palkkanne on oleva teidän työnne jälkeen.

Siinä he nyt seisoivat, toisiinsa tuijotellen, eivätkä he osanneet mitään vastata Kristitylle. Toivorikas myönsi oikeaksi Kristityn vastauksen, ja niinpä nyt pitkällinen äänettömyys vallitsi heidän keskensä. Sivutie ja hänen toverinsa olivat ymmällä ja jäivät jälkeen, päästääkseen Kristityn ja Toivorikkaan kulkemaan edellänsä.

Silloin sanoi Kristitty matkatoverillensa: "Elleivät nämä miehet kestä ihmisten tuomiota, kuinkapa he voisivat Jumalan tuomiota kestää? Ja jos he ovat mykät, ollessaan tekemisissä saviastiain kanssa, mitenkäs silloin, kuin heitä on nuhteleva kuluttavainen tuli liekeillänsä?" [Hebr. 12: 29]

HETKINEN LEVOSSA.

Kristitty ja Toivorikas läksivät nyt astumaan heistä edelle ja kulkivat, kunnes saapuivat ihanalle tasangolle, nimeltä _Lepo_. missä heidän oli hyvin mieluista vaeltaa. Mutta niin vähäinen alallensa oli tämä tasanko, että he piankin olivat kulkeneet sen poikki. Sen toisessa päässä oli pieni _Voitto_ niminen mäki ja mäessä _Hopeakaivos_. Muutamain, jotka ennen olivat tätä tietä vaeltaneet, oli tehnyt mieli mennä katsomaan tätä harvinaista kaivosta, mutta heidän astuttuansa lähelle kaivoksen suuta, oli maa pettänyt ja murtunut heidän altaan ja vienyt heidät surman suuhun. Muutamat olivat loukkautuneet siinä niin pahasti, että pysyivät raajarikkoisina hamaan kuolinpäiväänsä asti.

Minä näin unessani nyt, että vähän matkan päässä tiestä, hopeakaivoksen kohdalla, seisoi _Demas_ niminen ylhäisen herran näköinen mies, kutsuen matkamiehiä sinne katsomaan.

Hän sanoi Kristitylle ja hänen toverilleen: "Hoi! Poiketkaapas tänne, niin minä näytän teille jotain."

_Kristitty_: Mitäs siellä on, jota varten kannattaisi tieltä poiketa?

_Demas_: Täällä on Hopeakaivos, ja täällä on ihmisiä, aarteita kaivamassa. Jos tulette tänne, niin täällä te voitte vähällä vaivalla tulla rikkaiksi tekin.

_Toivorikas_: Käydäänpä katsomaan.

_Kristitty_: En lähde minä. Olen kuullut tuosta paikasta ennenkin puhuttavan, kuinka siellä monikin on joutunut surman suuhun. Ja sitä paitsi ei tuo aarre muuta ole kuin paula, vireissä sille, joka sitä hakemaan lähtee, sillä se estää häntä hänen vaelluksessansa. [l Tim. 6: 9]

Sen sanottuaan hän huusi Demaalle, sanoen: "Eikö se ole vaarallinen, tuo paikka? Eikö siitä ole ollut haittaa monenkin vaellukselle?" [Hos. 6: 9, Mat. 13: 22]

_Demas_: Ei tämä kovin vaarallinen ole muille kuin varomattomille.

Mutta Demas punastui sittenkin, tätä puhuessaan.

Silloin sanoi Kristitty Toivorikkaalle: "Ei nyt askeltakaan sinnepäin, vaan jatketaan matkaa vaan."

SIVUTIE KUUNTELEE DEMAAN HOUKUTUKSIA.

_Toivorikas_: Takaanpa, että Sivutie, tänne ennätettyään ja samallaiset kutsut kuultuaan, kylläkin poikkeaa tuonne katsomaan.

_Kristitty_: Siitä ei epäilemistä, sillä sinnehän hänen periaatteensa vievät, ja minä panen sata yhtä vastaan, että sinne hän hukkuu.

Demas huusi jälleen, sanoen: "Ettekö vainenkaan tule tänne katsomaan?"

