Part 7

John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla -- se oli ollut hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat häntä kaipaamaan, varsinkin John.

Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat, elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."

John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman rakkaudesta -- kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää, kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö -- kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään, ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän, "kirkon itsensä on tuo opittava."

Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.

"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme -- ovatko ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän armeliaisuuttamme -- olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja meidän papistomme -- meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu! Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa -- seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa, tanssiaisissa --."

Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas ja hän peitti kasvonsa käsillään.

"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä, vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa elossa."

Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen, näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota, mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin tulesta.

Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti, mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä; toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme, korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.

"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä sanotte siitä?"

"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää. Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."

"Mutta entä äidin ja lapsen -- veljen ja sisaren rakkaus?"

"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle, joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan, sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän suinkin voi."

John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan, mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.

"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen", sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."

Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa. Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on, poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle. Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."

John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme! Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää ajatuksenne ylhäälle."

John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän jalkoihin, sanoen:

"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."

Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:

"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon sinua. Kun _Hän_ sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä! Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."

Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti saadakseen sanoa asiansa.

Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi. Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.

Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa. Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.

Se oli osoitettu Peelin pastorille:

"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy. Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.

"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia. Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa -- tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."

Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya, Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan Glorysta.

Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen, ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa. Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta, mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla, nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.

John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa; yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.

Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya. Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli hoitajattarien tanssiais-yö.

Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan eläin jää jälelle!"

Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."

Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:

"Hyvä on, koska _sinä_ tahdot. _Minulle_ se on samantekevä."

Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:

"Minä iltana siis menemme, Robert?"

Toinen miesääni vastasi vetelästi:

"Määrätkööt tytöt itse sen asian."

John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti tuntiessaan hänet.

"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken. Hän oli Man-saarella, muistattehan --"

"Minä _en_ muista", sanoi John Storm.

"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet --"

"Minä _en_ tunne häntä", sanoi John Storm.

Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä --", mutta samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne. Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa tirskutellen pois.

Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja ajoivat pois.

"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.

"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman väliin, niin -- niin sitä minä en aio unohtaa."

"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä -- teeskentelevä narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään jotain --"

Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit puserrettuina ja purren hammasta.

XIII.

_Martan Viinitarha_.

Oi, taatto taivahinen! Armahda minun vaivaista sieluani! Oh, rakas isoisä! John Storm on katkonut kaikki siteet vihdoinkin! Tämä mies ei ole koskaan ollut rauhan julistaja eikä sovinnon rakentaja, mutta siunatkoon sentään, jos olisitte kuulleet hänen saarnansa kirkossa sunnuntaiaamuna! Minä olen hurskas ja nöyrä nainen sydämeni syvyydessä ja koetin siksi muuttaa litaniaa niin vähän kuin mahdollista ja mutisin alusta loppuun asti "Oi Herra, _sulje_ meidän suumme", mutta se ei vaikuttanut mitään, ja seurauksena on, että koko maailma nyt huutaa ja murisee John Storm raukalle aivan kuin hän olisi käynyt näpistelemässä koko kristikunnan taskuissa.

Se koski ihmisten siveellisyyttä. Teksti oli viaton kuin vastasyntynyt lapsi: "Herätkää ylös hurskaasti ja älkää syntiä tehkö." Ja kun hän alkoi tavalliseen tuttuun tapaan, niin uskoivat tietysti rakkaat vanhat tädit, että nyt hän oli viritetty kuin soittorasia ainakin, joka juuri oli aloittamassa soittoaan. Siis he kyyristyivät mukavasti penkkiinsä arvellen varsin hyvästi voivansa hiukkasen torkahtaa ennen vuorolaulua. Ihmisessä on kaksi luontoa, aloitti saarnaaja, ja ihmisen ruumis voi olla hyvä tai paha, aina sen mukaan, henkisetkö vai lihalliset mieliteot sitä vallitsevat. Sitten seurasi kaikki nuo vanhat, hyväksi tunnetut ja tunnustetut totuudet, tiedäthän. Mutta sitten hän siirtyi Jesaiaan, siihen paikkaan, jossa vanha tyytymätön profeetta on pahoillaan siitä, että Siionin naisväki ei tahdo pukeutua aivan homssantuun tapaan, muistathan sen kohdan. "Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia, riistäkää pois vaatteenne ja pukeutukaa säkkiin!" hän pauhaa ja lähtee liitelemään yläilmoissa kuin pyrstötähti, jolla on nykyajan muotinainen pyrstönään. Jos avioliitto meidän aikoinamme ei aina merkitse samaa kuin yksiavioisuus, niin ketä siitä on pääasiallisesti syytettävä? Miehet ovat ylipäänsä niin puhtaita kuin naiset vaativat heitä olemaan, ja jos miesten elämä on huonoa, niin syynä siihen on useinkin se, että naiset eivät vaadi heiltä puhtautta. Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia ja sanokaapa miksi sallitte tytärtenne mennä naimisiin semmoisten miesten kanssa, jotka todellisuudessa jo ovat ennestään naimisissa? Repikää rikki vaatteenne ja hävetkää noitten naisraukkojen edessä, jotka ovat olleet teidän tytärtenne miesten ensimäisinä vaimoina, ja noitten lasten edessä, joita sellaiset miehet hylkäävät ja unohtavat. Kuljettaessanne viattomia tyttäriänne huveihin ja kemuihin te kuljetatte heidät vain huutokauppakamariin, ja pukiessanne ja koristellessanne heitä te vain valmistatte heitä huonojen miesten ostotavaraksi. Viime viikolla oli eräs korkeasukuinen hyväntekeväisyys-apostoli saanut Lontoon itäosasta käsiinsä vaimon, joka koetti myydä tytärtään. Kuinka kauheata! huusi jokainen, mikä häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle! Mutta tuo kurja olento oli vain menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan onnettoman lapsensa hyväksi, kun sen sijaan täällä, näissä piireissä, näitten samain hyväntekijäin vaimot silmät avoinna ja omatunto sivistyneenä menettelevät joka päivä samoin -- aivan samoin!

