Part 9

"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies -- tuo pappi -- tuo... Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.

Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä, hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä vielä taipuu ja --"

"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin -- vien hänet takaisin Amerikkaan -- en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä --"

"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon arvoa -- hiukan nuoruuden kuohua -- olemmehan kaikki sitä kokeneet."

Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja sanoi:

"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."

"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän viivytteli kumminkin.

"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.

"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."

"No, mitä?"

"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan luona."

Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa vääntyivät omituiseen hymyyn.

"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena", sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan pahasti erehdy... Mutta käskekää hänet tänne."

John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa rouva Macrae juuri oli istunut.

Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän sanoi:

"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm, ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta -- että perkele hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään nuorison tanssivan --"

"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain nuottia."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt sekä syventyivät että laajenivat.

"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet nuorisostamme nykyään -- ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset -- pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."

Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka kanssa hänet pakotetaan naimisiin.

"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko -- aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne. Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja sanoa --"

"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"

John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se poltti sormenpäissäkin.

"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta monivaimoisuudelleen --"

Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.

"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen. Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos ymmärtämätön nuori hupakko --"

Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen Gloryn luo.

Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.

Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."

Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan. Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen: "Voi, hellittäkää tuota sidettä -- se tappaa minut." Ja hän hellitti sitä.

Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni, lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä "virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille, että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.

"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten -- ach, mein Gott! Mitä sanovatkaan soittotaiteilijat? -- Nerolla on sisässään Cremona-viulu, jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä sanotte siitä?"

Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen, saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja muutamat taputtivat käsiään.

Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.

"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.

"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran nuhteita.

"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.

"Minä annoin", sanoi Glory.

"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen toimeen."

Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.

Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn käytävään koettaen tyynnyttää häntä.

"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu."

"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"

"Kuka siitä kertoi?... Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte teatteria --"

"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne vaan vihollisenne."

"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri vapisevaa huultansa.

"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään, rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."

"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita -- inhoittavia suhteita -- kuten te niitä nimitätte."

"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen elämän uhriksi."

"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut miehet koettavat minua miellyttää, mutta te... Sitäpaitsi en minä tahdo kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he _ovat_ minun ystäviäni. Minä _olin_ heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis olkaa hyvä ja --"

"Glory!"

Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.

"Te loukkaatte minua!"

"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."

"Antakaa minun mennä."

"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on suojata teitä itseännekin vastaan."

"Päästäkää minut heti!"

"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa hyvää mainettanne, nimeänne."

"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."

"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on -- miten parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa --"

"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa --"

"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu, on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa, iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."

"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."

Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.

Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä. Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla. Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:

"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö --"

Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., _Morning Post'in_ konttoriin."

Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa, ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:

"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori, käskenyt sinun vakoilla minua?"

Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä, meni pois virkkamatta sanaakaan.

Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava kirje kanonikolta:

"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti) on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."

Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.

"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi, poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää, että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan -- siinä koko noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. -- Ja tuo nainen -- hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne pikku saarellanne, vai mitä?"

John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea vasten.

"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten varrella", sanoi John.

"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan, mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"

XVI.

_Vielä Martan Viinitarhassa_.

Aivan oikein, Anna täti, "esivalta" ja "tottelevaisuus" ovat sanoja, joita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään asia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää. Johtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar Allworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät posket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin -- niinkuin äidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista heitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.

Vai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata "jonkinmoista taidon puutetta!" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka luotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta eivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi hoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan muistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra paratkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän uhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla sielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet kokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin luolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja hänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki alituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja raajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran päivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla kohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa esiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan kirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta. Jos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa sairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole erityistä tarvetta rukoilla: "Varjele minua, Herra Jumala, suurista rikkauksista."

Mutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan kaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja on hän nyt mennyt "leposatamaan", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta ja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin, joskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä, tunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen...

Totta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä muistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen...

Se tapahtui näin. Siinä "hirmuisessa saarnassa", josta kerroin, hän oli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun hänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi) huomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta, kuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti John-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa. Todellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista inhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia ystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla, ja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin kuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi hän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen näyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani annoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön ja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni mitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että sen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin tämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni kiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä paljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta. Seuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä "leposatamaan", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä kaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa "irtautua maailmasta" ja katsoa, "miten hänen sitten tulee menetellä." Hän lähetti minulle siunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani -- vaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.

Minä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel. Drake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla tavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin jonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.

Hän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se tapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä kukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja saarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan -- niin että kaikki tuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.

Sen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan kaiken maailman näyttelijät, vei meidät "kulissien taakse", ja me saimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta takaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa enkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin suloisen romanttista ja hauskaa -- enkä minä tosiaankaan usko, että näyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?

Ystäväni Polly Love oli kanssamme -- Pollykin on oppilas, hän makaa minun huoneeni vieressä olevassa kamarissa -- ja harjoituksen jälkeen me menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla kuinka Anna-täti huudahtaa: "Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!" Aivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä, kuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan kauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua. Tietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata tuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani ristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista (pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia suuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin järjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.

Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin, ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme -- ainakin yksi meistä -- ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.

Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku. Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon, ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin, jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani (minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen: "Kuinka sinä _voit_, Glory?"

Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti, että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi tarpeen niin hän...

Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella näyttelijättärenä oloa, eikö niin?

Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo, jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi ja kuuluisaksi! Minä voisinkin -- minä tiedän, että voisin. Minulla on se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.

Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani, sallikaa minun esitellä teille

Glory Quayle harakka ja hupakko.

XVII.