Kristitty vastasi häntä suoraan ja peittelemättä: "Demas, sinä olet Herran oikeain teitten vihollinen. Sinä olet itse tieltäsi poikennut ja siitä syystä tuomiosi saanut Kuninkaan Tuomarilta. Miksikäs koetat saada meitäkin saman tuomion alaisiksi? Ja sitä paitsi, jos me sittenkin tieltä poikkeaisimme, niin tulisi se varmaan Herramme ja Kuninkaamme kuuluviin, ja silloin Hän saattaisi meidät häpeämään siellä, missä meidän pitäisi rohkeilla mielin seisoa Hänen edessänsä." [2 Tim. 4:10]

Demas huusi uudestaan ja sanoi olevansa heidän veljiänsä sekä lupasi tulla mukaan, jos he hiukan verran häntä odottaisivat.

_Kristitty_: Mikä sinun nimesi on? Eikö juuri se, jolla sinua puhuttelin?

_Demas_: Niin kyllä; nimeni on Demas. Minä olen Abrahamin poika.

_Kristitty_: Teidät tunnen kyllä. Gehazi oli teidän esi-isänne ja Judas teidän isänne, ja te olette heidän askeleitansa astuneet. Pirullisia ovat kuin ovatkin sinun vehkeesi. Sinun isäsi joutui pettäjänä hirsipuuhun, etkä ansaitse sinäkään parempaa palkkaa. Ole varma siitä, että me, Kuninkaan tykö tultuamme, kerromme, miten sinä olet menetellyt. [2 Kun. 5: 20, Mat. 26: 14,15, 27: 3-6]

He läksivät jatkamaan matkaansa.

Samassa tuli Sivutie seuralaisinensa jälleen näkyviin, ja ensi viittaukselta he poikkesivat Demaan luokse. Lienevätkö he sitten pudonneet kaivokseen, katsellessaan sen aukosta sisään, vai menivätkö alas kaivamaan, vai lienevätkö kaivoksen pohjalla tukehtunee: höyryihin, joita sieltä alinomaa nousee, sitä en osaa sanoa. Sen vaan tiedän, ett'ei heitä sen koommin enää milloinkaan tiellä näkynyt.

Kristitty lauloi silloin:

Yht' ovat mieltä Sivutie ja Demas tuo: Kun toinen kutsuu, toinen heti rientää luo. Näet voitost' osan ottais hänkin. Näin nuo kaks Jää mailman teille, pääsemättä kauemmaks.

SUOLAPATSAS.

Nyt minä näin vaeltajain juuri tämän tasangon toisessa päässä tulevan erään vanhan muistopatsaan luokse, joka seisoi ihan vallantien varrella. Tämän nähtyänsä, he kumpainenkin hämmästyivät sen kummallista muotoa: näytti, niinkuin se olisi aikoinaan ollut vaimo-ihminen, joka on muodostunut patsaaksi. He katsoivat sitä katsomistaan, tietämättä hetkeen aikaan, mitä tehdä. Vihdoin huomasi Toivorikas kuvan päässä omituisen kirjoituksen. Hän kun itse ei ollut tiedemies, niin kutsui hän Kristittyä (joka kyllä oli opin käynyt) katsomaan, saisiko hän selvän tuosta kirjoituksesta. Tämä tuli, sovitteli kirjaimia yhteen ja sai kokoon seuraavat sanat: "Muistakaat Lotin emäntää." Hän luki sen kumppalilleen, ja silloin he päättivät, että tämä on se suolapatsas, joksi Lotin emäntä oli muuttunut, katsottuaan himo sydämessä taaksensa matkallaan Sodomasta, turmiota pakoon. Tämä äkkinäinen ja hämmästyttävä näky antoi heille aihetta seuraavaan keskusteluun. [Luk. 17: 32, 1 Mos. 19:26]

_Kristitty_: Ah, veljeni! Tämä näky sattui otolliseen aikaan, se kun tuli heti senjälkeen kuin Demas oli kutsunut meitä katselemaan Voiton mäkeä. Jos olisimme sinne menneet, niinkuin hän toivoi, ja niinkuin sinäkin, veli hyvä, olit taipuvainen tekemään, niin olisimme me, kuten tämä vaimokin, mikäli minä ymmärrän, tehneet itsemme näyksi, niitten katsella, jotka perässämme tulevat.