Kun mammat näin olivat saaneet saatavansa, tuli herttaisten pikku tyttöjen vuoro. Pukeutukoot hekin säkkiin ja peittäkööt kasvonsa. Miksi he suostuvat myytäviksi? Se tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa nimen tai aseman tai muitten maallisten etujen tähden, ei ole ollenkaan parempi kuin mikä katutyttö tahansa. Hänen tekonsa on juuri samanlainen ja kaiken järjen ja oikeuden mukaan hän saisi kantaa samaa nimeä.

Voi, voi, voih! Minä kerroin kuinka hän silloin ensimmäisellä kerralla lopetti ennen aikojaan, mutta viime sunnuntai-aamuna, vaikka olinkin vähän parannellut litaniaa, olisi minun ollut aivan yhtä turha toivoa Niagaran keskeyttävän juoksunsa ennen aikojaan tai yhdeksäntoista jalan korkuisen nousuveden keväällä lakkaavan tulvimasta. Sinä olisit myöntänyt, että hänen kasvonsa olivat kuin tulessa, ja nuo suuret silmät loistivat kuin Peelin sataman punaiset lyhdyt.

Saarnatuolikaunopuheliaisuus! Minä en tiedä mitä se on, mutta tällaista en ollut sinä ilmoisna ikänä kuullut. Minä alan ajatella, että pääasiallinen erotus saarnaajien välillä on siinä, millä tavalla tuli heissä hehkuu kuoren alla. Muutamissa se palaa niin hiljakseen, ettei se lämmitä edes pintaakaan eikä sillä saisi edes pientä kattilaa kiehumaan, mutta toisissa -- ooh katsokaa! Se on tulivuori, josta laava syöksyy esiin virtanaan.

Voi armias, kuinka minä itkin! "Tyttäreni, lapsukaiseni, millainen kana sinä olet!" sanoin itselleni, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen äänensä oli karkea kuin korpin ja joskus olisi luullut hänen sydämensä pakahtuvan.

Entä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat tulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi, kunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät ulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli suistunut iäksi aaltoihin.

Ja koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti piti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää alas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat mielellään "noituneet kiukusta", mutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi noin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan muu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha marakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja että hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta Glory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä _ei_ ollut jättänyt, sanoi: "Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut ainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa." "Todellako? Kuka sieltä myöskin läksi?" kysyi tämä naisfariseus. "Perkele, armollinen rouva", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.

Nyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän sairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle rajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on syömmeni, oon pelvoton!

John Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon odottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma astuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana puida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki lordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa, ja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei hirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä hirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä menettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä, mutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan silmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä pennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.

Mutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä kertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin valituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia. Tunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: "Oi, Herra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää sievältä!" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen päähän sen tuuman, että "hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien tanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa." Siis minun kaapuni ja myssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.

Olisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi kravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen ruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän oli! Tietysti hän tutustui "ylhäisempään seurapiiriin" ja tanssi koko maailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset Bartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen käsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies huomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin leijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten sydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä -- se oli vallan uusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.