Part 48
Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä, joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä -- huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla -- jättämässä virka-arvomerkkejään kuningattarelle -- ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi -- sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.
Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta", ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti, väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.
"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"
"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."
"Olen nähnyt teidät jossakin."
"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä."
"Johnin? Te olette siis --"
"Minä olen Glory."
"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä olen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä minun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin --"
"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne."
"Luopunutko?"
Ja sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat silmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.
"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa tuskallisemmasta asiasta."
"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo kaikki. Se on jo aamulehdissä."
"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle --"
"Mitä tohtori sanoo hänestä?"
"Hän sanoo --"
"Mitä?"
"Hän sanoo, että me kadotamme hänet."
"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille... Mutta ei suinkaan se auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi saapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet vielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te nyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka! Niinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo myrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on lopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?"
Gloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä tuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.
"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä arvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja menestyä."
Pääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. "Hm, mitä vanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä selvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta surua."
Sitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: "Mutta minä voin tuskin antaa hänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän tähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi olla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut --"
"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne", sanoi Glory vapisevalla äänellä.
"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?"
"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja kumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä."
"Se on totta, mutta --"
"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä loppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan lähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä on huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka on hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo kuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas! Mieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin kreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen vaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan..."
Mutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen, ja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli hetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:
"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua."
"Mitä voin tehdä?"
"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?"
"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!"
"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät."
"No?"
"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat."
"No niin?"
"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy päinsä -- jos arvelette, että se on mahdollista."
"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!"
"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri niinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä soisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt hukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka _täytyy_ kuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä tahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin kaiken maailman kunnian'."
Kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan minuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:
"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen ilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa. Minun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja tuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja laittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi."
Hän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän suuteli tytön otsaa sanoen:
"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te, lapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin rakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän oli valmis luopumaan kaikesta sen tähden -- aivan kaikesta! Hän oli oikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka sen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!"
* * * * *
Myöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi eräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus oli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen sanomalehtimiehen kirjoittamaksi: --
_Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'_.
Tämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen totuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka saanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas olleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön se kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa kohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus itse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle hänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että se, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen, ristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla tavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen seuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa kuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on tämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti jokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua kantamassa.
Älkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty, olkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa ja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan on ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti kuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa kristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa hirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän lakimme nojalla hänen tulee kuolla'.
Sellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä maassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin. Jumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä: 'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.
XV.
Vuokrakasarmin edustalle oli kertynyt jos jonkinlaista väkeä, kun Glory palasi Brown's Squarelle, ja portaatkin olivat täpösen täynnä. "Hoitajatar!" kuiskailivat ihmiset Gloryn tullessa ja väistyivät hänen tieltään. Aggie seisoi kynnyksellä pyyhkien silmiään ja vastaten vieraiden kysymyksiin, puoleksi peloissaan puoleksi ylpeänä maineesta, joka oli tullut hänen kurjan asuntonsa osaksi.
"Se rouva on nyt täällä, neiti Gloria, ja hän pyysi teitä odottamaan täällä vähän aikaa."
Sitten hän pisti päänsä avoimesta ovesta ja nyökäytti rouva Callenderille, joka tuli ulos.
"Hst! Hän toipuu! Poikaparka! Hän on huutanut teitä yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta hän luulee teidän olevan taivaassa, nähtävästi yhdessä hänen kanssaan, joten teidän ei pidä sanoa mitään, joka voisi häntä säikähdyttää. Tulkaa sisään nyt ja olkaa varovainen tyttöseni."
John houraili vielä, ja toisen maailman valo näkyi loistavan hänen silmissään, mutta hän hymyili ja näytti tuntevan ympäristönsä.
"Missä hän on?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä niinkuin unissaanpuhuja.
"Hän on täällä nyt. Katsopas! Hän on aivan sinun vieressäsi."
Glory astui askeleen ja seisahtui vuoteen viereen koettaen kaikin voimin vastustaa haluaan heittäytyä Johnin syliin. John katsoi häneen hymyillen, mutta hämmästymättä, ja sanoi:
"Tiesinhän, että tulisit minua vastaan, Glory! Kuinka onnelliselta sinä näytät! Me tulemme molemmat onnellisiksi nyt."
Sitten hänen katseensa harhaili pitkin viheliäistä huonetta, ja hän virkkoi:
"Kuinka kaunista täällä on! Ja kuinka ilma on kirkas! Katso! Kultaiset portit! Ja seitsemän kultaista kynttiläjalkaa! Ja lasinen meri, kirkas kuin kristalli! Ja nuo lukemattomat enkelijoukot!"
Aggie, joka oli palannut huoneeseen, itki ääneensä.