_Toivorikas_: Olen pahoillani siitä, että olin niin mieletön, ja onpa ihme, ett'ei minun käynyt kuin Lotin emännän, sillä mitäpäs erotusta on hänen syntinsä ja minun syntini välillä? Hän vain katsahti taaksensa, ja minä olin mennä katsomaan. Ylistetty olkoon Herran armo, ja olkoon häpeäksi minulle, että moinen halu milloinkaan on saattanut sydämessäni syntyä!

_Kristitty_: Ottakaamme opiksi se, minkä tässä näimme, ja käyttäkäämme sitä hyödyksemme vast'edes. Hän vältti yhden tuomion, pelastumalla Sodoman hävityksestä, mutta toinen tuomio hänet saavutti. Hän muuttui, niinkuin näemme, suolapatsaaksi.

_Toivorikas_: Todellakin, olkoon tämä meille sekä varoituksena että esimerkkinä. Varoituksena välttämään hänen syntiänsä ja esimerkkinä siitä, minkäkaltainen tuomio sen ylitse on käypä, joka ei siitä varoituksesta huoli. Niinpä Korah, Datan ja Abiram ynnä ne kaksisataa viisikymmentä miestä, jotka synneissänsä hukutettiin, on pantu tunnustähtenä ja esimerkkinä vaarin-otettaviksi. Yhtä minä kumminkin ennen kaikkea kummastelen, sitä nimittäin, mitenkä Demas ja hänen joukkonsa yhä edelleen siellä huoleti aarrettansa katselevat, jota vastoin tämä vaimo muuttui suolapatsaaksi pelkästään siitä syystä, että kääntyi tuota samaa aarretta katsomaan, (sillä eihän missään lue, että hän olisi askeltakaan astunut tiestä syrjään). Sitä kummempaa se on, koska tuomio, joka tätä vaimoa kohtasi, on pannut hänet varoittavaksi esimerkiksi heidän näkyviinsä, sillä näkemättä sitä he eivät saata olla, kun vaan silmänsä nostavat. [4 Mos. 16: 27-35, 26: 9,10]

_Kristitty_: Kummasteltava se todella on ja todistaa heidän sydämensä epätoivoista tilaa tässä kohden, enkä minä osaa heitä mihinkään niin sattuvasti verrata kuin niihin, jotka tuomarin läsnä-ollessakin ihmisten taskuja tyhjentelevät ja hirsipuun juurellakin kukkaroita sieppaavat. Sodoman miehistä lukee, että he olivat erittäin pahoja, koskapa kovasti rikkoivat Herran edessä, s.o. Hänen silmäinsä edessä, huolimatta siitä laupeudesta, mitä Hän oli heille osoittanut, sillä Sodoman maa oli niinkuin Herran yrttitarha. Siksipä se yhä enemmän herätti Herran kiivautta ja teki heidän vaivansa niin kuumaksi kuin Herran tuli taivaasta sen suinkin saattoi tehdä. Ja järkevintä on ajatella niin, että sellaiset ihmiset, ja juuri sellaiset kuin nämä, jotka tekevät syntiä Herran silmäin edessä, välittämättä niistä esimerkeistä, mitkä alinomaa ovat heidän nähtävissään, varoittamassa heitä, että sellaiset ne ankarimman tuomion alaisiksi joutuvat. [1 Mos. 13: 10-13]

_Toivorikas_: Epäilemättä sinä olet sanonut totuuden, mutta mikä armo, ettes sinä enkä varsinkaan minä ole tehnyt itseämme tuollaiseksi esimerkiksi! Tämä kehoittaa meitä kiittämään Jumalaa, Häntä pelkäämään ja Lotin emäntää aina mielessämme pitämään.

ELÄMÄN VEDEN VIRRALLA.

Minä näin heidän sitten saapuvan erään ihanan virran rannalle. Kuningas David sanoi sitä Jumalan virraksi, mutta Johannes Elämän Veden virraksi. Heidän tiensä kävi juuri tämän virran rantaa myöten. Siellä nyt oli Kristityn ja hänen toverinsa ylen mieiuista vaeltaa. He joivat tämän virran vettä, ja se maistui makealle sekä virvoitti väsyneitä mieliä. Virran kummallakin rannalla kasvoi viheriäitä puita, jotka kantoivat kaikenkaltaisia hedelmiä, ja joitten lehdet olivat hyvää lääkettä. Mielihyvällä he nauttivat näitten puitten hedelmiä ja söivät myös lehtiä, estääksensä kuvotusta ja muita tauteja, jotka tapaavat vaeltajaa, kun hänen verensä on matkasta kiihtynyt. Molemmilla rannoilla oli niinikään kaiken vuotta viheriöitsevä niitty, täynnään ihanoita liljoja. He laskivat niitylle lepäämään ja nukkuivat ja saivat siinä suruttomasti levätä. Herättyänsä he kokosivat taas puitten hedelmiä, joivat virran vettä ja panivat jälleen maata. Ja niin he tekivät monta päivää ja yötä. Siellä he lauloivat [Ps. 65: 10, Ilm. 22: 1, Ps. 23: 2, Jes. 14: 30]:

