Part 49

Glory seisoi vuoteen vieressä suorana ja äänetönnä. Hänen silmissään kimmeltelivät pidätetyt kyyneleet, ja joskus hänen huulensa värähtelivät. John Storm oli täydessä tajussaan ja hyvin hiljaa. Hän piteli Gloryn kättä omassaan, aivan kuin hänen olisi ollut mahdoton luopua siitä ja katseli ympärilleen kuin soturi, joka on menetellyt hurjasti, ehkäpä mielettömästikin ja hyökännyt vihollisen valleille. Hän makasi nyt, rinnassaan vihollisen luoti ja kuolo silmäinsä edessä, mutta hän hymyili siitä huolimatta ylpeästi, sillä hän tiesi, että armeija seuraisi nyt hänen jälkiään. Luostarin johtaja oli tuonut mukanaan luostarista Kristuksen orjantappurakruunuista päätä kuvaavan taulun ja ripustanut sen seinälle vuoteen yläpuolelle, ja ikkunasta tuleva valo loi säteitään taulun lasille heijastuen siitä Johnin kasvoille.

Tuskin kukaan virkkoi mitään. Heti kun pääministeri saapui sinne, otti hän paperin taskustaan ja antoi sen vieraalle, joka katsahti siihen ja kumarsi. Sitten he kaikki kokoontuivat vuoteen ympärille, ja luostarin johtaja avasi kirjan, joka oli hänellä kädessään, ja alkoi lukea vakavalla äänellä:

"Rakkaat ystävät! Me olemme kokoontuneet tähän Jumalan kasvojen eteen --"

Veli Antero, joka oli polvillaan vuoteen päässä, vinkaisi kuin koira, ja muutamat naiset portailla tirkistelivät sisään ovesta kuiskaillen: "Pyhä ehtoollinen! Olkaa hiljaa!"

Johnin tarmo ei pettänyt. Hän vastasi selvällä äänellä, vaikka hänen viimeiset voimansa tuntuivat värähtelevän elämän langalla. Ja kun Gloryn vuoro tuli, oli hänkin uljas. Hänen kauniissa äänessään oli pienoinen vivahdus jonkinmoista jäykkyyttä, silmäluomet vavahtelivat hiukan, ja silmät loistivat. Sitten hän jatkoi loppuun asti tyynesti:

-- Minä Glory Quayle --

-- _Minä Glory Quayle_ --

-- otan sinut John Storm --

-- _otan sinut John Storm_ --

-- aviomiehekseni

-- _aviomiehekseni_

-- rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, sairaana ja terveenä --

-- _sairaana ja terveenä_ --

-- ja hoivatakseni ja totellakseni sinua, kunnes kuolema meidät erottaa --

_kunnes kuolema meidät erottaa_ --

AMEN!

TEKIJÄN HUOMAUTUS.

Lukija huomaa että kirjoittaessani tätä kirjaa olen joskus käyttänyt päiväkirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja, saarnoja ja tunnettujen henkilöiden puheita, sekä vielä elossa olevien että kuolleitten. Samaten käy ilmi, että olen usein käyttänyt tosi tapauksia kirjalliseen tarkoitukseen. Tehdessäni niin luulen olleeni uskollinen taiteen periaatteille ja tiedän siinä seuranneeni suurten kirjailijain esimerkkiä. Mutta koska tiedän kuinka helposti voi joutua vaaraan loukata personallisesti, tahtoisin sanoa, etten ole tarkoittanut kuvata ketään henkilöä tai kertoa minkään tunnetun seuran oloista tai viitata minkään erityisen laitoksen johtoon. Pitäisin semmoista vääryytenä kaunokirjallisuuden olemusta kohtaan semmoisena kuin minä olen sen ymmärtänyt kaunokirjallisuuden tarkoitus kun ei minun mielestäni ole tarjota valehistoriaa ja näennäisiä tosiasioita, vaan esittää aatetta kertomuksen muodossa, jossa on niin paljon realismia kuin idealismin vaatimukset sallivat. Esittäessäni sitä aatetta, joka on ollut "Kristityn" aiheena, on tarkoitukseni ollut kuvata, vaikkapa epätäydellisestikin, niitä mielen, luonteen, uskonnon ja sivistyksen, yhteiskunnallisten ja uskonnollisten pyrintöjen edustajia, joita luulen näkeväni Englannin ja Amerikan elämässä yhdeksännentoista vuosisadan lopulla. Semmoiseen tehtävään omat huomioni ja mietteeni eivät olisi riittäneet, ja siksi tiedänkin monessa kohdassa tätä kirjaa olleeni vain se upokas, jossa metalli on sulanut ympärillä riehuvien liekkien lieskasta.

_Hall Caine_. Greeba Castle, Isle of Man, 1897.