"Itketkö sinä, Glory? Lapsi, älä itke! Mutta kyllä minä ymmärrän! Anna minulle rakas kätesi, lapseni, niin menemme yhdessä Jumalan valtaistuimen eteen, ja sanomme: 'Isä, anna meille anteeksi. Me olimme vain mies ja nainen, ja meidän täytyi rakastaa toisiamme, vaikka se oli väärin ja vaikka se toiselle meistä oli synti!' Ja Jumala antaa meille anteeksi, sillä Hän itse loi meidät sellaisiksi, hän kun on rakkauden Jumala."
Glory ei voinut kestää enää. "John!" kuiskasi hän.
John kohoutui kyynäspäittensä nojaan ja piti päätään kallellaan, aivan kuin olisi kuunnellut etäistä ääntä.
"John!"
"Se on Gloryn ääni."
"Tämä _on_ Glory, armaani."
Hänen kasvojensa juhlallinen ilme hävisi, ja omituinen hämmästys kuvastui hänen katseessaan.
"Mutta Glory on kuollut."
"Ei, rakkaani, Glory elää eikä enää koskaan jätä sinua."
"Mikä paikka tämä on?"
"Tämä on Aggien huone."
"Aggien?"
"Etkö muista häntä? Köyhä tyttö, jonka hyväksi sinä olet taistellut ja työskennellyt."
"Onko se Gloryn henki?"
"Ei, rakkaani, ei, vaan minä itse -- minä ihka elävänä."
Sitten kuvastui suuri ilo hänen silmissään, hänen rintansa kohoili, hänen hengityksensä kävi nopeaksi, ja hän ojensi käsivartensa sanaakaan sanomatta.
"Se _on_ Glory! Glory elää! Jumala! Oi, Jumalani!"
* * * * *
"Annatko minulle anteeksi, Glory?"
"Anteeksi? Minulla ei ole muuta anteeksi annettavaa kuin että olet rakastanut minua liian paljon."
"Kulta! Oma kultani!"
* * * * *
"Minä luulin olevani taivaassa, Glory, mutta minä olen kuin Buckingham-parka -- ainoastaan puolitiessä taivaaseen. Olenko ollut tiedotonna?"
Glory nyökäytti päätään.
"Kauanko?"
"Eilis-illasta asti."
"Ah, nyt minä muistan kaikki. Ne kaatoivat minut kadulle, eikö niin? Nuo miehet -- Pincher, Hawkins ja muut."
"He saavat rangaistuksensa, John", huudahti Glory vapisevalla äänellä. "Niin totta kuin taivas on ylhäällä ja laki on valtakunnassa --"
"Jaa-ah, poika" (jostakin oven suusta päin), "saat olla varma siitä. Ne saavat vielä roikkua hirsipuussa joka mies."
Mutta John pudisti päätään. "Ihmisraukat! He eivät ymmärtäneet. Kun he käsittävät, mitä he ovat tehneet... Oi Herra, älä lue tätä heille synniksi."
Glory oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja istui Johnin vieressä hymyillen. Hänen valkoiset hampaansa välkkyivät, hänen punaiset huulensa värähtelivät ja hänen kasvonsa säteilivät päivänpaistetta. John piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häneen lakkaamatta aivan kuin tahtoen käyttää hyväkseen joka hetkeä hänen läheisyydessään.
"Minua surettaa tämä hiukkasen, Glory", sanoi John.
"Surettaako? Miksi?"
"Kun me emme olekaan vielä toisessa maailmassa, sillä siellä sinä olit minun morsiameni, minä muistan sen nyt, ja kaikki tuskat olivat lopussa."
Gloryn suloiset kasvot punehtuivat otsaan saakka, ja hän kumartui vuoteen yli kuiskaten:
"Pyydä minua rupeamaan morsiameksesi tässä maailmassa, armas."
"En voi! En uskalla!"
"Ajatteletko valaasi?"
"En, mutta minä olen kuolemaisillani", lisäsi hän painokkaasti, "sen tiedän vallan hyvin. Ja mikä oikeus minulla olisi --"
Glory nyökäytti vallattomasti kultakutrista päätään:
"Hm! En usko, että kukaan juuri on mennyt naimisiin siitä syystä, että hänellä on _oikeus_ siihen."
"Mutta sinun toimesi -- sinun suuri menestyksesi."
Glory pudisti päätään vakavana.
"Se on ollutta ja mennyttä."
"Mitä?" John kohottautui kyynäspäänsä nojaan.
"Kun sinä olit mennyt ja melkein kaikki luopuivat sinun työstäsi, arvelin minä ehkä voivani jatkaa sitä pieneltä osaltani."
"Ja sinä rupesit siihen työhön?"
Glory nyökäytti päätään.
"Jumalalle kiitos! Oi, Jumala on hyvin hyvä!" John makasi vuoteellaan hengittäen syvään. Glory naurahti hermostuneesti.