Kas kuinka välkkyin vuotaa virta tuo! Se virvoitusta väsyneelle suo. Ja niityn nuokkuu kukat tuoksuen Niin sulosti. Jos kuvata vois ken Herttaiset heelmät, lehdet lempeet, hän Möis kaikki pois ja kedon ostais tän.

Kun he sitten olivat jälleen valmiit vaeltamaan (sillä heidän matkansa pää ei vielä saavutettu), aterioitsivat he ja joivat virran vettä ja läksivät liikkeelle.

HARHATIEN NIITYLLÄ.

Minä näin unessani, että vaeltajat tuskin olivat vielä kauaksikaan ehtineet, niin jo erkanivat virta ja tie toisistaan. Siitä heille suuri suru, he kun eivät uskaltaneet astua tieltä pois. Tie alkoi nyt muuttua koleaksi, ja heidän jalkansa olivat käyneet astunnasta helliksi. Heidän sielunsa masentui tästä matkasta. He kulkivat kumminkin edelleen, mutta parempaa tietä yhä toivoen. Vähän matkan päässä edessäpäin, vasemmalla tiestä, oli niitty, johon pääsi aidan yli porraslautaa myöten. Sen nimi oli _Harhatien niitty_. Silloin sanoi Kristitty kumppalilleen: "Koska tuo niitty on meidän tiemme varrella, niin astutaan sinne." He nousivat porraslaudalle tarkastamaan, ja katso siellä oli polku pitkin tien vartta toisella puolen aitaa. [4 Mos. 21: 4]

"Aivanhan se on, niinkuin minä toivoin", virkkoi Kristitty. "Siellä on helpompi astua. Tule, ystäväni Toivorikas, käydään sinne."

_Toivorikas_: Mutta mitäs, jos tuo polku viekin meidät tieltä harhaan?

_Kristitty_: Tuskin vaan. Katsohan: eikös se kulje tiemme kanssa rinnan?

Toivorikas taipui toverinsa mielen mukaan ja nousi hänen jälkeensä aidan yli. Niitylle päästyänsä ja polvulle astuttuansa, he tunsivat, kuinka keveä sitä oli käydä. Katsellessaan eteenpäin, he huomasivat erään miehen astuvan myöskin samaa polkua myöten. Hänen nimensä oli _Turha Itseensäluottamus_. He huusivat hänelle ja kysyivät, minne hänen matkansa pitää. Hän vastasi: "Taivaan portille."

"Katso", virkkoi Kristitty, "enkös minä sitä sanonut? Siitähän näkee, että oikealla tiellä ollaan".

Vieras astui edellä, he perässä. Mutta katso yö yllätti ja tuli ylen pimeä, niin että taampaa kulkijat kadottivat näkyvistänsä tuon edellä kulkevan miehen. Ei aikaakaan, niin Turha Itseensä-luottamus, joka edellä kävi, eikä voinut tietä erottaa, lankesi syvään kuoppaan, minkä näitten seutujen ruhtinas oli kaivattanut sinne, turhaa kunniata hakevien hullujen pudota sisään. Ja siellä hän pudotessaan musertui palasiksi.

Kristitty ja hänen toverinsa kuulivat hänen putoamisensa. He huusivat hänelle, kysyen, mikä se oli, mutta vastausta ei tullut. Kuului vain voivotuksia.

"Missähän oltaneekaan nyt?" kysyi Toivorikas.

Mutta Kristitty oli ääneti, sillä häntä alkoi pelottaa, että oli kumppalinsa kuljettanut tieltä syrjään. Samassa alkoi sataa, ukkonen rupesi jyrisemään, salamat leimahtelivat kauheasti, ja vesi nousi nopeaan.

