Part 6

Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia, auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli, johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna julaistavaksi "_Morning Post'issa_", ja vihdoin suurille portaille, joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa, istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset. Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit, sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta. Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.

Useimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla iloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla kuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin kiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä puhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni pian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.

"Joko olet saanut tarpeeksi?" kuiskasi lordi Robert Drakelle.

Drake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi anteeksi pyytäen poistua.

"Joko te menette?" sanoi rouva Macrae. "Virallinen este, niinkö? Onko se totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän -- _minä_ kyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte -- ja sitten!"

He istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki Bartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan raitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.

"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista kaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen järjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään tuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?"

"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan tahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa."

"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita, kuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat loistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän oli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja teeskentelyn innoittavaa leimaa."

"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa -- sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti tyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi! Sinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse siis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva puunukke timanttien näyttelemiseen --"

"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja vaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään."

"Kuten suvaitset", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän. "Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla -- voit seurata mielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan toisenlainen paikka."

He ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka oli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut vihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä kuului soiton hiljainen hyminä.

"Kuuntelepas", sanoi lordi Robert. "Minä olen täällä muka lääkärin tuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia, josta kerroin sinulle."

"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?"

"Juuri saman."

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli sairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään sairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä, jotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin muotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä koolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit lepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen opiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria ja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei kyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt nauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat terveyttä.

Molemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.

"No, pidätkö tästä?" sanoi lordi Robert.

Draken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.

"Se on ihmeellistä -- hurmaavaa!" sanoi hän.

Lordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi vetelään tapaansa.

"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on jotain se!"

Masurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.

"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla -- tuo, joka katsoo tänne? Onko se sinun ystäväsi?"

Lordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.

"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?"

"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään -- tukkaa, silmiä, rintaa vain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin. Missä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä -- mitä eloa joka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy hiljaa."

"Kyllä -- kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin emännille ja tohtoreille, niin sitten --"

"Nyt tiedän -- nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert -- joudu!"

Lordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.

XI.

Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja loukkaantumisesta.

Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.

Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso nyt peiliin!"

Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois levolle.

Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut, kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki huvitti häntä -- hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen, ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen ilonsa oli tarttuvaa -- hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan, hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä -- tuo nuori irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.

Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin, nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he ovat -- tuossa -- aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi, Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."

Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä, hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle kuin unessa sanoen:

"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"

Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä -- hänen veneseikkailutoverinsa. Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta, jotka olivat ajatustakin nopeammat.

"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.

"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.

"Tunsin heti -- melkein ensi silmäyksellä."

"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika -- ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut siitä ajasta."

"Olette kyllä", sanoi Drake -- "te olette hyvin paljon muuttunut."

"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti minä olen vanhentunut."

"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.

"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin puettu poikanulikka."

"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."

Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme muuttuneet kumpikin!"

"Oletteko?" sanoi Glory.

"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut, enkä minä --"

"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat taas.

Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa. Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli kirjurina eräässä ministeriössä.

Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.

"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."

Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).

Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:

"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"

Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.

"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."

"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.

"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät viimeksi näin?"

"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.

Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa ja kumminkin voimakasta.

"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut -- ja pakenitte kanssani?" sanoi Drake.

"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee tapahtunut?" sanoi Glory.

"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."

"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen aikaan!"

"En ole varma siitä -- _nyt enää_", sanoi Drake.

"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun _silloin_", virkkoi Glory.

"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"

He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.

"Muistatteko _te_ sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.

"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili ja suuteli teitä purjeveneessä?"

"Syleilikö hän ja suuteli?"

"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"

"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän sairashuoneemme kappalaisena."

"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi Drake.

"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.

Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.

"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.

"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.

Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka, sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne saapuisi.

"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas -- suunnattoman rikas", sanoi lordi Robert.

"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata häämöttävän etäällä.

"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä demokraattisimmat mielipiteet."

"Todellako?" sanoi Glory.

"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida vallasneito."

"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.

Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt käsikoukussa pari askelta edellä.

"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert. "Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."

"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset huulet hänellä on -- miten sievä suu!"

"Onko hän irlantilainen? -- Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten lienevät?"

Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.

"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä raastat vallan hermoni."

"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"

"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, -- "ei parempia, ei huonompia -- naurettavampia vain."

Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon tapoja -- tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.

Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory masentui kuin luodin satuttamana.

"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" -- alkoi Drake, mutta samassa kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.

Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi tanssisalin lasikattoon.

Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella, ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla. Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden, loiston ja onnen keskellä.

Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.

"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.

"Millaiset asiat?" kysyi Glory.

"En sano -- kyllä te tiedätte!"

Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.

"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän -- "tuo valkoinen ruusu hiuksistanne."

"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.

"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"

Glory nosti kättään tukkaansa.

"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa minun itse ottaa se!"

Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.

"Armas!" kuiskasi Drake.

Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän itse oli syynä siihen.

"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se ei milloinkaan enää saa tapahtua -- ei ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttaa!"

Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri poispäin.

XII.

Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa, punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä. Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota John ei sietänyt.

Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne -- hän ei tahtonut vaikka olisi voinutkin -- mutta tytöt rakastivat semmoista -- he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.

Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen. Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita -- hän tahtoi peruuttaa kieltonsa.

Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä. Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki, että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.

Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.

Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen. Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.

John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta hän -- hän oli kuollut -- kuollut... Mutta se oli kovin surullinen ja kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.

Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta, ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.

John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen ääressä.

"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.

"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette ollut ystävällinen veliparalleni."