"Aiotko sinä vallan saattaa minut häpeään? Täytyykö minun nyt väkisin työntäytyä sinulle, hyvä herra? Vai ehkä sinä et ollenkaan aio huolia minusta?"
"Mutta miksi minä pakottaisin sinua kantamaan sortuneen miehen nimeä koko loppuikäsi? Minä kuolen häpeässä, Glory."
"Et, vaan kunniassa -- suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat pahat päivät unohtuvat pian, armas -- unohtuvat aivan kokonaan. Ja tulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä -- tyttöjä, uljaita tyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua -- ja he sanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?' Ja minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin kyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen ikuisesti'."
"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa, mutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä --"
"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin johtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri _tuo_ arkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään -- tänä iltana -- ja -- enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata kaiken tuon!"
Sitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat yhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa silmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven taakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen hattunsa nauhat.
"Hän on kultaa, poika -- puhdasta kultaa on sinun Glorysi."
"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on", vastasi John, ja hänen takaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.
Glory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi häneen kohta. "Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin mielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin Alec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä päivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka päivä luonani."
"Missä Glory on?"
"Hän tulee kohta, isä", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan pyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.
"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit, että olin kadonnut?"
"Niin, löysin sinut ja itseni samalla."
"Ja minä kun luulin elämäni menneen hukkaan! Kun ajattelee Jumalan tarkoituksia, täytyy ihmisen nöyrtyä -- nöyrtyä halvaksi kuin ruoho jalkaimme alla. Mutta oletko varma, ettet koskaan kadu tätä?"
"En koskaan!"
"Etkö katso taaksesi?"
Glory pudisti päätään taas.
"Sano nyt minua rouva Lootiksi yksin tein, niin on asia selvä."
"Se on niin ihmeellistä! Mikä kunniakas työ sinua odottaa, Glory! Sinä jatkat siitä, mihin minä lopetin, ja sinä toimitat niin paljon. Sinä olet jalompi kuin minä ja voimakkaampi, paljoa voimakkaampi, ja puhtaampi ja uljaampi. Enkö minä ole aina sanonut, että maailma kaipaa juuri uljasta naista! Minä ymmärsin asian ytimen, minä näin tosi valon, mutta minä en ollut itse sen tehtävän arvoinen. Minä olin langennut ja tehnyt syntiä enkä tuntenut omaa sydäntäni, enkä ollut kelvollinen astumaan luvattuun maahan. Mutta sekin on jo jotain, että saan nähdä sen etäältä. Ja jos minä olen saanut nousta Siinaille kuulemaan ikuisen lain ukkosenjyrinää --"
"Hiljaa, rakkaani! Joku tulee."
Tulija oli tuo kuuluisa kirurgi, jota pääministeri oli lähettänyt noutamaan. Hän tutki vamman hyvin tarkasti ja antoi muutamia määräyksiä. "Muistakaa tehdä niin, sisar", siten ja siten. Mutta Glory huomasi, ettei ollut mitään toivoa. Vähentääkseen päässä tuntuvia kipuja tahtoi tohtori määrätä morfiinia, mutta John ei suostunut siihen.
"Minä lähden kuninkaani eteen", sanoi hän. "Antakaa minun olla täydessä tajussani."
Tohtorin siellä ollessa tuli sinne poliisivirkamies sekä eräs tuomioistuimen jäsen ja sanomalehtimies.
"Ikävä häiritä, mutta kuultuamme, että sairas nyt on tajussaan..." Ja sitten he varustautuivat kuulemaan Johnin ilmoituksia.
Sanomalehtimies avasi muistiinpanokirjansa, poliisi seisoi vuoteen jalkapäässä, tohtori toisella puolen vuodetta Glory toisella, pitäen Johnin kättä vavisten omassaan.
"Tiedättekö, kuka teitä löi, herra pastori?"
Hetken äänettömyyden perästä kuului:
"Tiedän."
"Kuka se oli?"
Taasen hetken äänettömyys, ja sitten John virkkoi:
"Älkää kysykö minulta."
"Mutta teidän oma todistuksenne olisi erittäin tärkeä, ja totta puhuen meillä ei ole muita todistuksia vielä. Kuka se siis oli, herra pastori?"
"En sano sitä."
"Mutta miksi ette?"
Ei mitään vastausta.
"Miksi ette sanoisi minulle tuon konnan nimeä, joka lopetti -- tarkoitan, joka aikoi lopettaa elämänne?"
Melkein kuulumattomalla äänellä, pää taaksepäin painautuneena ja katse kattoon suuntautuneena sanoi John: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Oli turhaa jatkaa. Glory saattoi miehet ovelle.