Silloin alkoi Toivorikas voivotella itsekseen: "Voi jos olisin pysynyt tiellä!"

_Kristitty_: Kukas olisi luullut tämän polvun vievän meidät harhaan?

_Toivorikas_: Jo minä sitä pelkäsin heti alussa ja varoittelinkin teitä hiukan. Olisin puhunut enemmänkin, mutta tehän olette vanhempi minua.

_Kristitty_: Älä närkästy minuun, hyvä veli. Mieleni on paha, että johdin sinut tieltä pois ja saatoin sinut niin kauheaan vaaraan. Anna minun anteeksi, rakas veli; en tehnyt sitä pahassa aikomuksessa.

_Toivorikas_: Ole rauhassa, veli hyvä, kyllä minä anteeksi annan, ja usko myöskin, että tämä on oleva meidän hyväksemme.

_Kristitty_: Minua ilahduttaa, että minulla on matkassani niin laupias veli. Mutta ei meidän enää auta viipyä tässä. Koetetaanpa palata takaisin.

_Toivorikas_: Mutta salli, veljeni, minun kulkea edeltä.

_Kristitty_: En millään muotoa, vaan anna minun astua edellä, sillä jos vaaroja sattuu, niin minua ne ensiksi kohdatkoot. Minun tähtenihän me kumpikin olemme joutuneet tieltä pois.

_Toivorikas_: Ei, sin'et saa kulkea edeltä. Mielesi kun on levoton, niin saattaisit jälleen eksyä tieltä.

Silloin muuan ääni heitä rohkaisi, sanoen: "Kohenna sydämesi oikealle tielle, jota sinun vaeltaman pitää, ja palaja." [Jer. 31: 32]

Sillä välin olivat vedet paisumistaan paisuneet, niin että paluumatka kävi ylen vaaralliseksi. (Minä mietin silloin: helpompi on tiellä kulkijan tieltä eksyä kuin eksyneen jälleen tielle osata). He uskalsivat kumminkin astua takaisin päin. Mutta niin oli pimeä ja tulva niin korkealle noussut, että he jo yhdeksän, mitäpä kymmenenkin kertaa olivat veteen vajoamaisillansa.

Niin taiten kuin he kulkivatkin, ei heidän sinä yönä onnistunut päästä porraslaudan kohdalle. Vihdoin he löysivät vähäisen suojapaikan, istahtivat sinne odottamaan päivän valkenemista, ja, väsyneitä kuin olivat, nukkuivat sinne.

EPÄILYKSEN LINNAAN.

Lähellä sitä paikkaa, missä he lepäsivät, oli muuan linna, nimeltä _Epäilyksen linna_, jonka isäntänä oli _Epätoivo_ niminen jättiläinen. Tämän tiluksilla he nyt nukkuivat, ja niinpä kävi, että jättiläinen, noustuaan aamun sarastaessa ja kävellessään ketojansa pitkin ja poikki, yllätti Kristityn ja Toivorikkaan makaamasta hänen maillaan. Julmalla ja tuikealla äänellä hän herätti heidät ja tiedusti, ketä he ovat, ja mitä he tekevät hänen maallaan. He sanoivat olevansa vaeltajia ja eksyneensä tieltä.

Silloin sanoi jättiläinen: "Te olette tänä yönä tehneet rikoksen minua vastaan, polkemalla minun tiluksiani ja makaamalla minun maallani. Senvuoksi pitää teidän lähteä minun kanssani."

Heidän oli pakostakin lähteminen, hän kun oli väkevämpi heitä. Eikä ollut heillä juuri mitään sanomistakaan, he kun tunsivat olevansa syyllisiä. Jättiläinen ajoi heitä edellänsä, vei heidät linnaansa ja pani siellä hyvin pimeään, kosteaan ja pahanhajuiseen vankihuoneesen. Täällä he saivat olla keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan. Ei annettu heille leivän palasta, ei pisaraakaan juomista. Pimeässä vain saivat olla, eikä kukaan tullut kysymään, mitenkä he voivat. Ylen oli nyt tukala heidän olla, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn tuska oli kaksin verroin suurempi, sillä hänenhän ajattelematon hätäilemisensä oli saattanut heidät tähän viheliäiseen tilaan.

JÄTTILÄINEN EPÄTOIVO.