Part 5

"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin tuota komeaa juhlakomentoa edessään.

Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet. Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja, kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi, pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti: "Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa kohoili ja hän oli vähällä itkeä.

Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa kärkeen."

"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.

"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa vastapäätä? -- se on ulkoasiain ministeriö."

"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.

"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja keväthattu."

"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas päässään?"

"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."

Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl. kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"

Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.

"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia sinua ihmetyttää."

He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin, ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.

He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.

Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille, rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.

He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä, joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin kultakiharat irrallaan aaltoili."

Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen. Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa, vaan mahtavien miljoonien melua.

He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa, jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin. Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.

Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.

"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.

"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä täällä!" vastasi Polly.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.

"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?... Voi herranen aika sinua Glory... Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät liian vähän tästä maailmasta."

Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän surkeudesta.

"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.

He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta Polly seisahtui tutunomaisesti.

"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."

Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat. Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt saattamaan kotiin.

"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."

"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.

Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.

"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.

"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia sinulla on!"

Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin. Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi, seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.

"Minua -- tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan. Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."

Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä. Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen vuoteensa yli ja puhui hänelle:

"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.

"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä seuraamaan."

"Kyllä, mummo, kyllä. Minä -- lupaan -- minä -- ooh!"

Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.

IX.

John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo menestyä Lontoossa."

Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.

"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä -- kohta saatte nähdä hänet -- menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren miehen kanssa."

He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä. Ylhäältä kuului ääniä.

"Kanonikko -- hm -- Wealthy, neiti Wealthy ja -- hm -- hm -- herra pastori Storm."

Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta. Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä, joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta, tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias. Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella "ylhäisellä" äänellä.

"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen. "Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy, täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."

Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"

"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.

"Oo -- hm -- varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti, naurahtaen kylmästi.

"Ah, lordi Robert Ure -- herra Storm", esitteli emäntä.

"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan vain kappalaisena."

"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin olemaan poissa, ja ystäväni Drake -- Drake sisäasiain toimistosta, tiedättehän -- hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni täysin tyytyväisenä kotiinsa."

Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:

"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"

Se oli rouva Gallender.

"Minäkin kerron teille jutun, ja _minun_ juttuni on tosi."

"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.

"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä 31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."

Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan kostettu.

"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.

Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen, joka punastui korviaan myöten.

Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin sanoen:

"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä, ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis, niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen" (tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa -- elämättä liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että _me_ emme jaksa elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin --"

* * * * *

John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa, loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.

Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki purskahtivat nauruun.

John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa. Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.

John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan --" sitten ääni hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi makeasti.

John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua, ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran puiston puitten varjossa.

Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen, jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna. Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt olivat jo ovella.

John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi heltyä.

"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta minulle mitään. -- Lontoossa on niin suuria vaaroja."

"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.

"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle --"

Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.

"Minä tarkoitan vaaroja -- koko sielustani häpeän tunnustaa sen -- miesten taholta."

Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:

"Te näitte meidät, eikö niin?"

"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua miellyttänyt."

Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei miellyttänyt?"

John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa ei ole muita kuin hän... tuo --"

Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska -- muusta minä en välitä."

"Mutta _minä_ välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin tuo mies --"

Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen ystävänsä?"

"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."

"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä _aion_ tavata heitä vielä. Ensi torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."

John vastasi painokkaasti: "Ei sen tytön seurassa."

"Miksikä ei?"

"Minä sanon, _ettei_ sen tytön seurassa."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten: "Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että solvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun kävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan ajatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja vilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan hänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat olla varuillaan?"

"Kuten tahdotte, siis!" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas portaita.

"Herra Storm -- herra Storm -- Jo -- John --"

Mutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen vaunuihin.

Se oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli näet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana surusaattona) ja hautajaisurakoitsija.

"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?" kysyi urakoitsija ja John vastasi myöntäen.

Hauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli siirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: "Minulla on vielä kolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät toimittamaan siunausta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin kuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä kukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.

Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.

Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi, ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan. Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana. Joka koettaa, se revitään kahtia."

X.

Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin nuorella pojalla.

Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja, mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja, joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.

Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.

"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."

"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."

"Niin minuakin."

"Ne ovat niin luonnottomia -- niin tarpeettomia."

"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia -- tietysti ne ovat tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"

"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, -- en ollenkaan -- mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."

Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa. Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset raukat -- niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään. Myönnä, että he hoitavat niitä."

Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan silmun ja sanoi:

"Kuinka se asia edistyy, Robert?"

"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä. Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta tantereelta."

Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan. Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan... Pahako? Tietysti se on paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"

Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin. Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me menemme molemmat pois aikaisin ja... kuulepas! -- sitten pistäydymme sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan -- siellä on ainakin hauska, se on varma se."

"Minä tulen", sanoi Drake.