"Teidän täytyy pitää hänet hiljaa", sanoi tohtori. "Eipä silti, että mikään voisi pelastaa häntä, mutta hän on lujatahtoinen mies --"
Ja poliisivirkamies sanoi:
"Onhan kaunista antaa anteeksi vihollisilleen, mutta jokaisella on velvollisuuksia yhtä hyvin yhteiskuntaa kuin itseäänkin kohtaan."
"Niin se on", sanoi Glory, "ihmiset eivät tarvitse suurempia sydämiä kuin heidän omansa ovat."
Poliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. "Niin se on", sanoi hän sitten ja poistui.
* * * * *
"Missä hän on nyt, tyttöni?"
"Tässä hän on, isä."
"Hiljaa!" sanoi Glory palaten huoneeseen. "Tohtori sanoo, että sinä et saa puhua niin paljon."
"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon -- tuohon, ja jos sinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä, sillä minä olen niin äärettömän onnellinen."
Juuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto ehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien kieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi Glorylle: "Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi."
Posetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen. Ne olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä hellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma Loo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina pyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!
Kun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja puhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa eikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä iloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan järjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset. He muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja -- vuosien tapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa -- kaikki leikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. "Oi, Herra, suumme avaja... Missä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun kiitostasi veisaamme'."
Yhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi:
"Säälittää minua kumminkin!"
"Säälittää?"
"Niin kai on, että lipunkantajan aina täytyy sortua. Mutta täytyyhän jonkun ruveta lipunkantajaksikin."
Glory tunsi kyynelten taas tunkeutuvan silmiin.
"On niin sääli, että minun täytyy mennä pois ennen sinua, Glory."
Glory pudisti päätään estääkseen kyyneleitä vuotamasta ja vastasi sitten iloisesti:
"Oh, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minun täytyy saada hiukan aikaa ajatellakseni kaikkea tuota, ymmärräthän, ja sitten -- sitten minä tulen sinun luoksesi aivan niinkuin me illalla panemme maata herätäksemme aamulla."
Sitten John vaipui vuoteelle huoahtaen ja sanoi:
"Olkoonpa miten oli, ainakin minä kuolen onnellisena."
XVI.
Päivä oli ollut kaunis, ja aurinko oli paahtanut jokseenkin kuumana vielä myöhään iltapäivällä. Pitkät liikkumattomat valkoiset pilvensiekaleet kirkkaan sinisellä taivaalla näyttivät hiekkasärkiltä taivaan meressä. Mutta vihdoinkin ilma muuttui illan lempeäksi viileydeksi, ja aurinko laskeutui kattojen taakse koilliseen, ja juhlallinen rusko siveli enkelin siipien lailla taivasta. Lontoo oli nyt tavattoman hiljainen päivän puuhan ja hyörinän jälkeen. Tuo suuri kaupunki uinui valtameren tavoin täynnä sekä eläviä että kuolleita olentoja.
Omituinen joukko oli kokoontunut pienelle torille, joka on Westminsterin köyhäin korttelien laidassa; torin keskellä on vanha kirkko ja sitä ympäröivät kaikilta puolilta vuokrakasarmit, työpajat ja hyväntekeväisyyslaitokset. Siinä oli enimmäkseen semmoisia ihmisiä, joita tavallisesti pidetään kuuluvina kaiken inhimillisyyden ulkopuolelle -- katutyttöjä, kaikista naisista kurjimpia. Mutta siinä he seisoivat tuntikausia äänettöminä tai käyskentelivät hiljaa ja arkoina katsahtaen silloin tällöin erääseen toisessa kerroksessa olevan huoneen ikkunaan, joka kimmelteli laskevan auringon valossa. Heidän ystävänsä ja puolustajansa teki kuolemaa tuossa huoneessa, ja he odottelivat viimeisiä tietoja hänestä.
Pääministeri oli pitänyt lupauksensa. Kun hän lähti asunnostaan, olivat hänen kasvonsa synkät, aivan kuin hän olisi miettinyt tuon käsittämättömän voiman arvoituksia, joka merkitsi hänen tajunnassaan Jumalaa. Mutta kun hän saapui pieneen puistoon ja näki nuo odottavat ihmiset, kirkastui hänen katseensa ja hän jatkoi matkaansa tyynenä, melkeinpä tyytyväisenä. Naiset siirtyivät syrjään hänen tieltään kuiskaillen kuka hän oli, ja hän astui yläkertaan. Huone oli jo melkein täynnä, sillä johtaja-isä oli jo tullut tuoden veli Anteron mukanaan, ja Aggie istui nurkassa, rouva Pincher puuhaili jotain, ja eräs vieras oli siellä myöskin. Vaikka tuo pikku huone oli viheliäinen ja kurja, kultasi aurinko sen kumminkin loistollaan luoden ihmistenkin kasvoille hehkuaan.